Se on alkanut tuntua oikealta. Aika ja paikka, yksi ihokerros kerrallaan, kunnes ydin tulee vastaan kylmänä ja verestävänä. Sen sinä teet. Kaivat ytimeni esiin vääntämättä kerroksia ristiin. Miksi emme menisi pitemmälle? En tiedä muuta keinoa tehdä sinua omakseni kuin päästää sinut syvinpään pisteeseen, sinne, jonne ei ihminen pääse. Ehkä sinä et ole ihminen, tai ehkä minä olen kevättuuli ja kesäinen sade, ehkä en mitään niin todellista, että voisit upota niin syvälle minuun.
Minä olen varma, että sinä saisit minut palaamaan ruumiiseeni. Se on vankila, jonka teräksisille kaltereille en tahdo enää itkeä. Olen lentänyt kaikkialla, irronnut ja palannut, leikkinyt paikassa, jota en suostu kutsumaan kodikseni. Mutta sinä saisit minut palaamaan, hengityksesi rintaani vasten kutsuisi sielun takaisin häkkiinsä. Tahdon, että merkitset minut itseeni, piirrät selkeät rajat, joiden piirrossa olen aina itse epäonnistunut.
En miellä olevani riittävän tärkeä, riittävän vahva, kestävä, hengittävä elävä kykenevä. Mutta liha on lihaa toista vasten, ihokudokset palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja keho tietää hengittävänsä, kun toinen sitoo sen hetkeen. Mitä ikinä sisällä onkin, kalpenee ytimen edessä, väistää sinua.
Tule lähemmäs, palauta minut itselleni, kiedo minut hetkeen, anna minun tulla itsekseni jälleen. Olen kulkenut tuulen mukana riittävän pitkään. Tee minusta uudelleen ihminen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti