tiistai 21. kesäkuuta 2022

Veljeni

(Iltan ja Kajon ihmis-AU)

Minä rakastin häntä jo ennen kuin hän oli tässä maailmassa. Jo silloin, kun hän oli pelkkä ajatus vanhempiemme huulilla, minä rakastin häntä, ajatusta hänestä. Pienestä veljestä. Kaksivuotiaan silmin pieni leikkikaveri tuntui parhaalta ajatukselta koko maailmassa, se oli ihmeellinen, uskomaton onni. En silloin ymmärtänyt, miten äidin vatsassa saattoi kasvaa toinen ihminen, minun veljeni. Äiti puhui vauvasta paljon, sanoi, ettei siitä voinut tietää, oliko se veli vai sisko, mutta minä olin varma. Mikään ei ollut koskaan tuntunut niin oikealta kuin se, että minulla olisi veli. Veli sen täytyi olla.

Olin yksinäinen, jopa eristyvä lapsi. Vanhemmat eivät yrityksistä huolimatta saaneet minua muiden joukkoon, en suostunut sopeutumaan, en osannut. Katsoin muiden lasten läpi tai he minun. Yhteyttä ei syntynyt. En ymmärtänyt heitä. Kaikki tuntui alusta asti siltä, ettei heitä oltu tehty puhumaan kanssani samaa kieltä.

Mutta veli, ajatus veljestä, tuntui heti täysin tutulta. Veli oli kuin joku jonka tunsin jo; tuttu, miltei kuin osa minua. Kun äidin vatsa sitten alkoi kasvaa, tiesin, mitä se tarkoitti. Joskus saatoin istua makaamassa kumpua vasten ja keskustella veljelle. Äiti on kertonut jälkikäteen, että saatoin rummuttaa vatsaa ja hoputtaa veljeä tulemaan nopeammin. Silloin vanhempani nauroivat ja ottivat minut syliin. Kerroin vauvalle äidin vatsassa, miten suuria ja mahtavia leikkejä olin meille suunnitellut. Kerroin kaikista niistä paikoista, joihin tahdoin hänet viedä. Seikkailuista vain meille kahdelle.

Kun veli sitten syntyi ja arvioni osui oikeaan, olin onnessani. Muistan pienen kaksivuotiaan itseni seisomassa sairaalassa ja tuijottamassa pientä märkää nyyttiä äidin sylissä. Siinä se nyt oli, kauan odotettu veli, eikä se osannut muuta kuin huutaa ja turvautua siihen, joka sitä piteli.

En vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä todella tunsin silloin. On mahdollista, että kaikki, mitä sen jälkeen tuli, on muuttanut mielikuvani ensikohtaamisestamme. Minun on totta puhuen vaikeaa kuvitella, että olisin kaksivuotiaana osannut herkistyä suurten asioiden äärelle, vuodet ja tunteeni ovat voineet vääristää muistoni siitä hetkestä. Silti minä muistan häkellyksen, suunnattoman suuren. Kuin jokin sisimmässäni olisi vihdoin muovautunut oikeaksi. Kaikki siinä oli niin isoa ja häkellyttävää, kaikki elämässäni tuntui siltä, miltä oli aina tarkoituskin tuntua. Kun veli oli siinä. Niin pieni ja ihmeellinen. Täysin uusi ja vieras ja silti tutuin olento, jonka olin koskaan tavannut. Yhden muistan varmaksi. Minä tiesin jo silloin pienillä kaksivuotiaan aivoillani, että veli tarvitsi minua. Se tarvitsi opastajan, lujan ja lempeän, ja minä tunsin suunnatonta lapsen ylpeyttä siitä, että pääsin olemaan isoveli ja suunnannäyttäjä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se kosketti minua syvästi. Muutti sitä pienen, yksinäisen pojan olemusta, johon olin kasvanut kiinni.

Tietenkin olin myös turhautunut, valtavan turhautunut. Olin lapsi, jolla ei ollut ainuttakaan leikkikaveria. Vauvasta ei ollut mihinkään. Se huusi ja itki, ei sen kanssa voinut leikkiä. Vanhemmillamme oli tekeminen saada minua pysymään aloillani, kun minua vain suututti mihinkään pystymätön pieni ihmisentaimi kodissamme. Kauan odotettu veli olikin pelkkä huutava mytty, joka turhautti minua koko kaksivuotisella raivollani.

Veljen nimeksi tuli Kajo, ja nimi vain lisäsi tuttuuden ja turvan tuntuani. Tietysti se oli hänen nimensä, hänen nimensä ei olisi voinut olla mikään muu. Hän oli Kajo ja minä rakastin häntä valtavasti jo ennen kuin hän edes tiedosti, kuka minä olin.

Kun Kajo alkoi varttua omaksi ihmisekseen ja ymmärtää maailmaa ympärillään, roolini veljenä kasvoi. Minusta todella tuli se opastava ja suojeleva isoveli, joka olin haaveillut olevani. Kajo oli jo lapsena herkkä, hyvin herkkä, ja minulta kesti useampi vuosi oppia käsittelemään häntä oikein. Aluksi minä vain pakotin hänet leikkeihin, joista olin itse haaveillut enkä käsittänyt, että hän tarvitsi tilaa ja aikaa etsiä itse, mistä pitää. Hän oli hiljainen ja ujo mutta myös nauravainen ja energinen silloin, kun hän sai tehdä asioita omaan tahtiin. Rakastin häntä. Luoja, minä rakastin häntä.

Halusin olla se, joka laittaa laastarin hänen polveensa, kun hän kaatuu kymmenettä kertaa ihonsa ruvelle. Halusin auttaa häntä kaikessa ja nähdä, kuinka hän kasvaa omaksi itsekseen. Halusin lainata hänelle vaatteitani ja painia ja kikattaa ja viettää kaiken maailman ajan.

Me vietimme kaiken aikamme yhdessä. Kukaan ei tuntenut minua kuten Kajo eikä kukaan tuntenut häntä kuten minä. Olimme erottamattomia. Vanhempamme olivat tyytyväisiä, kaikki suvussamme kehuivat, miten taitava isoveli olin. Sen muistan yhä riipaisevan elävästi. Taputukset selälle ja kehut sukulaisten kahvihetkillä. Kajo oli herkkä ja itkuinen ja kaikin tavoin erilainen kuin minä. Minä olin kunnollinen ja vahva isoveli, loistava esimerkki hauraalle pikkuveljelleni. Sen ajatteleminen pistelee minua nyt. He eivät koskaan ymmärtäneet Kajoa, mutta eivät he ymmärtäneet minuakaan. Itsekäs minä olin. En minä tarvinnut kenenkään kehuja, halusin olla hyvä isoveli vain ja ainoastaan itseni vuoksi. Halusin hänen tarttuvan minua käsivarresta ja nojaavan päätään olkaani. Tahdoin vain olla hänen lähellään ja saada hänen ihmeellisen kauniit silmänsä tuikkimaan. En tarvinnut ketään muuta hänen ollessaan kanssani.

Me olimme aina fyysisiä kuten ketkä tahansa veljet. Äiti tapasi nauraa, kun painin ja riehumisen ohella suukottelimme ja halasimme toisiamme. Äitikin suukotti meitä usein, joten se tuntui luonnolliselta, kaikki siinä. Myöhemminkin äiti jaksoi aina kertoa minulle, kuinka olin suukotellut Kajoa niin paljon, että he olivat isän kanssa nauraneet pelänneensä turhaan. He olivat kuvitelleet meidän olevan liian erilaisia lapsia, mutta vaikka tappelimme ja räyhäsimme, olimme aina erottamattomat. He olivat huokaisseet helpotuksesta nähdessään, miten hellä minusta tuli Kajon seurassa.

Kun äiti tuli jälleen raskaaksi, se meni meiltä molemmilta täysin ohi. Pikkusiskomme oli minua hieman yli neljä vuotta nuorempi, mutta me elimme elämäämme jo tiiviisti kahden. Kun Valve syntyi, se ei juuri kiinnostanut minua. Äidin kaikki aika meni pienen vauvan kanssa, mutta en jaksanut välittää siitä. Pikkusisko ei tuntunut samalta. Koko olemustani ei vavisuttanut. Minä vain tuijotin enkä tuntenut mitään lasta kohtaan. Se oli vain vauva. Ei läheskään mitään sellaista kuin Kajo.

Muistan edelleen, miten minua harmitti mennä kouluun, sillä Kajo oli vasta viisivuotias enkä voinut olla kaikkea aikaa hänen kanssaan. En osannut olla koulussa, en pitänyt kenestäkään enkä herättänyt muissa sen erityisempiä tunteita. Sain olla rauhassa. Arvostin aikaani kotona Kajon kanssa entistä enemmän.

Meillä oli usein tapana iltaisin vetäytyä peiton alle kertomaan toisillemme salaisuuksia. Monesti saatoimme vain halailla ja nukkua yhdessä, eikä se muuttunut silloin, kun meille syntyi pikkusisko. Sisko oli pieni eikä hän jaksanut kiinnostaa meitä vielä siinä vaiheessa. Minun maailmaani oli mahtunut vain Kajo siitä saakka, kun sain tietää, mitä veljeys tarkoittaa. Siellä peiton alla minä kuiskasin Kajolle, että halusin kertoa salaisuuden. Hänen silmänsä tuikkivat ja hän hymyili samaa hymyä kuin aina silloin, kun olimme kahden. Sen minä muistan hyvin; sitä hymyä ei kukaan muu koskaan saanut. Minulla oli tapana olla itsestäni niin ylpeä.

Peiton alla minä kuiskasin hänelle, että pidin hänestä hyvin, hyvin paljon. Suukotin häntä suoraan suulle ja sanoin, että niin isä ja äitikin tekivät kun pitivät toisistaan. Olin suukotellut häntä aina joka paikkaan, myös suulle, mutta en koskaan kuten silloin, en koskaan tarkoittaen sitä mitä silloin tarkoitin. Jälkikäteen olen ajatellut, että en silloin vielä tiennyt sitä. Tunsin vain polttelevaa lämpöä rinnassani ja ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, mitä se merkitsi. Kajokaan ei tuntunut ymmärtävän, hän suukotti minua takaisin ja sitten me nauroimme ja kerroimme lisää salaisuuksia.

Kun Kajo aloitti koulun, minulle tuli helpompaa. Saatoimme olla enemmän yhdessä ja minä pystyin pelkällä katseellani karkottamaan kiusaajat hänen ympäriltään. Kajo pysyi herkkänä ja varautuneena, hän oli pelokas lapsi, joka ei osannut pitää puoliaan. Olin isoveli, joka sai joskus voimallakin hätyytellä muita hänen kimpustaan. Se ei haitannut minua, elin unelmaani, sitä roolia, jonka halusin alusta asti omaksua. Hän oli minun suojeluksessani ja rakastin häntä valtavasti. En silloin vielä ymmärtänyt, miten paljon nautin siitä, että hän oli ikään kuin riippuvainen minusta, minun suojelustani. En koskaan tehnyt sitä tietoisesti, en vielä silloin. Halusin vain olla hänelle hyvä, viis siitä mitä se vaati, kunhan hän vain nojasi minuun ja kuiskasi kiitoksensa.

Kaikki alkoi vasta, kun me tulimme teini-ikään. Minun ympärilläni pörräsi aina tyttöjä, minulla oli sellainen aura vaikkei minua juuri kiinnostanut. Suutelin ensimmäisen kerran tyttöä ollessani 13-vuotias ja totesin sen olevan pelkästään märkää ja hieman epämiellyttävää, ei ollenkaan sellaista kuin elokuvissa ja kertomuksissa. Seurustelu ei siis ollut minun juttuni. Harrastin seksiä ensi kerran viisitoistavuotiaana eikä sekään tuntunut juuri miltään, se oli vaikeaa ja tahmaista ja pidin paljon enemmän siitä, kun sain rauhassa yksin tutustua itseeni ja pohtia, miltä mikäkin tuntui. En juuri koskaan ajatellut niitä asioita, ne eivät kiinnostaneet minua samalla tavalla kuin ikäisiäni.

Kunnes.

Muistan yhä sen päivän. Kajo oli neljätoista ja minä kuusitoista. Hän kertoi minulle, että he olivat koulun jälkeen pussailleet luokkalaisensa tytön kanssa alikulkutunnelissa. Tajunnassani pimeni, en muista, mitä tein ennen kuin löysin itseni lattialta. Pistin sen kuuman loppukevään piikkiin, selittelin Kajolle, kuinka heikko olo minulla oli. Heikotukseni vei keskustelun pois tytöstä ja suutelusta, mutta koko kehoani kipristeli ja särki koko illan. En pystynyt nukkumaan. Silloin rikoin ensi kertaa jotain, kun ajattelin Kajoa koskettamassa vierasta tyttöä.

Kyllä minä tiesin, että katseeni oli harhaillut jo vuosia. Mitä vanhemmaksi tulimme, sitä vaikeampaa minun oli mennä Kajon kanssa saunaan ja uimaan. Tulin yhä vain tietoisemmaksi siitä, että hänellä oli keho. Siitä, että hän oli kaunis ja kaunistui vain jatkuvasti enemmän. Kajo oli siro ja herkkä sellaisella tavalla kuin jotkin linnut olivat. En voinut ymmärtää, miksi poskiani kuumotti katsoa hänen paljasta kehoaan, ja miksi minä ylipäätään katsoin, suorastaan tuijotin herkeämättä etenkin silloin, kun hän ei huomannut. Kuvittelin sen olevan vain anatomista kiinnostusta kuten pojilla siinä iässä, selitin kaiken sillä. Että kyllähän sitä nyt kiinnosti, miltä oma keho näytti toisen kehoon verrattuna, millaiseksi kasvoi ja kehittyi veljensä rinnalla.

Mutta ei se ollut sitä.
Minä aloin koskea itseeni yhä vain useammin, masturboin usein iltaisin piilossa peiton alla ja tiedän tarkalleen, mitä ajattelin niin tehdessäni. Kielsin itseäni tunnustamasta sitä. Sitä ei tapahtunut, jos sitä ei ajatellut. Kuten ei tapahtunut sitäkään, että aloin rikkoa tavaroita ja juosta vihaisia lenkkejä, kun Kajo alkoi yläasteella saada ystäviä ja viettää enemmän aikaa poissa kotoa. Minulla ei ollut ketään. Minulla oli vain aikaa, ja sen kaiken käytin hänen ajattelemiseensa. Mitä hän teki, missä, kenen kanssa. Entä, jos hän piti ystävistään enemmän kuin minusta? Entä, jos hän löysi jonkun, johon ihastua?

Ja vasta silloin minä ymmärsin, mikä hän minulle oli. Ei sisarus samalla tavalla kuten pikkusiskomme. Veli, tietenkin, aina ensimmäisenä veli. Sitä hän oli aina minulle merkinnyt. Mutta hän oli paljon muutakin, hän oli veli sellaisella tavalla, jolla veljet eivät saaneet olla. En halunnut jakaa häntä, en pystynyt. Kun masturboin pimeässä peiton alla ja pelkäsin kuollakseni, että joku avaa oven, minä ajattelin häntä. Kuvittelin hänen kätensä sinne minne omanikin ja sain niin voimakkaita orgasmeja, että koko kehoni värisi ja tuntui hukkuvan kiihotukseen. Minua pelotti. Minua pelotti niin paljon, että se vain vahvisti kehoni reaktiota. Adrenaliini juoksi suonissani ja olin varma, että jos joku avaisi oven, minusta näkisi heti, mitä ajattelin. Että se loistaisi kasvoiltani kuin syyllisyys. Vaikka eihän kukaan sellaista ajattele, ei kenelläkään kävisi mielessäkään, että joku makaisi pimeässä runkaten ja ajatellen veljeään. Ei kukaan sellaista tee. Mutta minä tein, ja se hävetti minua niin, että halusin kuolla.

Muistan harkinneeni sitä. Kuolemista. Tiesin, että se, mistä haaveilin, ei ollut mahdollista. Ja jos jossakin sairaan mieleni sopukoissa olisinkin saanut Kajon siihen vierelleni, olisinko kestänyt sen? Olin varma, että en. En olisi ikinä voinut hyväksyä sitä, mitä hänestä ajattelin.

Ja silti minä aloin oireilla. Vaikka en olisi pystynyt olemaan hänen lähellään kuten fantasioissani, en kestänyt ajatusta hänestä kenenkään muun kanssa. Ristiriita sattui minua – se, että vaikka en voinut myöntää itselleni edes ajatuksissani, mitä halusin, en kyennyt hyväksymään hänen seurustelusuhteitaan. Tyttöystäviä alkoi ilmestyä, ja Kajo oppi nopeasti olemaan tuomatta heitä kotiin. Hän yritti pitkään puhua minulle kuten veljet puhuvat, jakoi kokemuksiaan, mutta minua oksetti ja kävin yhä vain vihaisemmaksi. Kajo näki, kuinka hajotin tavaroita ja huusin. Suutuin hänelle, en tahtonut enää tehdä mitään hänen kanssaan. Vanhempamme ja siskomme luulivat, että riitelimme samasta tytöstä. Se oli absurdi ajatus, mutta en koskaan väittänyt vastaan. Uskokoon mitä hyvänsä. Aivan kuin yhdelläkään tytöllä olisi mitään merkitystä Kajon rinnalla.

Sitten se tapahtui. Oli ilta, kävelimme metsän kautta kotiin kaupasta. Kaupassa ei tarvinnut puhua toiselle, saatoimme vain murahdella ja lappaa ruokaa ostoskoriin. Kajo käveli edelläni, kun hän esitti kysymyksensä.

”Oletko sinä kateellinen siitä, että tytöt pitävät minusta? Haluaisitko, että he pitäisivät ennemmin sinusta?”
Silloin minä löin häntä ensimmäistä kertaa. Niin kovaa, että hän kaatui kanervikkoon. En koskaan unohda hänen ilmettään, se syöpyi verkkokalvoilleni. Hän ei koskaan näyttänyt katkeralta tai vihaiselta. Sitä ilmettä ei voi kuvata. On kuin hän olisi viimeinkin ymmärtänyt.

En kyennyt kohtaamaan sitä, mitä tein. Juoksin kotiin ja lukittauduin huoneeseeni. Silloin minä en kyennyt itkemään. Olen jälkikäteen ajatellut, miten paljon helpompaa olisi ollut, jos olisin osannut itkeä. Sen sijaan minä silppusin paperia ja katkoin kyniä, tuhosin kaiken jonka vain saattoi tuhota. Runkkasin niin vihaisesti, että tajunnassani keinui, minua ahdisti ja oksetti ja panetti ja tuntui, että sekoan, jos jatkan. Ja minä jatkoin. Masturboin, vaikka olin juuri lyönyt omaa veljeäni. Tai ehkä juuri siksi. Kyllä. Juuri siksi. Sattui. Ahdisti. Koko kehoni tuntui hajoavan.

Sinä iltana Kajon poskessa oli mustelma. Hän sai puhuttua tilanteen niin, etteivät vanhemmat yhdistäneet sitä minuun. Kun Kajo sinä iltana tuli huoneeseeni, erotin mustelmat myös polvissa ja säärissä.

Hän halusi puhua, mutta käskin hänen painumaan vittuun. Kävin kauluksista kiinni ja paiskasin seinään. En halunnut nähdä häntä. Masturboin koko yön niin, että sattui. Rankaisin itseäni. Halusin kuolla, mutta olin liian säälittävä edes siihen.

Löin häntä vielä monta, monta kertaa. Hän oppi piilottamaan jäljet, enkä koskaan pyytänyt anteeksi. Viidentoista vuoden ikään mennessä hänellä oli ollut monta muutaman viikon tyttöystävää, joista uusimmista hän ei hiiskunut sanaakaan. Tiesin vain, että sellaisia oli, satunnaisia tyttöjä, joita pussailla silloin tällöin. Vanhempamme yrittivät saada meitä puhumaan toisillemme, mutta siitä ei tullut mitään, välimme tulehtuivat jokaisen tytön ja uuden kaverin myötä. Kajo kaunistui kokoajan, hän kasvoi pituutta ja hänen raajoistaan tuli aiempaakin hontelommat ja pitemmät. Hän alkoi löytää tyyliään, pitsiset paidat ja korkeavyötäröiset housut tekivät hänestä niin vastustamattoman, etten pystynyt olemaan hänen lähellään. Halu, jonka hän minussa herätti, oli liian suunnaton ja se kävi päälleni lähes väkivaltaisena.

Oli äitimme ansiota, että me löysimme toisemme uudelleen. Hän alkoi käydä kaupassa siten, että me molemmat istuimme vanhan auton takapenkillä koko matkan. Meidän oli pakko sietää toisiamme, ja hiljalleen aloimme jälleen jutella arkisista asioista. Kuroimme varoen rihmojamme takaisin toistemme luo, olimme nuoria emmekä ymmärtäneet muuta kuin sen että olimme veljiä ja tahdoimme pysyä toistemme rinnalla.

Emme puhuneet siitä, että löin häntä. Emme pystyneet. Sanomattomat sanat leijuivat välillämme vielä silloinkin, kun kykenimme taas koskemaan toisiimme kuten veljet. Painimme ja nauroimme. Joskus kävimme yhdessä saunassa, ja silloin minä muistin aina, että on totuus, jota en pääse pakoon. Tuijotin häntä, kun hän ei huomannut, ja rankaisin itseäni aina jälkikäteen. Usein kielsin itseäni nukkumasta, joskus poltin sytkärillä jalkapohjia niin, että kyyneleet kohosivat silmiin.

Silloin aloin tajuta, että minun oli pakko tunnustaa. En voinut kiduttaa itseäni ikuisuuksiin. En nukkunut enkä syönyt, Kajokin näki sen, muttei sanonut mitään. Katsoi vain pitkään murheellisilla silmillään ja tiesi.

Eräänä iltana olimme elokuvan ja sipsien jälkeen menneet hetkeksi makoilemaan sängylleni. Juttelimme niitä näitä, Kajoa nauratti joten minuakin nauratti. Hän näytti niin kauniilta, että koko olemukseni oli kuin lasia odottamassa, että hän rikkoisi minut palasiksi. Sattui. Olin kauttaaltaan kipeä hänen kauneutensa edessä.

Nauru jäi kesken. Sipaisin Kajoa poskesta.
”Hei. Saanko kertoa salaisuuden? Niin kuin aina lapsena.”
Kajo virnisti.
”Totta kai.”
Hän kurottautui lähemmäs. Talossa ei ollut muita, vain me kaksi. Siskomme ja vanhempamme olivat reissussa, tiesin, että tässä olimme vain minä ja hän. Veli, jonka halusin enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

”Pidän sinusta hyvin, hyvin paljon”, kuiskasin täsmälleen samat sanat kuin lapsena. Ne kaikuivat rinnassani ja vihdoin tiesin, mitä ne tarkoittivat. Me katsoimme toisiamme silmiin, eikä välillämme ollut enää mitään. Kaikki ne vuodet, kaikki se kipu ja rakkaus ja halu oli vihdoin siinä, odotti tulevansa kohdatuksi. Kajon silmissä kuulsi sama ymmärrys kuin aina. Hän hivutti kätensä hitaasti poskelleni ja silitti, hän teki sen niin hellästi että minua riipi kaikkialta. Olin paljas ja pelokas ja täysin kiinni hänen armossaan.
”Teit sen väärin”, Kajo kuiskasi.
Vatsanpohjaani viilsi. Suuta kuivasi. En saanut happea.
”Mitä?”
”Minä luulin, että sinun piti myös suudella minua.”

Hänen sanansa olivat pehmeät ja niissä oli sävy, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut hänen äänessään. Se oli kutsu. Minulta kesti hetki ymmärtää, mitä hänen sanansa merkitsivät. Kehoni toimi ennen mitään muuta. Tartuimme toisiamme niskasta ja painuimme pehmeään, viipyilevään suudelmaan.

”Rakastan sinua”, henkäisin ja suutelin häntä uudelleen, ”rakastan sinua tosi, tosi paljon.”
Kajo painautui aivan liki minuun ja katsoi minua niin, ettei hänen tilastaan ollut epäselvyyttä. Posket punoittivat, liikkeissä oli kiihottunutta raukeutta.
”Voi, Ilta… rakas…” 
Sormeni lepäsi hänen huulillaan.
”Rakastan sinua”, hän kuiskasi. Hänen hengityksensä oli lämmin ja kostea sormiani vasten, ja hetken mielijohteesta laitoin sormen hänen suuhunsa. Hän nuolaisi sitä, suukotti sen päätä hellästi ja niin tavattoman eroottisesti, että koko kehossani salamoi.

Me suutelimme pitkään ennen kuin pelko veti minulta verhot kiinni. Vetäydyin aavistuksen taaksepäin ja huomasin vapisevani. Sydämeni takoi, en saanut henkeä. Olin suudellut häntä. Ei, me olimme suudelleet, hän teki niin myös, me teimme sen yhdessä. Hän. Oma veljeni. Se ainut, joka oli koskaan merkinnyt minulle mitään.

”Kajo…” Pelko väritti äänestäni pienen.
”Ei hätää. Kunpa olisin tiennyt aiemmin.” Hän suukotti minua nenänpäälle, hän oli lämmin ja piteli minusta kiinni, ei antanut minun pudota itseni pohjalle.
”Koska sinä tajusit?”
”Kyllähän minä sitä joskus mietin. Jälkikäteen. Sitä, mitä tunnustit lapsena. Tämä sama hetki, mutta vuosia sitten. Se sinun suukkosi silloin…” Hän pudisti päätään. ”Olisihan minun pitänyt tajuta, ettei sen ikäisenä suukoteltu enää veljeä suoraan suulle.”

Minusta pakeni ääni, joka oli niin hauras etten tunnistanut sitä omakseni. Melkein kuin vingahdus. Häpeä peittosi minut alleen, oli vaikea hengittää.
”Yhdistin viivat jossakin kohtaa. Sinun vihasi… Ja minun ihmissuhteeni. Typerät, typerät olettamukseni. Sinäkö muka kateellinen joistakin tytöistä…”
”Rakastin sinua aina. Ihan aina.”
”Tiesin sen kyllä. Sisimmässäni.”
”Entä sinä?”

En vieläkään ymmärrä, kuinka uskalsin kysyä sitä. Kajolla oli kaikki valta tuhota minut lopullisesti, se oli kaikki hänellä. En tiedä, kuinka kysyin kysymyksen, johon ei ollut kuin yksi oikea vastaus. Kaikki muut vastaukset olisivat tappaneet minut siihen paikkaan.

”Olisin jättänyt kaikki ne suhdesekoilut tekemättä, jos olisin tiennyt. Sinä olet aina ollut tärkein kaikista.”
En uskonut häntä. En millään. Kyyneleet valuivat suolaisina kasvoilleni, en voinut estää niitä tulemasta. Vuosia olin padonnut niitä sisälleni, en pystynyt itkemään, mutta siinä ne vihdoin tulivat. Käperryin pieneksi veljeni syliin ja annoin viimein hänen vain pidellä minua. Pikkuveli, josta olin aina pitänyt huolta piti vuorostaan minusta huolta, kun luhistuin täysin.

En tiedä, kauanko olin siinä hänen syleilyssään ja annoin hänen vain silitellä minua hellästi joka puolelta.
”Ilta, ei mitään hätää. Olen nyt tässä.”
”Löin sinua…”
”Ymmärrän sen nyt. Ei ole hätää.”
”Ei sellaista tehdä sille, jota rakastaa.”
”En ole vihainen. Oikeasti. Ymmärrän sinua vihdoin, ja se riittää.”
”Sinun ei tarvitse antaa minulle anteeksi. Tai edes olla minulle hyvä… Siinä on jo tarpeeksi tekemistä, että oma veljesi on… on…”

Kajo otti kyynelten kastelemat kasvoni käsiinsä. Hän katsoi minua pitkään ja suuteli niin hellästi, että aloin uudelleen itkemään ja hän sai taas pidellä minua kiinni itsessään. Olin pienempi kuin koskaan, ja kaikki rakkauteni oli siinä, hänen eteensä annettu.

”Minä rakastan sinua”, Kajo kuiskasi suukotellen päätäni kymmenin pienin, pehmein suudelmin.
”Ei sinun tarvitse… minun takiani…”
”Mutta kun minä haluan. Usko minua.”
”Ihan oikeasti. En tahdo, että sanot ja teet asioita minun vuokseni. Ei kai kukaan halua tulla rakastetuksi säälistä…”
”Minä ihan tosi rakastan sinua.”
”Varmasti, mutta minä… Tämä minun rakkauteni sinua kohtaan, se on…” Nieleskelin. ”Haluan, että sinä tunnet samoin. Aidosti, oikeasti samoin.”
”Minähän tunnen.”
”Kajo, sinä olet taitava miellyttämään muita enkä minä usko sinua.”
”Sitten saan sinut uskomaan.”
”Ei sinun tarvitse mennä niin pitkälle.”
”Etkö haluaisi meidän…?”

Muistan yhä, miltä Kajon käsi reiteni sisäpinnalla tuntui silloin. Kosketus säkenöi koko kehossani ja sai minut parahtamaan.
”Ilta. Minä olen neitsyt.”
”E-… oletko tosissasi?”
Hän nyökkäsi ja näykkäisi korvanlehteäni.
”Haluan sinun olevan ensimmäiseni.”

Sinä iltana mistään ei tullut mitään, minua vain itketti. Itkien kerroin Kajolle, että ajatuskin seksistä hänen kanssaan sai koko kehoni vääntymään kasaan. Halusin sitä enemmän kuin mitään, mutta en pystynyt käsittelemään omaa haluani saati, että olisin kyennyt olemaan hänen lähellään niin. Pelkkä suutelu ja syli saivat minut tuntemaan oloni niin pieneksi, että koko keho oli hajota siihen. Kajo tuntui olevan valmis kaikkeen, hän katseli minua silmät sirrillään ja suukotteli joka paikkaan kuin vahvistukseksi. Hänen sormensa leikkivät pitkillä suortuvillani, toinen käsi piirsi sormella rinkiä rintakehääni. Sinä iltana nukuin myttynä hänen sylissään ja heräsin aamulla huutaen. Olin varma, että kaikki se oli pelkkää unta ja heräisin kylmistä lakanoista. Mutta hän oli siinä, häkeltyneenä ja lempeänä, ja hän suuteli minua pitkään ennen kuin menimme laittamaan yhdessä aamiaista.

Niin se alkoi. Olin seitsemäntoista, hän viisitoista. Olin pitkään jäykkä ja kauhuissani ja enimmäkseen itkin, kun hän silitti ja suukotti minua, mutta hiljalleen se alkoi helpottaa. Ensimmäinen kertamme oli itkunsekainen, en kyennyt uskomaan, että todella olin hänen sisässään. Olin liian jännittynyt, jotta olisin voinut tulla tai edes kiihottua siinä mielessä, jossa se yleensä minulta onnistui. Mutta Kajo tuntui nauttivan alusta asti, hän oli täydellinen. Niin paljon täydellisempi kuin kuvitelmissani. Hänen sirot lanneluunsa, hänen herkkä, paljon tunteva kehonsa. Uskalsin hiljalleen tutustua hänen kehoonsa ilman, että itkin ja painuin kerälle hänen syliinsä. Me vapauduimme kerta toisensa jälkeen, ja tunne sisälläni vain kasvoi. Se paisui uskomattomiin mittoihin, en enää ollut tunnistaa sitä entisekseen. Rakastin häntä sellaisella palolla, joka sytytti kaiken minussa liekkeihin.

Niinä vuosina tuntui, että kaikki oli vihdoin kohdallaan. Minä aloin hiljalleen uskoa, että hän todella rakasti minua ja tahtoi olla kanssani yhtä paljon kuin minäkin hänen. Hänen merkityksensä minulle oli jotakin, jota mikään ei olisi ikinä voinut korvata. Joskus, kun suutelin häntä, tunsin hukuttavaa tunnetta, aivan kuin hänet voitaisiin repäistä minulta hetkenä minä hyvänsä. Kajosta tuli taitava silittämään sen tunteen uneen, hän vakuutteli olevansa minun ja kiehnäsi minua vasten niin, että uskoin sen.

Meidän muu perheemme tuntui olevan iloinen siitä, että olimme jälleen läheisiä ja pystyimme tekemään asioita koko perheen voimin. Vain Valve tuntui joskus katsovan lävitsemme, ja muistan pelänneeni, että hän tiesi. Me leikimme ajatuksella kiinnijäämisestä, suorastaan kerjäsimme sitä, sillä se vahvisti tunteitamme entisestään. Harrastimme seksiä perheen mökin parvella ja saunassa, vaihdoimme suudelmia kaupan hyllyillä ja joskus jopa kotona keittiössä silloin, kun kukaan ei ollut paikalla. Se oli meidän oma leikkimme, meidän maailmamme, jota muut eivät saaneet todistaa, mutta jolle he eittämättä olivat yleisönä.

Onneamme kesti pitkään. Hemmottelin häntä, sain hänet nauramaan onnellisena. Oli kuin lapsuutemme kesät olisivat jatkuneet ikuisesti, paistattelimme toistemme lämmössä ja saimme kaiken mitä halusimme. Jäin koulujen jälkeen töihin paikalliseen rautatavarakauppaan ja pysyin siellä, koska en tahtonut päästää irti Kajosta ja elämästämme kotona. Kajo kävi lukion ja valmistui hyvin arvosanoin. Vasta silloin koetokseni alkoi.

Kajo, jonka vuoksi olin jäänyt pienelle paikkakunnalle ja jonka kanssa haaveilin yhteisestä asunnosta, haki yliopistoon neljän tunnin ajomatkan päähän. Minun maailmani murtui kerralla. Kaikki kootut palaset hajosivat, en löytänyt itseäni niiden seasta. Näin vain rikkinäiset palat, ne, jotka olin vaivalla saanut pysymään yhdessä. En enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä valhetta. Veli, joka oli sanonut pysyvänsä ja kivunnut syliini suutelemaan minua, haki muualle, kauas minusta.

”Ei sinun tarvitse mukaan tulla, sinullahan on elämä täällä.”
”Mikä elämä! Kajo, mikä vitun elämä! Ei minulla ole mitään muuta elämää kuin sinä! Olen rakentanut kaiken sen ympärille, että saan olla sinun kanssasi. Ihan kaiken… Miksi sinä… miten helvetissä sinä voit tehdä tämän minulle…”
”Kyllähän me molemmat tiesimme, että se päivä tulee. Olen aina halunnut opiskella. Me ehdimme nähdä, ihan varmasti ehdimme. Tulen aina katsomaan sinua, kun ehdin.”
”Etkö sinä helvetti ymmärrä, että minä tahdon olla kanssasi joka päivä? Joka ikinen päivä…”

Kajon ilme oli murheellinen, mutta en nähnyt siinä aitoa pahoittelua.
En kyennyt keräämään palasiani.
Hakkasin hänet ensimmäistä kertaa vuosiin. Pahemmin kuin koskaan. Silloin minusta tuntui, että hän saattoi pelätä minua sittenkin.

Hän lähti. Jätti minut yksin kylään, jossa minulla ei ollut mitään muuta kuin hänen muotoisensa kaipaus. Muutin omaan, kivuliaan pieneen yksiöön ja hautasin kipuni asioihin, joita en tahdo muistella. En pystynyt elämään kuten ihmiset elävät. Hiljalleen jättäydyin pois töistä ja eristäydyin kaikesta ja kaikista. Minulla ei koskaan ollut ainuttakaan ystävää, joten minun oli helppo vetäytyä maailmalta piiloon nuolemaan haavojani.

Kajo kävi tapaamassa minua, mutta se vain sattui lisää. Hän kertoi ystävistään ja opiskeluistaan samalla, kun suukotteli kaulaani, ja tahdoin vain tappaa hänet, kuristaa hengiltä jotta hän ei enää pakenisi minulta. Me harrastimme seksiä joka kerta, kun tapasimme, mutta se ei ollut enää sama asia, sillä tiesin, että hänellä oli kumppaneita ja ystäviä ja elämä, jonka hän valitsi minun ylitseni. Ja minä, minä jumitin paikallani ja tumppasin tupakat ranteeseeni, jotta tuntisin edes jotain; mitä tahansa muuta kuin koko kehoni rajat ylittävän kaipuun.

Sillä tavalla vuodet kuluivat. Keksin toinen toistaan luovempia tapoja kiduttaa itseäni, satutin itseäni kaikin mahdollisin keinoin. En uskaltanut nukkua enkä pystynyt syömään, poltin tupakkaa ketjussa ja jättäydyin menemästä kaikkialle, missä olisi voinut olla vähänkin hyvä olla. Rankaisin itseäni typeristä, naurettavista tunteistani.

Ja silti vedin Kajon syleilyyni joka ikinen kerta, kun hän tuli käymään luonani. Jokaisella kerralla hän sai minut muistamaan, etten koskaan tulisi rakastamaan ketään kuten rakastin häntä. Upposin yhä vain syvemmälle. Maailma musteni reunoistaan.

Vanhempani olivat muuten vain huolissaan, mutta siskoni tuntui tajunneen. Hän katsoi minua eri tavalla kuin ennen. Hän ei koskaan sanonut mitään, koska ei nähnyt tapahtumia läheltä, mutta jokin hänen olemuksessaan oli kireämpää kuin aiemmin. Emme olleet paljon tekemisissä, joten se ei haitannut minua.

Kunnes hän sitten sanoi. Valve istui ahtaassa keittiössäni siemailemassa kahvia ja tuijotti avaamiaan verhoja. Minä en yleensä antanut päivän juuri paistaa sisälle, en ansainnut valoa, en ansainnut mitään. Valve ei katsonut minuun, kun hän sanoi sen.

”Minä tiedän sinusta ja Kajosta.”
Hätkähdin.
”Täh?”
”Niin.” Silloin hän katsoi minuun suoraan. Hänen silmissään kipunoi. ”Siitähän tämä johtuu, eikö niin?”

Tämä. Tämä kirottu alennustila, jossa olin elänyt kaikki ne vuodet. Oksetti. Valven ilmeestä näki, että hän voi pahoin.
”Te… te kaksi… Minä näin teidät. Olin silloin vielä pieni, mutta tiesin kyllä, mitä se tarkoitti. Te olitte saunassa ja… ja…”
Valvea puistatti.
”Ja sitten minä aloin kiinnittää siihen huomiota. Ääniin, jota mökin yläkerrasta kuului. Teidän painihetkiinne. Ja kaikkeen. Ihan kaikkeen. Kävitte uimassa, reissuilla, metsässä, ihan missä vaan kahdestaan. Ja…”
Valve pudisti päätään. Raju väristys tärisytti häntä.
”Hyi vittu. Hyi vittu.”
”En todella tiedä, mistä sinä puhut. Siis väitätkö sinä, että Kajo ja minä olisimme… että meillä olisi…”

Aloin nauraa. Niin hyvin, kuin osasin. Minuun sattui niin paljon, että se onnistui.
”Mitä hiton sarjoja sinä olet katsonut, kun tuollaista sait päähäsi?”
”Minä NÄIN teidät! Saunassa, kun olitte teinejä!”
”En tiedä, mitä ihmettä sinä olet nähnyt, mutta nyt menee kyllä liian pitkälle. Ettei vain olisi ollut unta? Tämä on ihan absurdia. Ihan vitun absurdia.”
Valve katsoo minua hetken ja kohauttaa olkiaan.
”Etkö se muka ollutkaan sinä, joka satutti Kajoa?”
”Olin.”

Se oli ensimmäinen kerta, kun perheenjäsen sai tietää siitä. Ilmekään ei värähtänyt Valven kasvoilla.
”Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tuon sinun sairaan kuvitelmasi kanssa. Kyllä, se olin minä, mutta nyt jumalauta joku raja.”
Näin, että hän nieli sen. Osasin lukea siskoani, hän ei jauhanut turhasta. En tiedä, mitä hän oli todistanut, mutta muistin monta teini-iän saunahetkeä ja uhkarohkeaa lääppimisssessiota, jotka keskeytyivät oven kolahdukseen.
Asia jäi sikseen. Valve ei ottanut sitä enää puheeksi. Minun kituuttava, Kajon armossa roikkuva elämäni jatkui sellaisenaan.

Olin kaksikymmentäyhdeksän, täyttämässä kolmen kuun päästä kolmekymmentä, kun tajusin, missä pisteessä elämäni oli. Olin miltei kolmekymppinen enkä ollut elänyt päivääkään sen päivän jälkeen, kun Kajo muutti opiskelemaan ja sai töitä toiselta paikkakunnalta. Kajon kumppanit vaihtuivat tasaisesti, miehiä oli vanhemmiten enemmän kuin naisia. Minä roikuin silti hänen elämässään kuin leikkikalu, jota käyttää silloin, kun huvittaa. Sellaiseksi itseni tunsin, leluksi, jo vähän likaiseksi, mutta nostalgian lämmittämäksi.

Päätin ottaa sen puheeksi ennen joulua ja syntymäpäivääni. Oli talvinen ilta, Kajo oli tullut junalla ja luvannut jäädä yöksi, vaikka hänen piti ehtiä näkemään myös Valvea samana viikonloppuna. Oloni oli naurettava, Kajolla oli niin vähän aikaa siinä, missä minä halusin viettää joka sekunnin hänen kanssaan. Kajon kasvot punersivat vielä pakkasesta, kun minä avasin suuni.

”En voi jatkaa näin.”
”Hmm? Tarkoitatko…?”
”En voi olla enää kanssasi näin.”
”Mitä? Oletko löytänyt jonkun toisen?”

Muistan, miltä nauruni silloin kuulosti. En pysty muistelemaan sitä kovin pitkään.
”Näyttääkö tämä siltä? Katso tätä vitun läävää ja sano, näyttääkö tämä siltä, että osaan elää, mitä! Olen ajatellut vain sinua koko helvetin elämäni, järjestin kaiken niin, että voimme elää yhdessä… Tottakai minä tiesin, ettei se ole mahdollista, olet minun veljeni, en voi syyttää sinua valinnoistasi, mutta jumalauta miten sattuu tietää, että minä halusin sitä aina enemmän. Sinun seurasi, se… se oli kaikki. En tarvinnut mitään muuta. Halusin vain sinut. Ja sinä halusit opiskelemaan.”
Olin rikki. Säröillä. Kaikki, mitä sisälle oli hautautunut vuosien varrella, pääsi valumaan säröistä. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Minulla oli alusta alkaen ollut vain hänet, pelkkä ajatus hänestä. Unikuva, josta heräsin kylmään sänkyyni yksin.

”On niin vitun epäreilua, että sinä voit vain… valita jotain muuta. Mieti, miltä tuntuu olla melkein kolmekymmentävuotias ja yhä sietämättömän rakastunut omaan veljeensä. En päässyt sinusta yli, en tiedä pitikö minun päästä, et koskaan sanonut mitään. Sinä vain lähdit ja nyt ravaat täällä kerran puolessa vuodessa nussimassa minua vähäsen, jotta pysyn tyytyväisenä. Tiedätkö, miltä se minusta tuntuu?”
Ilme Kajon herkillä kasvoilla oli täysin murtunut. Kyyneliä putoili poskille täysin ääneti.
”Olen joku helvetin nukke, jota voi riepotella ympäriinsä. Sinun henkilökohtainen pieni tuhma salaisuutesi, jota voi käydä painamassa kun mieli tekee jotain muuta kuin sitä tavallista. Vittu, sinulle se on mahdollista, sinä saat jotain kiksejä muista, mutta minä en saa, minulla on vain sinut tässä maailmassa. Olet ainoa. Kajo… ei ole ketään muuta.”

Istuimme pöydän äärellä emmekä koskeneet toisiimme. Ulkona satoi lunta, muualla asunnossa ei ollut valoja päällä, keittiössä vain. Jääkaappi piti ääntä. Muuten oli täysin hiljaista.

”Olen niin saatanan säälittävä. Minulla ei ihan oikeasti ole muuta elämää. Kyllä minä tiedän, millainen taakka se sinulle on.”
Vedin henkeä. Kajo ei vieläkään sanonut mitään.
”Kaiken aikaa olen kuitenkin kuvitellut ansaitsevani tämän, ja ansaitsenhan minä. Satutin sinua. Monta kertaa, kunnolla. Ja… ja kuka vittu rakastuu omaan veljeensä? Ei se ole normaalia.”
Jääkaappi surisi kunnolla. Itketti, vaikka itkin jo.
”Joten päästä minut nyt jumalauta tuskista. Anna armonlaukaus. Rukoilen sinua. En pysty jakamaan sinua, en vain pysty. Eikä se ole edes pahin, muiden kanssa oleminen, kyllä minä sen tajuan. Olen kuitenkin veljesi ja elämiimme kytkeytyy muitakin kuin me kaksi. Mutta… en silti pysty jakamaan sinua. En ole koskaan pystynyt. En muiden ihmisten enkä tuon sinun itsenäisen elämäsi kanssa.”

Kun Kajo viimein nousi ylös, tuntui, että ensimmäisistä sanoistani oli jo ikuisuus. Raajani painoivat kuin lyijy, koko oloni oli raskas ja vaikea. Kajo käänsi minut niin, että pääsi istumaan syliini, ja hänen lempeä painonsa päälläni oli aivan liikaa, hän oli niin lämmin ja tuttu ja rakas ja aivan siinä minua vasten. Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja itkin. Lisää ja lisää, se ei loppunut koskaan. Mitä hellemmin Kajo minusta piti kiinni, sitä enemmän tajusin, etten voisi koskaan päästää irti. En siitäkään huolimatta, miten säälittäväksi tunsin itseni. Olisin hänen lelunsa ja huoransa, ihan mitä tahansa, kunhan saisin edes sekunnin pitää häntä itseäni vasten.

”Anna minulle anteeksi”, Kajo kuiskasi. ”Olen ollut sinulle epäreilu jo niin pitkään.”
En pystynyt sanomaan vastaan, imin vain hänen tuoksuaan sisääni. Hengitin häntä väristen.
”Olen pitänyt sinua itsestäänselvyytenä. Kuvitellut, että olet aina siinä, koska olemme veljiä eikä sellaista sidettä voi rikkoa. En todella tajunnut, että olen todella vain roikottanut sinua lieassa. Totta kai siitä tulee sinulle halpa olo, anna anteeksi, veli rakas.”
”Hävettää niin paljon… en vain pysty enää olemaan sinun pieni häpeällinen salaisuutesi, en pysty…”
”En ole koskaan hävennyt sinua.”
”Etkö oikeasti?”
”En.”

Kajo katsoi minua suoraan silmiin pyyhkiessään kyyneliäni.
”Minä tahdoin opiskella ja elää, mutta en koskaan ymmärtänyt, miten paljon oikeasti tahdoit olla kanssani. Kuvittelin kai, että emme vanhempana enää voisi jatkaa samalla tavalla, että olisi pakko ajautua erilleen ja yrittää elää omaa elämää. Koska niin kaikki veljet tekevät.”
”Kaikki veljet eivät ole rakastuneita toisiinsa.”
Kajo painoi minut aivan liki tuolin selkämykseen ja suuteli minua koko voimallaan. En voinut lopettaa, olimme molemmat itkuisia ja meillä oli koko elämän mittaisia keskusteluja edessä, mutta halusin vain hänet. Aina vain hänet.

Kajo silitti käsiäni, näki kaikki haavat ja palovammat, jotka olin itselleni aiheuttanut. Hänen kyynelilleen ei tullut loppua.
”Voi rakas, anna minulle anteeksi”, hän nyyhkytti. ”Sinuun on sattunut niin paljon vuokseni. Ja aivan turhaan. Olen aina rakastanut vain sinua.”
”Minä olen myös satuttanut sinua. Olen aidosti pahoinpidellyt sinua. En odota sinun antavan sitä anteeksi.”
”Meidän täytyy käsitellä sitä yhdessä. Me ehdimme kyllä.” Kajo silitti rannettani. ”Ovatko nuo palovammoja?"
En sanonut mitään.
"Ja jestas, sinä olet laiha. Olen ihan tosi antanut sinun vain hiipua pois.”
En voinut edelleenkään sanoa mitään.

”Muutetaan yhteen”, Kajo kuiskasi aivan vasten korvaani.
”Miten se on muka mahdollista?”
”On se. Tietysti on. Minulla on rahaa ja me saamme sinulle töitä mistä vaan. Minäkin pystyn työllistymään täältä käsin, ei se ole ongelma. Ollaan yhdessä. Anna minä pesen sinun pyykkisi ja laitan ruokasi.”
”Oletko tosissasi? Aivan täysin tosissasi ja varma?”
”Olen.”
”Haluaisitko muka olla minulle jokin kotivaimo? Ei käy. Pesen itse sukkani.”
Kajo nauroi. Miten rakastinkaan hänen nauruaan, se solisi kuin puro ankeassa keittiössäni.
”Haluan näin ensisijaisesti olla sinun veljesi.”
”Entä… voisitko oikeasti… sitoutua? Vain minuun?”
”Totta kai. En ole koskaan todella tahtonut muita suhteita.”
”Minä näen unta. Ei tämä voi olla totta.”
Kajo suuteli minua uudelleen.
”Jos tämä on unta, ei herätä koskaan”, hän kuiskasi.

Silloin minä nostin hänet hellästi sylistäni ja nousin seisomaan. Pitelin häntä hetken käsistä, vedin syvään henkeä.
”Kajo… Kuule.”
Suukotin hänen molempien käsiensä rystysiä ennen kuin polvistuin.
”Tiedän, ettemme voi koskaan mennä naimisiin eikä sellainen nyt varmaan tullut mieleemmekään, mutta…”
Minulla ei ollut sormusta. Ei mitään, millä sitoa häntä lopullisesti itseeni. Minun piti vain luottaa häneen, hänen sanaansa.
”Kajo. Voitko olla aina vain minun?”
Liikutus hänen kasvoillaan oli ilmeinen. Hän nyökkäili ja hymyili niin leveästi, että se sai minut nousemaan ylös ja sieppaamaan hänet syliini.
”Voin. Tahdon”, hän henkäisi kietoessaan kätensä kaulalleni ja suudellessaan minua lujaa.

En tiennyt, miten mikään menisi siitä eteenpäin. Miten meidän oli mahdollista olla onnellisia niistä lähtökohdista käsin? 

Päätin luottaa siihen. Meihin. Se oli kaikki, mitä minulla oli, ja siihen minä uskalsin luottaa.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Kahvila

Taukohuoneessa on aina tavallista suodatinkahvia, vaikka kahvilamme tarjoaa asiakkailleen toinen toistaan hienompia kahviannoksia. Se on ensimmäinen asia, josta opin olla kysymättä. Tällä työpaikalla on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joista kysymällä saa vain pitkiä katseita peräänsä. Olen jo ensimmäisinä viikkoina raahannut paikalle oman pienen maitoni, joka sekin herättää erinäistä hilpeyttä tietyissä työtovereissa. Täällä kahvi on mustempaa kuin huumori, eikä sitä tarjoilla maidolla. Juon maidolla tärvelemäni kahvin aina nurkassa silloin, kun muut ovat leiriytyneet kauemmas penkeille. Selviytyminen uudessa työyhteisössä, jonka nokkimajärjestys on kuin ennalta määrätty, on sama kuin laittaisi lapsen sotatantereelle. Kaikki sen tietävät, kuinka siinä käy. Jää jalkoihin, jos ei osaa juosta omilla jaloillaan.

Mutta kahvia minä osaan laittaa. En juoda, selkeästi, katseista päätellen. Mutta sen laitto on toinen juttu, ja sen minä taidan. Sitä kuvittelisi, että kahvilassa työskentely olisi kuten mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Hymy, toinen, kolmas. Asiakas ulos, toinen sisään. Mutta ei se mene niin. Mikään täällä ei mene kuten kuvittelin.

Yksi lukuisista kirjoittamattomista säännöistä on se, että kun pomo on paikalla, kaikki hiljenevät. Hänen auransa hiljentää tilan, olimme sitten työntekijöiden tiloissa tai kahvilan puolella. Asiakkaat tuijottavat häntä äänettömän kunnioituksen vallassa, työntekijöiden mielentilaa en edes uskalla arvata.

Pomo on viisissäkymmenissä oleva nainen, jolla on korpinmustat hiukset löysällä nutturalla ja aina punaista huulipunaa huulissaan. Hän pukeutuu klassisesti, mutta ei koristaudu liikaa. Hänellä on tupakanpolttajan käheä ääni, ja se saa hänet kuulostamaan entistäkin arvovaltaisemmalta. Minä, joka en ole koskaan ymmärtänyt, mikä ajaa ihmiset äärimmäisyyksiin toisten ihmisten suhteen, tunnen luonnollista halua polvistua hänen edessään.

Joskus minä huomaan ajattelevani, etten oikeastaan tiedä hänestä mitään. En ole nähnyt hänen hymyilevän koskaan aidosti, hänellä on luonnostaan melko eleettömät kasvot. Tiedän, että hänellä on entinen aviomies, sillä mies käy kahvilassamme usein ja tilaa joka kerralla pelkän mustan kahvin. Mies on yhtä tumma kuin pomokin, ja hän näyttää menneiden aikojen filmitähdeltä liituraitapukuineen ja siistittyine viiksineen. Juuri pomon näköinen mies, he näyttävät valtavan upeilta vierekkäin. En ole päässyt käsitykseen siitä, miksi kaksikko on koskaan eronnut, saati miksi aviomies käy tapaamassa entistä vaimoaan edelleen. Jokin heidän väleissään vaikuttaa täydellisen mutkattomalta, ja huomaan kadehtivani sitä, miten he pystyvät yhä olemaan toisilleen jotakin sellaista.

Minä tiedän asemani tässä työyhteisössä. Olen nuori, ja vaikka moni muukin työntekijä on, minä olen uusin. On suora ihme, että pomo on tuntunut pitävän minusta ja työpanoksestani. Minä osaan tehdä kahveja ja toimia riittävällä ripeydellä, mutta olen silti miellyttävä asiakkaille. Muut työntekijät kenties katsovat lävitseni, mutta pomo on aina opastanut minua ja ollut tyytyväinen siihen, miten olen asiakkaiden kanssa. Pomo on tarkka ennen kaikkea kahvista. Hän on ihminen, joka vaatii parasta laatua. Hän ei opettanut minua kuin kerran. Minä opin kerrasta. En aluksi tiennyt, mitä se merkitsee, etten halunnut edes alussa tuottaa hänelle pettymyksiä.

Mitä pitempään olen valoisassa puiston ja keskustan väliin jäävässä kahvilassa, sitä vähemmän kiinnitän huomiotani vapaa-aikaani. Joka ilta ajattelen tulevia tuntejani kahvin ja kanelipullien seassa. Joka ilta ajattelen sitä, että pomo seisoo nojaamassa taukohuoneen seinään ja siemailee mustaa kahvia kuumaa kestävästä lasista. Hän on ainut ihminen, jonka olen koskaan nähnyt käyttävän sellaista vapaa-ajallaan. Olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, että minä tuijotan häntä joka kerta, kun vain näen hänet.

Pomo on ainut ihminen työpaikalla, joka huomioi minut persoonana. Hän keskustelee kanssani ja tulee joskus tiskin taakse katsomaan työskentelyäni. Joka kerralla tunnen hänen katseensa polttavana niskassani, ja silti toivon, ettei hän koskaan lähtisi.

Kerran pomo tulee työpaikalle moottoripyörällä. Suurella, mustalla moottoripyörällä. Kun tuijotan hänen olalle heitettyä nahkatakkiaan, punaisia housujaan ja ilmaan puhallettuja savukiehkuroita, ymmärrän ensimmäistä kertaa, mitä oikeastaan tunnen häntä kohtaan. Juoksen pois. Pakoon.

Työpaikan vessa.
Hyperventilointi. Muutama, äänetön kyynel. Enempää en päästä ulos.
Tuijotan itseäni peilistä ja yritän ymmärtää.

Kasvoni ovat säälittävän punaisilla laikuilla. Olen purrut kynteni rikki, ne näyttävät kamalilta, kun ojennan asiakkaille kahvia. 

Käteni tärisevät. Muistot vyöryvät ylitseni rumina ja anteeksiantamattomina. Vauvan pienet sormet takertuneina omiini. Veren kaiken alleen peittävä haju. Kipua.

Ei, minä en rakastuisi enää ikinä. Ikinä.

Kun saan itseni koottua, painan kaiken syvemmälle. En enää antaisi itselleni lupaa vilkuilla pomon suuntaan. Hän on minua ainakin kolmekymmentä vuotta vanhempi arvovaltainen nainen, hänen mielessään ei voisi edes käväistä katsoa kahvilansa työntekijää hellästi. Pitää unohtaa sellainen hetkessä. Mitä oikein ajattelin? Me olemme molemmat naisia, enkä tiedä hänestä mitään. Minä tiedän vain oman historiani ja kipuni ja sen, että en enää koskaan olisi valmis kohtaamaan sitä, mitä se tuo mukanaan. Ennen kuin palaan tiskille, vien käteni varoen vatsalleni. Tyhjä. Tietenkin se on tyhjä. Se on ikuisesti tyhjä. Se ei kantaisi tähän maailmaan enää mitään. Muutama kipeä muisto välkkyy vielä silmieni takana ennen kuin kaikki painuu pinnan alle, upottavaan pimeyteen. 

”Hei? Etkö sinä kuule? Kolme tuplaespressoa, kiitos, ei tässä ole koko päivää aikaa!”
Tiskillä huomaan, että katson ihmisten läpi. En kuule, mitä he sanovat, sillä sanat ovat heistä irrallisia enkä ymmärrä niitä. Katson heidän lävitseen taulujen koristamalle seinälle, jossa aurinko kylpee. Helvetti. Silloin, kun alan dissosioida, se ei lopu tunteihin. Että annoinkin tämän tapahtua.
”Hei oikeasti, voin kyllä mennä muuallekin!”

Kun tunnen käden olallani, ymmärrän vihdoin, missä olen. Pomon kynnet on lakattu mustiksi ja leikattu tasaisen pitkiksi. Hänellä on yhä vihkisormus sormessaan. 
”Kolme tuplaespressoa, siis. Tuleeko teille muuta?”
”No ei, mikä kestää!”
Pomo hoitaa tilauksen loppuun, vetäydyn syrjään ja huomaan nirheväni kynsieni pieliä. Sormista vuotaa verta. Hetken näen pelkkää punaista.

Kun seuraavan kerran tiedän, missä olen, istun pomon oman työhuoneen satiininvihreällä penkillä ja tuijotan hänen vakavia kasvojaan. Yritän keskittyä hänen piirteisiinsä, jotta muistan jälleen, missä olen. Kalpea iho. Iso luomi huulten yläpuolella. Terävä nenä ja punatut huulet. Jonkin verran ryppyjä, joista jokainen tekee hänestä vain paljon kauniimman. Käteni tärisevät yhä. Nimettömistä vuotaa verta esiliinalle. Mutta olen täällä. Olen taas täällä.

Pomo kumartuu tyynesti eteeni ja tarttuu verta vuotaviin käsiini. Hän puhdistaa kostutetulla liinalla nimettömäni ja sitoo kumpaankin käteen laastarin.
”Noin. Onko nyt parempi?”
Hänen äänensä on matala ja lempeä, ja ennen kuin huomaankaan, olen alkanut itkeä. Hän ottaa käteni omiinsa ja silittää. Hellyys on liikaa, kaikki minussa pakenee sitä. Itken hillittömästi niin kauan, kun kyyneliä tulee. Hän vain pitelee minua, antaa itkulleni tilaa.

”Anteeksi”, soperran, kun kyyneleet ovat lakanneet. ”Olen hirvittävän pahoillani, tämä ei toistu. Anteeksi…”
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi.”
”Hyvä työntekijä ei –”
”Kuvitteletko minun olevan sellainen pomo, joka ei ymmärtäisi, että hänen alaisillaan on oma elämä, tausta ja kokemukset? Sinä et ole minulle selitystä velkaa.”
”E-en minä siis yleensä tällaista, vannon, että en.”
”Tiedän sen.” Hän silittää yhä kämmentäni. ”Ota loppupäivä vapaata. Tarvitset sitä.”
”Ei! Minä pystyn kyllä tekemään vuoroni loppuun. Kuten kuka tahansa muukin. Tietenkin.”
”Se käy kyllä. Minä voin tehdä vuorosi loppuun.”
”Teidän ei todellakaan tarvitse –”
”Voit jo sinutella. Kyllä se onnistuu. Ei minulla ole kiire.”
”M-… Minä en tarvitse erityiskohtelua. Anteeksi.”

Vasta silloin pomon kasvoilla käväisee ymmärrys. Minua oikeastaan surettaa, että hän ymmärtää ylpeyttäni. Sitä ymmärtääkseen on joutunut katsomaan maailman toiselle puolelle. On asioita, joissa on saatava pysyä omilla jaloillaan. Häpeää, jota ei pysty kohtaamaan kasvattamatta ylpeyden suojakuorta.

”Voin myös jäädä sinun kanssasi tiskiin", hän ehdottaa.
”Kiitos kovasti. Anteeksi tästä vaivasta, sinun ei ihan todella tarvitse.”
”Ei siitä olisi vaivaa. Voin jäädä seuraksi, iltaisin on niin vähän asiakkaita.”
”Ettekö te… siis, etkö sinä todella kaipaa jo kotiin?”

Hänen kasvoilleen ilmestyy varjo, joka ei ole minun nähteni käväissyt niillä aikaisemmin. Muisto, kenties. Ajatus. Jokin, joka ei ole minun nähtäväkseni tarkoitettu. Se hälvenee hetkessä. Punatuille huulille leviää hienoinen hymy. Vasta silloin ymmärrän ajatella, että pomo on nainen, joka hymyilee hyvin harvoin. En ole koskaan kuullut hänen nauravan. Millainen ihminen saisi hänet nauramaan? Kehoani pistelee. Miten huumaavaa olisi tietää, mikä häntä naurattaisi.

Vasta nyt ymmärrän, miten intiimi tilanne todella onkaan. Hän on huomannut minun dissosioivan ja repivän paniikissa kynsinauhojani ja tuonut minut omaan työhuoneeseensa. Sitonut käteni. Silittänyt minua, kun itken. Poskiani kuumottaa. En ole koskaan ymmärtänyt hänen olevan näin lempeä ihminen.

”Jään kanssasi iltatiskille.” Pomon käsi silittää kämmentäni viimeisen kerran. Sitten hän nousee ylös. Päässäni huimaa edelleen. ”Haen sinulle vettä.”
Miten pieni, välittävä ele. Hän on huomaavainen, kun ei tee mistään kokemastani numeroa. Huolehtii vain, että olen kunnossa. Jään tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä. Punaiset housut ja valkea pitsipaita. Korkeat korot. Pomo on pitkä ja kapea, hyvin näyttävä sellaisenaan. En voi lakata ajattelemasta, miten tyyneltä hän näytti minun itkiessäni hillittömästi.

Luoja. Pitää perääntyä vielä, kun voin. Olen ihastunut pelkkään mielikuvaan. Upeaan naiseen, jolla on luonnostaan puoleensa vetävä aura. Takuulla kymmenet muut sukupuoleen katsomatta ovat viehättyneet hänestä samalla tavalla. Pomo on sellainen ihminen, jota saa ajatella hetken hellästi, ja sitten hän on iäksi poissa kuin reunoistaan pakeneva uni, jonka muistaa vain hetken.

Juon hänen tuomansa veden ja palaamme yhdessä takaisin tiskiin. Minua tuuraa toinen työntekijä, jonka en edes tiennyt olleen paikalla. Olen selvästi dissosioinut niin rankasti, että kaikki tilassa hämärtyi. Toisen työntekijän piti päästä puoli tuntia sitten, ja hän ilmaisee mielipiteensä selkeästi. Pomo ei selittele eikä pyytele anteeksi, muistuttaa vain ylityökorvauksista. Nytkään hän ei tee tilanteesta numeroa.

Asiakkaita tulee ja menee. Kun paikka hiljenee eikä kahvilassa ole enää ainuttakaan asiakasta, ei edes ikkunan viereisessä nurkkapöydässä, jossa istuu aina pariskuntia ja opiskelijoita, me vaihdamme varoen katseita.

”Keitän meille kahvit”, pomo sanoo.
”Työajalla?”
”Niin.” Hänen kätensä ovat jo liikkeessä. Vaikka pannussa on vielä vanhaa kahvia.
”Erikoissekoitukseni”, hän sanoo ojentaessaan kupin minulle. Punastuttaa. Ei, ei nyt. Minun on vaarallista päästää itseni ihastumaan enempää siihen mielikuvaan, joka minulla hänestä on. En tunne häntä oikeasti. En edes saa koskaan tuntea häntä oikeasti. Ja vaikka tuntisinkin, en voi rakastua, en vain voi. Tämä päivä on hyvä muistutus siitä, miksi tietyt ovet ovat pysyvästi minulta suljetut.

”Saanko kysyä jotakin?” kysyn siemaillessani aavistuksen vaniljaista kahvia.
”En kerro kahvin reseptiä”, pomo vastaa vinkaten silmäänsä. Alan nauraa.
”Ei, ei sitä.”
”Kysy vain.” Pomokin hymyilee. Hänen pitäisi hymyillä enemmän, hänellä on kauniit hymykuopat.
”Miksi alun perin perustit tämän kahvilan?”
Hymy hiipuu pois, hetken ilme on pelkkää ihmetystä täynnä, aivan kuin kysymys olisi yllättänyt hänet täysin.
”Poikani vuoksi.”

Vastaus on kaikkea muuta, mitä odotin. Poika. Hänellä on poika. Naisella, jota olen silmäillyt kaiken tämän aikaa. Pomon iästä päätellen pojan on pakko olla minun ikääni. Mihin minä olen oikein sotkeutunut? Tunnen itseni oksettavaksi. Tieto tulee niin yllättäen, että kauhu valtaa minut hetkessä. Käteni alkavat täristä, ei luoja, ei nyt, ei taas. Paniikki nousee, en erota pomon kasvon muotoja enää kunnolla. Tiputan kahvikupin lattialle, se hajoaa räsähtäen. Muodot alkavat kieppua ja sekoittua toisiinsa, en erota enää ruumiini rajoja. Helvetti. Helvetin helvetti. 

Hengitystä. Joku hengittää. Olenko se minä?
En tiedä, missä olen.
En tiedä, olenko olemassa.
Jossain kilisee.

Verta. Vauva on veressä.

Kun huuto pääsee ilmoille, en ymmärrä sen lähtevän minusta. Miksi joku huutaa? Sattuuko johonkuhun? Täytyy siivota kahvi lattialta. Täytyy pyytää pomolta anteeksi. Huone kieppuu. Olenko huoneessa? Ovatko nuo minun käteni, miksi ne ovat niin kaukana?

En tiedä, kauanko aikaa kuluu, kun seuraavan kerran ymmärrän, missä olen. Olen lyhistynyt tiskin alle ja tuijotan käsiäni kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle. Pomo on kyykistynyt viereeni siivoamaan lasinsiruja. Hänen katseensa kohdistuu suoraan minuun, kun hän ymmärtää minun olevan jälleen läsnä.

”Anteeksi”, soperran jälleen, ”olen ihan kamalan pahoillani. Ymmärrän, jos haluat antaa minulle potkut tämän jälkeen.”
”Et sinä ole potkuja saamassa.”
”Olen tosi pahoillani. Ymmärrän kyllä, jos tämä oli viimeinen niitti.”
”Ei tarvitse olla pahoillaan.”
”Tämä oli jo toinen kerta tänään.”
”Mene vain kotiin ja lepää kunnolla.”
”Olen oikeasti niin pahoillani… Ei kukaan hyvä työntekijä tee tällaista… Ja sinä keitit minulle erityiset kahvitkin.”
”Voit mennä rauhallisin mielin kotiin. Tässä ei tapahtunut mitään väärää.”

Nieleskelen. Pitäisikö minun selittää? Totta kai minun pitää selittää. Vaikka hän sanoi, ettei minun tarvitse. En pysty ajattelemaan sitä, mikä minut tähän tilaan ajoi. En vain voi. Mutta minulla on silti selitys.

”Minä… Minulla on posttraumaattinen stressihäiriö. Anteeksi, etten ole kertonut. Kuvittelin, että se ei vaikuttaisi työntekooni. Olen kamalan pahoillani.”
”Ymmärsin tilanteesi jo itse. Kiitos silti, että kerroit.” 
Huomaan kyyristeleväni yhä tiskin alla. Nousen ylös, päässä huimaa edelleen.
”Jos tahdot, voit pitää seuraavan päivän vapaata”, pomo sanoo siivotessaan lasinpalasia pois. Ymmärrän vilkaista ympärilleni. Ei asiakkaita. Vain nainen, jota kohtaan tunnen orastavia tunteita, on nähnyt alennustilani. Nieleskelen. On silkka ihme, jos hän jaksaa yhä tämän jälkeen olla minulle mukava.
”Ei tarvitse. Kiitos. Kiitos ihan kamalasti.”
”Ei syytä kiitellä. Minä ymmärrän kyllä.”

En näe häntä seuraavina päivinä. Syyllisyys käy suunnattomaksi, kun ajattelen, miten ystävällisesti hän kohteli minua, vaikka minä menetin kaiken kontrollin. En ole pystynyt ajattelemaan sitä, miksi traumani triggeröityi. Sitä, että olen suunnattoman ihastunut enkä pääse siitä mihinkään suuntaan. Tämän ihastuminen tuo aina tullessaan. Huomaan kaipaavani pomon läsnäoloa taukohuoneessa ja kahvilan puolella.

Hänellä on poika. En voi ajatella hänestä sellaisia ajatuksia, en vain voi. Olen hänelle liian nuori ja aivan liian vaiheessa itseni kanssa. Päiväni kuluvat sumussa, en muista vapaa-ajastani mitään. Ajatukseni selkiytyvät vasta, kun näen pomon jälleen nojaamassa kuumaa kestävä lasikuppi kädessään taukotilan aurinkoista seinää vasten. Hän hymyilee minut nähdessään. Hän on niin kaunis. En voi lakata ajattelemasta sitä. Milloinkahan joku on viimeksi sanonut sen hänelle? Hänen entinen miehensä, kenties? En voi uskoa, ettei hänellä olisi suhteita. Tietysti hänellä täytyy olla. Hänenlaisiaan on niin harvassa.

Olemme taukotilassa kahden. Uskallan mennä lähemmäs.
”Mikä vointi?” hän kysyy.
”Parempi, kiitos kovasti. Ja kiitos vielä kerran siitä aiemmasta. Olen niin pahoillani.”
”Ei tarvitse olla.” Hän hymyilee taas. Minua ottaa vatsanpohjasta. ”Ajattelin, että jos haluaisit, voisimme jäädä hetkeksi kahden kahville työpäivän jälkeen. Tänne, tietenkin.”

Mitä?

En pysty puhumaan. En ymmärrä. Mistä tämä tuli?
”A-… kuinka niin?”
”Muuten vain.”
”Toki haluan. Totta kai.”
Epämääräinen virnistys kohoaa suupielilleni. Se saa pomonkin hymyilemään.
”Vietetään ihan rauhassa aikaa kahdestaan.”

Onko tämä käytännössä treffipyyntö? Vai tahtooko hän puhua siitä, mitä muutama päivä sitten tapahtui? Kuka sanoo toiselle ilman mitään syytä haluavansa viettää rauhassa aikaa kahdestaan? En ymmärrä enää yhtään, mitä tapahtuu.

Sydämeni hakkaa koko loppupäivän kuin pyrkisi ulos rinnastani. Se ei rauhoitu silloinkaan, kun pomo sulkee ovet ja istuu ikkunoista kauimmaiseen nurkkapöytään kanssani. Hänen edessään on pieni bebe-leivos ja tuttu musta kahvi. Minulle hän on ostanut valitsemani kakunpalan.

”Oliko sinulla jotain erityistä syytä haluta nähdä minut tänään?”
Pomo pudistaa päätään.
”Ei. Ajattelin vain, että se olisi mukavaa.”
Häkellyn niin, etten taaskaan saa suutani auki. En saata ymmärtää, että hän haluaa nähdä minua vapaaehtoisesti.
”Eikö sinulla ole kiireitä oman elämäsi kanssa?”
Pomo pudistaa päätään.
”Eikö sinulla?”
”Ei. En totta puhuakseni tee vapaa-ajallani mitään erityistä. Minä en harrasta mitään ja sosiaalinen piirini on varsin rajoittunut.”

Olen nähnyt eläköityneitä vanhempiani viimeksi joulukuussa. Isosisareni asuu Espanjassa miehensä ja lapsiensa kanssa. Heidät näin edellisen kerran kolme vuotta sitten. Kaikki ystäväni muuttivat opiskelemaan eri kaupunkeihin, minä jäin tänne töihin. Ja se elämä, jota en pysty ajattelemaan, on haudattu. Sen päällä on kolme metriä multaa ja ikuinen kaipaus. Ei, minulla ei todellakaan ole kiire minnekään.

Pomolla on kauniit kädet. Tuijotan herkeämättä vihkisormusta vasemmassa nimettömässä.
”Oi, tosiaan”, hän sanoo huomatessaan katseeni. Poskiani alkaa heti kuumottaa. Hänen ei pitänyt nähdä tuijotustani. ”Se on pelkkä muisto. Kuten varmasti jo tiedät, mieheni ja minä emme ole olleet vuosiin yhdessä. Hän on tärkein ystäväni.”
Nyökkään. Kauhukseni huomaan, etten enää tiedä, miten hänelle jutellaan. Miten töiden alussa minä osasin? Kenties silloin en ollut vielä niin tietoinen kaikesta, mitä hän tekee. Kaikesta, mitä tunnen, kun hän vain liikahtaakin.
”Minä olen itse asiassa hyvin huono seurustelemaan. Minulle oli nuorempana kovastikin vientiä, niin naiset kuin miehetkin olisivat ottaneet. Pidin hauskaa. Se oli aikamoista. Onneksi rauhoituin siitä, ne ajat eivät tehneet minulle hyvää.”

Naiset kuin miehetkin. Hän siis…
”Ajoin moottoripyörällä ympäriinsä. Totta kai sellainen keräsi huomiota. Moottoripyörä on vanhin ja uskollisin rakastajani.”
Hymyilen.
”Onhan se näyttävä näky, kun menee sellaisella joka paikkaan", sanon. Ajattelen häntä puhaltelemassa tupakansavua pyöräänsä nojaten. Poskiani kuumottaa entisestään. En ymmärrä, että hän todella haluaa puhua minulle seurusteluhistoriastaan.
”Ai mutta, ne ajat ovat onneksi takana päin. Nykyään on aika hiljaista.”
”Minun on vaikea uskoa sitä. Te olette niin kaunis.”

Sanoinko minä sen todella ääneen? Mutta hän on. En saa silmiäni irti hänestä. Hänen reaktionsa on häkellyttävä. Hetken kasvot ovat pelkkää hämmästystä. Sitten hän alkaa nauraa.

”Kaunis?” Pomo vie toisen käden poskelleen. Hän hymyilee ikään kuin sisään päin, sellaista hymyä, jota hymyillään yleensä piilossa katseilta.
”Olette te.” En todellakaan tiedä, miksi toistan sen.
”Sinä teitittelet minua jälleen.”
”Oh, anteeksi, paha tapa. Sinulla on sellainen aura.”
Hymy pomon kasvoilla kuolee.
”Ehkä juuri siksi syvemmät ihmissuhteeni ovat karsiutuneet melko pieneen. Ihmiset tuntuvat näkevän minut jotenkin… eri tasolla. Se oli nuorena mielestäni imartelevaa, kaikki se palvonta. Mutta vanhemmiten sitä ymmärtää, että sellainen asetti minut jalustalle. Eri tasolle kuin kaikki muut.”
”Olitko sinä yksinäinen?”
”Olen tainnut aina olla yksinäinen.”

Sydäntäni raastaa. En huomaa hivuttavani kättä aavistuksen lähemmäs ennen kuin hän hipaisee sitä nopeasti, kuin ohimennen. Kehossani säkenöi.

”Siinäkin oli yksi syy perustaa kahvila. Täällä käy aina ihmisiä. Haluan tarjota asiakkaille paitsi laadukasta kahvia, myös paikan, jossa kohdata toisiaan. Se lämmittää sydäntäni. Nähdä ihmisten löytävän toisiaan.”
Hänen sanansa saavat sisimpäni tuntumaan lämpimältä.
”Tämä on kohtaamispaikka. Olen nähnyt monta ystävystä, jotka ovat löytäneet toisensa uudelleen. Pariskuntien elinkaaria ensitreffeistä kosintaan ja lapsiin. Elämä on kaunis. Sen jatkuva virtaus puhuttelee minua.”
Olen liian liikuttunut sanoakseni mitään.

”Miksi sinä halusit töihin tähän kahvilaan?” hän kysyy vuorostaan minulta.
Hätkähdän. Siemaisen kahviani. Se on ehtinyt aavistuksen viiletä.
”Minä olen aina pitänyt kahviloista.” Miten väritön vastaus. Se ei tarkoita mitään. ”Tunnen oloni kotoisaksi täällä.” En tahdo olla asunnossani. Siellä ei ole minulle mitään.
Pomo hymyilee, vaikka vastaukseni on armottoman tyhjä.
”Olen sanonut sinulle monesti, että olet hyvä työntekijä. Älä anna kenenkään muun saada sinua uskomaan mitään muuta.”
”Vaikka sain kohtauksia…”
”Usko minua, kun sanon, että sillä ei ole merkitystä. Tai on, tietenkin sillä on merkitystä. Minulle. Mutta työntekosi on silti moitteetonta.”
”O-on merkitystä sinulle?”
”Niin. Minä ymmärrän sitä.”

Hän ei ole vieläkään pakottanut minua selittämään. Enkä vieläkään tiedä, miksi istumme tässä kahdestaan.
”Olen pahoillani, että minusta oli vaivaa sinulle.”
”Ei sinusta ole koskaan ollut vaivaa minulle. Minähän olen tässä. Kanssasi. Kahdestaan.”
”Miksi me oikeastaan olemme tässä?”
”Etkö tahdo olla?”
”Tahdon. Enemmän kuin missään muualla.”
”Tiesitkö, että hymyilet aina, kun sinua hermostuttaa?”
Suupieleni nykivät.
”Nytkin.”

Pomo nousee ylös viedäkseen astiansa.
”Ehkä minusta sinä olet kaunis", hän sanoo ja kävelee viemään astioita.

Koko kehoni on kuin kuoriaisia juoksisi ihoni alla. Me kävelemme aurinkoista tietä kotiinpäin, saan tietää hänen asuvan samalla suunnalla kuin minä. Ihmettelemme juoksevia lapsia ja kesäillassa pyöräileviä perheitä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mitä hän sanoi. Annan ajatuksen kietoutua ympärilleni kuin peitto. Se puristaa ja pitelee, ei päästä minua otteestaan pitkään sen jälkeenkään, kun sanomme hyvästit.

Seuraavat viikot minä tarkkailen tahtomattanikin hänen jokaista liikettään. Hän kysyy minua uudelleen istumaan kanssaan iltaa, sitten kolmannen kerran, neljännen, viidennen, putoan laskuista. En näe hänen tekevän sitä kenellekään muulle. Hän hymyilee asiakkaille ja työkavereilleni, jää joskus juttelemaan, usein pitkästikin. Analysoin jokaista katsetta, jonka hän suo muille. Sairastutan itseni. Istun iltaisin tuijottamassa itseäni peilistä ja muistelen hänen sanojaan. Kaunis? Minäkö? Siitä on kauan, kun joku on viimeksi liittänyt sellaisen sanan siihen, mitä minä olen.

Viikot kuluvat. Olemme istuneet yhdessä iltaa miltei joka ilta, siitä on tullut tapa, johon olemme jääneet kiinni. Emme tapaa missään muualla. Kumpikaan ei tee pienintäkään aloitetta. Emme enää kutsu toisiamme kauniiksi, vaikka keskustelumme käy joka kerralla keveämmäksi ja läheisemmäksi. Muistan jälleen, miten hänelle keskustellaan.

Mikään hänen olemuksessaan ei muutu, vaikka tulemme toisillemme tutummiksi. Hän on yhä yhtä kaukainen ja viileä, vaikka meidän keskustelumme ovat pohtivia ja leikkisiä. Osaamme jo olla toistemme seurassa. Nautin hänen äänensä kuulemisesta. Nautin hänen seurastaan. Nautin siitä, kun saan katsella häntä.

Tiedän hänestä oikeastaan lähes yhtä vähän kuin alussa. Sellainen hän on; hän on läsnä ja kertoo ajatuksiaan jakamatta oikeastaan mitään itsestään. Ja silti, mitä enemmän olen hänen kanssaan, sitä enemmän tunnen. Tahdon viettää kaiken aikani hänen kanssaan, katsoa, kuinka hän nojaa pöydänkulmaan ja siemailee mustaa kahviaan. Kaikki jatkuu entisellä tavalla, hän kysyy aina minua jäämään kanssaan ja minä vastaan aina myöntävästi. Välillämme on lasi, jota ei rikota.

Minä alan tuntea tunteita, joita tunsin viimeksi lapsena, kun läheisellä ystävälläni olikin toinen ystävä. Impulssit sisälläni ovat lähes väkivaltaisia. Haluan hakata asioita palasiksi, kun näen, kuinka pomo koskettaa toisen kättä tai hymyilee toisille samaa hymyä, jota hän hymyilee minullekin. Vain se pieni, yksityinen häkeltynyt hymy, jonka näin sanoessani häntä kauniiksi, on säilynyt minun salaisuutenani. Sitä hän ei anna muille, ja sitä minä vaalin. Sen vain minä olen nähnyt. Loogisesti ajatellen kuka tahansa saman kehun antanut olisi voinut nähdä sen, mutta tilanne tuntui säkenöivältä. Verho, joka häntä tuntuu aina suojaavan, oli hetken poissa. Minusta tuntui, että näin hänet enemmän omana itsenään kuin koskaan.

Kun eräänä kuumana iltapäivänä olen tehnyt tusinoittain jääkahveja asiakkaille, huomaan pomon istuvan tutussa pöydässä tumman miehen seurassa. Kun mies kääntyy aavistuksen, tunnistan terävistä piirteistä ja suorista viiksistä miehen pomon entiseksi aviomieheksi. Tilanne on kuten ennenkin, he nojaavat eteenpäin ja keskustelevat. Jokin pomon eleissä on kuten minunkin kanssani; intiimi, etsivä. Kun pomon siro käsi hipaisee miehen kättä, minä sanon työkaverilleni käyväni vessassa ja juoksen lähimpään käymälään. Sillä sekunnilla, kun lukitsen oven, hysteerinen itku juoksee lävitseni ja pakottaa minut lattialle. En pysty nousemaan. En vain pysty.

Tämä ei ole paniikkia tai traumaa. Tämä on vain minä, joka en osaa rakastaa kuten ihmiset rakastavat. Olemme leikkineet tätä leikkiä jo useita viikkoja, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tekee näin. Rakastan häntä. Sitä häntä, jonka hän on antanut itsestään. Olkoon, ettei hän kerro itsestään juuri mitään. En voi lopettaa hänen ajattelemistaan hetkeksikään, koko olemukseni on kiinnittynyt häneen, ja minua hävettää ajatuskin siitä, että hän saisi tietää sen. Minä en ole koskaan osannut kiintyä kuten normaalit ihmiset. Kaikki tai ei mitään, niin se on.

Oveen koputetaan. Nousen hätäisenä ylös, naamani punottaa niin, etten voi avata ovea. Itku jää nykimään taustalle, pakotan sen pois.
”Hei? Oletko siellä?” Pomon ääni. Alan nyyhkyttää jälleen, en pysty olemaan hiljaa, en vain pysty. Valun ovea vasten alas ja avaan lukon samalla. Tulkoon sisään. Nähköön kaiken. Kun saan potkut, en enää koskaan näe häntä ja voin palata takaisin tyhjään elämääni, jota värittävät vain kivuliaat muistot.

Pomo avaa oven hitaasti. Kun hän näkee minut, hän nostaa minut varoen ylös ja vetää perässään huoneeseensa. Kukaan ei kävele käytävällä meitä vastaan. Kun pomon huoneen ovi on suljettu ja lukossa, hän tekee jotain, jota en ole koskaan nähnyt hänen tekevän.

Hän halaa minua.

Lujaa. Ei sellaista halausta, jonka työtoverit suovat toisilleen osoittaakseen tukensa. Riipaiseva, luja halaus, joka täyttää sisimpäni kaikella, jota en ole uskaltanut kohdata. Jalkani miltei pettävät. Hän on siinä. Minua vasten. Lämpimänä ja lujana. Hänen paitansa tuntuu silkkiseltä ja hän tuoksuu vastustamattomalta, hengitän häntä sisääni, hän on niin kaunis, niin kaunis.

”Voitko antaa minulle anteeksi?” hän kysyy vetäytyessään kauemmas. Hän pitää yhä minusta kiinni, silittää kyyneliäni pois.
”Ei ole mitään anteeksi annettavaa”, nyyhkytän.
”Olen ollut sinulle julma.”
”Olet ollut minulle lempeä ja ystävällinen ja kannustava.”
”Ja myös roikottanut sinua epätietoisuudessa.”

En voi kieltää sitä. Hän vetäytyy kauemmas.
”Saanko sanoa jotakin? Lupaatko, että et lähde pois, jos sanon sen?”
”En lähde pois.”
”Olen rakastumassa sinuun. Anteeksi, se kuulostaa typerältä ja naiivilta, emmehän me edes tunne kunnolla ja sinä olet minun pomoni, mutta olen rakastumassa sinuun, ja siinä se.”

Kyynel. Erotan poskelle vierivän kyyneleen. Hän, joka on aina hillitty ja osoittaa hyvin vähän merkkejä voimakkaista tunteista, itkee edessäni. Hänen itkunsa on kuten hänen ainainen olemuksensakin, rauhallinen ja vaitonainen.

”Olen pahoillani.”
Jokin kylmä kaihertaa sisälläni. Ei. Älä. Älä tee tätä minulle. Älä jätä minua. Mutta ei hän jätä. Hän silittää poskeani ja tapailee toisella kädellään vyötäröäni.
”Olen niin hirvittävän pahoillani. Sinuun on täytynyt sattua.”
”Ei enempää kuin yleensä.”
”Aivan kuin olisin vetänyt sinua perässäni lieassa.”
”Haluaisin vain tietää, mitä tapaamisemme merkitsevät.”
”Kaikkea”, hän kuiskaa. ”Ihan kaikkea.”
”Sinullekin?”
Hän nyökkää.

Tuntuu pelottavalta nähdä hänet tällaisena. Nainen, jolla on sellainen auktoriteetti ja voima kaikkien edessä, tuntuu hauraalta ja pieneltä kosketuksessani. Hänen kyynelissään on samaa herkkyyttä kuin siinä hymyssä, jonka hän aikanaan paljasti.

”Minä tunsin alusta asti sinun katseesi.”
”Minun katseeni?” Miltei kavahdan taaemmas.
”Älä järkyty. Et ollut läpinäkyvä kenellekään muulle. Minä olen vain vuosien varrella oppinut tunnistamaan sen ihmisissä.”
”Ja sinä…”
”Ja minä näin sinut aina. Ihan alusta saakka. Se oli minun virheeni. Ammatillinen erhe. Yleensä esimiehet eivät palkkaa ihmisiä, joista ovat viehättyneitä.”
”Olitko sinä…”
”Olin. Ja se pelotti minua valtavasti. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi kohdannut ihmisen, jota voisin rakastaa. Se… se on erilaista tässä iässä.”

Ajattelen hänen poikaansa. En vieläkään ole uskaltanut kysyä, minkä ikäinen poika on. On niin paljon kysymyksiä.
”Olen pahoillani, etten koskaan täsmentänyt, mitä viikkoja kestänyt tapailumme tarkoitti. En kyennyt tekemään aloitetta. En vain kyennyt. Minä… minä lupaan, että sinä saat vielä tietää.”
En siis saa tietää nyt. Nielaisen. Kyynelillä olisi vielä asiaa, mutta en anna niiden tulla.
”Jos mietit miestäni, niin ei, hän ei ole vuosiin ollut minulle sellainen ystävä.”
Sellainen ystävä. 
”Olenko minä? Sellainen?”
”Minä olen jo sen ikäinen, että en harrasta enää satunnaisia suhteita. En pysty siihen.”
”Eli me emme… emme siis koskaan…”
”Ssh. En minä ole torjumassa sinua. En ollenkaan.”
”Etkö?”
”Voi rakas, niinkö sinä todella ajattelet? Anteeksi.”

Hän tarttuu molempiin käsiini.
”Olin sanomassa, että tässä iässä en pysty harrastamaan satunnaisia suhteita kuten ennen tein. Minä en kuvitellut enää rakastuvani. En uskonut, että kuolinvuoteellani olisi paikalla muita kuin ex-mieheni. Hän on hyvä mies. Elinikäinen ystävä. Mutta hän ei ole merkinnyt minulle kumppania enää vuosiin. En oikeastaan kuvitellut, että olisin valmis vakavaan suhteeseen tässä iässä. Joten… minun täytyi todella ajatella asiaa. Ymmärrätkö? Sinä sait minut harkitsemaan sitä. Haluamaan sitä.”
”Sanotko sinä, että sinä tahtoisit suhteeseen kanssani?”
”Taidan sanoa.”

Hän vetää minut lähemmäs. Molemmat kädet hakeutuvat vyötärölleni. Hän on niin lähellä, lähempänä kuin koskaan. Hän on niin kaunis. Vien käteni varoen hänen poskelleen ja tunnustelen. Hänen ihonsa ei ole enää vuosiin ollut sileä, juonteita on piirtynyt kaikkialle kasvoihin. Se saa minut helläksi, painan lantioni hänen omaansa vasten ja yllättäen kaikki pelko on poissa.

Pelko hänen menettämisestään.
Ja se syvempi. Suurempi. Se, joka minun olisi vielä tuotava hänen eteensä.

Mutta ensin tahdon suudella häntä. Hänen intensiivisen sininen katseensa kysyy lupaa, ja minä olen jo antanut sen kauan sitten. Tartun häntä niskasta ja suutelen. Hän maistuu huulipunalta ja tupakalta, ja hän suutelee sellaisella palolla, että hukun. Hän painaa minut vasten seinää ja malttaa hetkeksi lakata suutelemasta minua.

”Haluaisin… Haluaisin kovasti ottaa sinut.”
Henkäisen. Hänen huulipunansa on levinnyt poskelle. Vastustamaton. Aivan vastustamaton.
”Ota”, minä kuiskaan.

Mutta.
Silloin hän saa tietää. Ei kaikkea, mutta tarpeeksi. Se avaa oven, jonka olen tietoisesti sulkenut. Portin sinne, jonne en voi katsoa ilman, että todellisuus katoaa ympäriltä. Olen tietoisesti vältellyt kaikkia triggereitä. Vedän syvään henkeä ja sukellan.

Riisun jokaisen vaatteen huolella, annan totuuden paljastua yksi raaja kerrallaan. Syvät arvet kyynärtaipeissa. Solisluiden alla. Reisissä ja säärissä. Eletty elämä, se, joka jätti kaiken tyhjäksi ja sinkosi minut tänne.
Ja lopulta sektioarpi alavatsassani. Suuri, koko alavatsan halkova arpi, muistutus siitä, että olen kantanut elävän ihmisen tähän maailmaan. Kantanut ja menettänyt. Kaikkien syvintä arpea ei voi nähdä, sitä, joka varjostaa sisintäni. Se ei toivu koskaan.

Nyt hän tietää. Hellyys särkee hänen piirteensä. Hetken hän vain halaa minua. Hän tietää jo. Ei koko tarinaa, mutta riittävästi. Ei ole enää lasta. Ei tietenkään ole. On vain arpi jostakin, jota tapahtui. Elämäntarina kehooni taltioituna. Olen häkeltynyt, että kohtaus ei tule. Olen harrastanut seksiä vain kerran sen elämän jälkeen, ja se päättyi kohtaukseen, joka vei minut sairaalaan. Nyt olen täysin paljas hänen edessään enkä tunne hienoistakaan häpeää. Vain lepattavaa jännitystä, joka pakenee syvemmälle hänen painuessaan minua vasten ja kuljettaessaan kättään haavoitetuilla käsivarsillani. Satuttamisen jäljet.

Ja se toinen. Merkki siitä, että oli joskus lapsi, jota ei enää ole. Hänen kätensä pysähtyvät vatsalleni, silittävät arpea hellästi. Hän suukottaa samalla kaulaani pehmeästi, tunnen huulipunan tarttuvan kaikkialle minussa. Jännitys ja hienoinen kauhu vievät minut hetkeksi kauemmas itsestäni, on niin vaikeaa kiihottua, kun tietää toisen näkevän kehostani kaiken. Mutta hän on ihana minua vasten, hän koskettaa minua sellaisella kunnioituksella ja kiihkolla, että kehoni alkaa hitaasti herätä mielihyvään. Hänen huulipunansa jättää jälkiä rinnoilleni. Tunnen jalkovälini sykkivän hiljalleen, se herää hänen huuliensa kiihkeisiin suudelmiin ja vaelteleviin käsiin kehollani. 

En ole ajatellut kehoani juurikaan. Se on väline, josta irtaannuin kauan sitten. Sitä on pahoinpidelty, se on kantanut lapsen, se on kipeä ja vaikea. Se on tuntenut mielihyvää vain, kun olen huomannut hänen katsovan sitä. Hän on tehnyt siitä jälleen kehon. Ennen se oli pelkkä hautausmaa kaikelle sille, jota kannoin.

En ole koskaan ollut laiha enkä siro enkä sellainen, jota miehet katsoisivat kahdesti. Jäljet karkoittavat loputkin, ne tekevät minusta tarinan, eikä monikaan ole valmis kohtaamaan sitä. Mutta hän on. Vailla ennakkoluuloja hän suutelee minua kaikkialta. Kun hän lopulta pyytää lupaa laittaa sormet sisääni, annan sen, koska se on hän. Elämän mittainen kokemus ja lämpö huokuu hänestä, hän saa minut voihkimaan hienoisesti, enkä muista, milloin viimeksi olen päästänyt äänen jonkun koskiessa minuun.

Orgasmia ei tule, mutta minä nautin kaikesta, mitä hän tekee. Kun seisomme vasten seinää, minä märkänä ja sykkivänä ja hän hengästyneenä, ymmärrän, mitä tämä merkitsee. Hän on nyt tässä. Minä saan rakastaa tätä ihmeellistä, upeaa naista, joka haluaa minut sittenkin. Vielä kaiken nähtyäänkin.

Istuudumme hänen nojatuolilleen. Olen edelleen alasti ja hän vaatteissa, ja hän vetää minut syliinsä tiukasti.
”Onko sinun kylmä?”
Pudistan päätäni.
”Olet todella kaunis.” Hän painaa suudelman kaulalleni. Hymähdän.
”Haluatko puhua siitä?” kysyn.
”Tarkoitatko…?” Hänen kätensä kulkee käsivarteni haavoilla.
”Niin. Ja…” Hipaisen vatsaani.
”Pue ensin. Onhan sinulla hyvä olla? Onko se sinulle okei, että en riisunut? Minä… taidan tarvita hieman aikaa. En liikaa. En ole kaino, tämä ei vain ollut sopiva hetki. Haittaako se? En yleensä ole näin yksipuolinen. Haluan vain, että sinulla on hyvä olla.”
”Minulla on, kiitos, se oli ihaninta, mitä kehoni on vuosiin kokenut. Ja ei se haittaa, tiedän, miten vaikeaa se voi olla.”
Hänen ilmeensä on puhtaan surullinen. Puen päälleni kaikessa rauhassa ja istuudun takaisin hänen syliinsä. Se tuntuu oikealta.

Vedän syvään henkeä.
”Minun mieheni tappoi vauvamme ja itsensä pahoinpideltyään minua koko kolmivuotisen seurustelumme ajan."
Kivulias henkäys.
"Vauva oli kymmenen kuukautta vanha. En pysty sanomaan lapseni nimeä. En pysty käymään hänen haudallaan. Jos ajattelen häntä, sekoan. Siitä kaikesta on nyt puolitoista vuotta.”
Erotan, kuinka hän katsoo minua. Ilme on pyyhitty kaikesta maallisesta. Ei tämän edessä voi sanoa mitään. Hänen otteensa pysyy jämäkkänä, se ei lipeä. Eikä hän sääli minua. Olen tyytyväinen. Tämän kanssa voin elää. Sääli on pahin. En pysty kohtaamaan vanhempiani tai siskoani, en tahdo heidän katsovan minua kuin auton alle jäänyttä eläintä. En siedä sitä.

”Joten… elämäni ei ole kunnossa. Tai. Sitä ei ole. En ole voinut pyytää sinua luokseni, en ole uskaltanut tehdä aloitetta, koska minun kotiini ei voi tuoda ketään. Kärräsin koko omaisuuteni tapahtuneen jälkeen pieneen yksiöön, enkä pysty purkamaan tavaroita. Jos jätän jotain lattialle, se jää siihen. En tiskaa muuta kuin pakolliset. Asunnon haju…”
Värähdän. Hänen otteensa tiukkenee.
”Sinne ei voi tuoda ulkopuolisia.”
Hän nyökkäilee.
”Käyn aktiivisesti traumaterapiassa. Olin kaiken tapahtuneen jälkeen hetken aikaa tehostetussa hoidossa, koska shokki sotki todellisuudentajuni enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin…”
Nielaisen. Välähdys pienistä käsistä. Räpyttelen sen pois.
”Traumaperäinen stressihäiriöni on siis hoidossa, mutta se… No, näit kyllä, mitä se on.”
”Olen kohdannut sitä aiemminkin. Se on minulle tuttua.”
On minun vuoroni nyökätä. Ymmärrän, että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka hän sanoo ääneen.
”Minä voin kyllä tulla kotiisi. Voin auttaa. Se ei ole ongelma.” Hän sipaisee kättäni. ”Jos vain sallit sen.”

Ajattelen sitä. Häntä kodissani, jossa hädin tuskin pystyy hengittämään. Tavaravuoret muodostavat kokonaisia seiniä. Värähdän. Kyllä, se olisi mahdollista. Minä voisin kutsua hänet sinne. Näen hänet tyhjentämässä roskavuoria tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan.

”Kiitos, kun kerroit.” Hän lepuuttaa hetken päätään olallani ja vetää syvään henkeä. ”Kiitos.”
”Kiitos, kun kuuntelit. Tämä… tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun puhun tästä ilman kohtausta. Ja myös ensimmäinen kerta, kun toinen ei ala itkeä tai panikoida. Kaikki keskittyvät aina omaan vaikeaan oloonsa näiden uutisten edessä. Sinä vain kuuntelit. Kiitos siitä. Arvostan sitä.”

Hetken me vain katsomme toisiamme silmiin. Hän on hellä ollessaan siinä, pitäessään minusta tiukasti. Me emme puhu kaikesta enää, emme tällä kertaa, annan raskaan tiedon upota häneen hiljalleen. Hänen ei tarvitse sanoa mitään.

”Saanko kysyä typerän kysymyksen?” kysyn.
Hän hymähtää hivenen.
”Kysy. En usko, että se on typerä kuitenkaan.”
”Olemmeko me nyt yhdessä?”
Hän naurahtaa.
”Sanoinhan, että se on typerä.”
”Ei, ei se ole.” Hänen sormensa pysähtyy huulelleni. ”Olemme. Jos vain vielä haluat minut.”
”Haluan”, kuiskaan, ”haluan…”

*

Niin se alkaa. Elämäni hänen rinnallaan. Minä todella kutsun hänet luokseni, uudelleen ja uudelleen. Yhdessä me yritämme järjestellä sitä vähää, mitä elämästäni on jäljellä. En anna häpeän lamauttaa minua aloilleen. Minun on helpompi hengittää, kun hän tietää kaiken. Voin vain mennä ja halata häntä takaapäin hänen järjestellessään tavaroitani laatikoihin. Saatan suukottaa hänen paljasta niskaansa ja kietoa käteni hänen vyötäisilleen ja vain olla siinä.

Yllätän itseni. Vuosien helvetin jälkeen rakkaus ei tuokaan pintaan sitä kaikkein pahinta. Vaikka saan kohtauksia, pahojakin, sellaisia, jotka vetävät minut pitkäksi aikaa irti itsestäni, pystyn antamaan itseni rakastaa. Hän on erilainen. Ehkä se on hänen rauhallinen auransa, joka ei hätkähdä mitään. Tai hänen kunnioitettava etäisyytensä kaikkeen olevaan. Hän todella tuntuu olevan omalla tasollaan. En ole vielä kertaakaan nähnyt häntä alasti, emme ole pystyneet menemään niin pitkälle. En tiedä hänen pojastaan tai entisestä miehestään tai mistään.

Eräällä kerralla, kun olemme saaneet makuuhuoneeni raivatuksi vihdoin sellaiseksi, että sänkyyn ei tarvitse hypätä kaikkien tavaroiden yli, hän tarttuu minua kädestä.
”Minä tahtoisin sinun koskevan minuun.”
Raotan huuliani.
”Minä…”
Hän vetää käteni varoen kylkeään pitkin toiselle rinnalleen ja painaa sen siihen. Henkäisen.
”Saisinko todella…”
”Saat. Olen valmis. Haluan sitä.”

Painan käteni rinnalle, tunnustelen sitä löysän paidan läpi. Pääni painuu hänen kaulalleen, yhtäkkinen lämpö ja lempeä kiihkeys täyttävät minut kauttaaltaan. Hän antaa itsensä minulle. Tässä ja nyt.

Hän avaa korpinmustat suortuvansa löysältä nutturalta, ja ymmärrän ensi kertaa, etten ole koskaan nähnyt häntä hiukset auki. Hiukset ovat pehmeät ja aavistuksen kiharat, ne juoksevat pehmeänä purona selkään. Hän näyttää hiukset auki nuoremmalta ja villimmältä, olemuksessa on jotain samaa kuin satukirjojen noidissa. Kaunis ja hurja. Riisun hänen paitansa, sitten housunsa, ja lopulta vain tuijotan häntä viininpunaisissa pitsisissä alusvaatteissa ja ymmärrän, että joka päivä hänen vaatteidensa alla on jotakin tällaista eikä sitä tiedä kukaan muu kuin minä.

Hän on laiha sellaisella kulmikkaalla tavalla, jolla vanhemmat ihmiset joskus ovat. Iho on kiristynyt luiden päälle, keho on kauttaaltaan jäntevä ja voimakas siitä huolimatta, että hän on hyvin pienikokoinen. Kaulalla ja käsivarsissa on ryppyjä, ja silkka rakkaus hänen elämää nähneeseen kehoonsa saa minut vetämään hänet vyötäisiltä syliini sängyn reunalle. Istun siinä ja kuljetan kättäni hänen kehollaan, tunnustelen joka paikkaa kuin uutta maaperää. Varoen avaan rintaliivien hakaset ja paljastan pienet, jo ryhtinsä menettäneet rinnat. Hellyys huutaa vatsani pohjalla, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja hetken vain hengitän häntä ennen kuin pystyn tekemään mitään.

”Rakastan sinua”, minä kuiskaan. ”Rakastan sinua. Olet niin kaunis. En tiedä mitään niin kaunista.”
Ja silloin hän painaa minut vasten peitteitä. Hän pyristelee ulos pikkuhousuistaan, työntää alastonta kehoaan minua vasten ja saa minut sellaisen kiihkon valtaan, etten pysty pidättelemään itseäni. Kosken häntä kaikkialta, joka paikasta, haluan tuntea jokaisen taitteen hänen kehostaan ja kutsua häntä omakseni. Hän riisuu minut, kaikki on niin kiihkeää ja lämmintä, etten muista hengittää. Imen hänen rintojaan ja kaulaansa ja kaikkea, mihin yletän, annan käsieni löytää tiensä jalkoväliin ja tunnustella ensin varoen, sitten lujempaa, syvemmältä. Kokonaan.

Tajunnassani keinuu.

Hän ei pysty pysymään hiljaa, raskaat huokaukset etenevät voihkinnaksi ja se saa minut niin märäksi, etten voi lopettaa. Tämän minä teen hänelle. Naiselle, joka viimein kykenee antamaan itsensä minulle.
Saan hänet huutamaan. Naisen, joka on nähnyt tätä elämää kaksi kertaa sen, mitä minä olen. Kun hän tulee, hän tuntuu niin pieneltä ja hauraalta, että kiedon vapaan käteni hänen hiuksiinsa ja suukotan hänen mustaa päätään kaikkialta mistä yletän. Vedän sormeni hitaasti pois, kaikki neste valuu reisille ja sormiani pitkin. Silitän reisien sisäpintaa kuin vanhaa tuttua.

Minä rakastan sinua.

Hän makaa pitkään alastomana ja huohottavana kyljessäni kiinni. Adrenaliini tykyttää suonissani, en saata uskoa, että tämä on tapahtunut. Kun hän kiepsahtaa päälleni ja ottaa kasvoni käsiinsä, olen varma, että alan pian itkeä, niin lähellä olen.

”Rakastan sinua”, hän kuiskaa ja suutelee minua. Huulipunaa on joka paikassa.
”Minäkin rakastan sinua. Ja… sinä olet aivan ihana. Joka paikasta. Kiitos, kuin sain nähdä sinut.” Ja tuntea.

Hän painaa päänsä rintojeni väliin ja sulkee silmänsä. Vedän peiton hänen suojakseen, niin pieneltä ja haavoittuvaiselta hän näyttää.
”Olen niin onnellinen, että olen tässä. Sittenkin”, hän sanoo.
”Sittenkin?”
”Minun ei pitänyt antaa itselleni lupaa olla näin itsekäs.”
”Mitä?”
”Sitä minä punnitsin. Omaa itsekkyyttäni. Kaiken aikaa. Jos kyse olisi ollut vain siitä, mitä tunsin, olisin painanut sinut vasten seinää jo ensimmäisinä päivinä.”
”M-mistä sinä puhut?”
”Minua pelotti. Olen sinua kolmekymmentä vuotta vanhempi. Viisikymmentäviisivuotias. Totuus on, että minä vanhenen ja rapistun ja kuolen.”
”Herranjestas, et sinä nyt pitkään aikaan kuole!”
”Minä en halunnut sitä sinulle. Että rakastut naiseen, joka on pian vanhus, josta tarvitsee huolehtia. En halunnut kahlita sinua itseeni, koska tiesin, että sinä rakastuisit minuun ja haluaisit pysyä rinnallani. Olisin kahle sinun ja maailman välissä. Pystyn antamaan sinulle vain lähtemättömän surun. Minä poistun tästä maailmasta ennen sinua. Se on totuus. Sen surun kanssa sinä joudut elämään lopun elämääsi. Siksi en halunnut, että rakastut minuun. Ajattelin, että säästän sinut siltä.”

Hengähdän ja nousen istumaan. Hänkin nousee eikä vedä peittoa suojakseen.
”Sinä mietit aivan liikaa!”
”En voi olla miettimättä. Tässä iässä sen ymmärtää eri tavalla. Rakkaani, en tahdo jättää sinulle pelkkää surua. En tahdo, että joudut huolehtimaan minusta vanhoina päivinäni, haluan sinun olevan vapaa, koska…” Nielaus. Hän kääntää hetkeksi päänsä. ”Koska rakastan sinua. Annoin itseni rakastua tämän ikäisenä, ja tässä on tulos. Minun ei pitänyt vetää tähän sotkuun enää ketään.”
”Ajatteletko, että se olisi minulle pelkkää kärsimystä?”
”En. Ajattelen, että koittaa päivä, kun minä olen tutiseva vanhus ja sinulla on vielä elämää edessä. Minusta tulee sinulle kahle, tavalla tai toisella. Tiedä, että saat heti lähteä, kun sinusta tuntuu, että et enää kestä. En tahdo, että olet lopussa kanssani vain säälistä.”
”Minä tahdon olla sinun kanssasi. Eikä tuo ole vielä pitkään aikaan edessä.”
”Mutta joskus on, ja joskus minä myös kuolen. Millaista sinun on sitten? Lupaa, että tulet onnelliseksi. En tahdo särkeä sydäntäsi ja olla sinulle joku, joka oli elämässäsi vain hetken ja jättää sinut sitten yksin.”
”Sinä todella mietit aivan liikaa…”
”En tahdo sinun kärsivän enää yhtään enempää.”

Hänen kätensä tarttuu omaani. Silmäkulmissa on kyyneliä.
”Hei…” Menen lähemmäs, vedän hänet hellästi niskasta suudelmaan. En malta päästää irti, suudelma on armahtava ja pehmeä. ”Hei, oikeasti. Ei minulla ole hätää.”
”Ei ole hätää?”
”No, toki on, mutta…” Suukotan häntä. ”Ei sinun suhteesi.”
”Oletko aivan varma tästä?”
”Ehdottoman. Olen niin hurjan rakastunut.”
”Juuri siksi minä kysynkin. Koska sinä olet, ja se sumentaa aina harkintakyvyn.”
Mätkäisen häntä hellästi olkaan.
”Nyt oikeasti! Riittää jo. Usko minua.”
”Uskonhan minä. Johan minä sanoin, että minusta on tullut vanhemmiten itsekäs. En tahtoisi enää millään luopua sinusta sinut kerran saatuani…”
”Höpsö, sinun ei tarvitse.”

Vedän hänet syliini, silitän selän kaarta ja takamusta. Hän kietoo molemmat kädet kaulalleni.
”Miltä sinusta tuntuu? Oliko kaikki okei?” kysyn.
”Ihanalta. Niin kuin varmasti kuulit…” Erotan hienoisen punan hänen poskillaan.
”Punasteletko sinä? Sinä, kaikista ihmisistä!”
”En muista, milloin orgasmi olisi viimeksi tuntunut tuolta…”
”Sinulla on ihan mieletön kroppa.”
”Ääh, älä viitsi…”
”On on.”
”Olen iloinen, että pidät. Teillä nuorilla on nykyään laajempi maku kuin ennen.”
”’Teillä nuorilla’, jestas, sinä korostat ikääsi ihan liikaa! Minä kun kuvittelin, että ikäeromme ei olisi sinulle ongelma.”
”Ei se olekaan. Ei sellaisenaan. Mutta se mutkistaa asioita.”
”Eikä kyseessä suinkaan ole yhtään minkäänlainen ikäkriisi?”
”Ei, olen ihan sinut itseni kanssa. Elämä on vapaampaa keski-ikäisenä, en vaihtaisi paikkoja kanssasi”, hän nauraa. ”Moni noin nuori ei vain välttämättä pidä tämän ikäisiä naisia enää viehättävinä.”
”No siinähän eivät pidä. Minä rakastan kaikkea, mitä sinussa on.”
”Juuri tuon takia sinä kiinnitit huomioni. Olet niin suora kaikessa.”

Hän painaa minut sänkyyn ja käy kylkeeni makaamaan.
”Saanko nukahtaa tähän?”
”Saat. Tietysti. Voi, olet ihan poikki…”
Kun pian kuulen hänen tuhisevan rintaani vasten, vedän peiton tiukemmin meidän päällemme ja suljen silmäni. Toisin kuin yleensä, uni tulee luokseni heti, ja se tulee armollisena ja pehmeänä.

*

Seuraavalla viikolla hän ei tule töihin. Kaikki on sujunut hyvin, olemme viettäneet joka päivä aikaa kahvilan ohella myös asunnollani, joka alkaa olla jo osittain siivottu. Vaihdamme pitkiä katseita, sipaisemme toisiamme asiakkailta ja muilta työntekijöiltä salaa ja harrastamme nopeaa seksiä hänen työhuoneessaan minun ruokatauoillani.

Ja sitten, aivan yllättäen, hän on poissa. Hänellä ei ole älypuhelinta, eikä hän vastaa tavalliseen numeroonsa. Siinä hetkessä tajuan, etten tiedä hänen osoitettaan. Olen rakastunut ihmiseen, jonka osoitetta en tiedä. Alan itkeä kesken vuoroni. Seuraava asiakas tuijottaa minua hämmennyksen vallassa, selittelen ja pahoittelen, mutta minua vain itkettää.

Ruokatauolla saan kysytyksi vanhemmalta työntekijältä, tietääkö hän tilanteesta mitään. Kukaan ei tiedä. Moni tietää kertoa, ettei hän yleensä tee näin ilmoittamatta kenellekään talossa, ja se saa koko olemukseni levottomaksi. Nämä ihmiset tuntevat minun naisystäväni tavat paremmin kuin minä itse. En uskalla kysyä hänen osoitettaan, en selviäisi, jos joku heistä tietäisi sen vaikka minä en tiedä. Otan osoitteesta häpeällisesti selvää ja kiroan itseäni. Miksi olen tässä? Miten helvetissä olen tässä, ja missä hän on?

Ajan työpäivän jälkeen alueelle, jossa on kodikkaita pieniä kerrostaloja näteillä yksinkertaisilla parvekkeilla. Taloissa on nostalginen tuntu, joka lämmittää, vaikka koko olemukseni on vaikea ja kipeä. Kävelen portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja näen tutun hahmon päätyhuoneiston ovensuussa. Pitkä, liituraitapukuun pukeutunut mies.

”Oi”, miehen huulilta pääsee. En ymmärrä. Ei. Tämä ei voi olla todellista. ”Tämä ei ole sitä, mitä ajattelet sen olevan.”
Miehen kädet ovat täynnä roskapusseja, mutta en pysty ajattelemaan sitä. Näen vain hänet kävelemässä ulos asunnosta, jossa rakastamani nainen on.
”Vaan mitä?” Olen yllättynyt, ettei äänessäni ole paniikkia. Pelkkää jäätä. Se ratisee.
Mies huokaa syvään. Näen hänen olemuksestaan, että hän on oikeassa. Hän ei ole tullut tänne tekemään sitä, mitä minä olen. En silti pysty ymmärtämään, mitä juuri todistan, joten jumitan paikallani vain tuijottaen roskapusseja hänen käsissään.
”Hän selittää kyllä itse. Mene vain.”
”Oletko varma?”
Mies nyökkää. Hänen täytyy olla hyvä mies. Hänellä on sellainen katse. En voi vihata häntä, en mitenkään. Mutta en ymmärrä.

Kävelen sisään asuntoon, katson miestä vielä kerran. Hän nyökkää ja sulkee oven. Hiljaisuus laskeutuu raskaana harteilleni. En pysty hengittämään. Kun potkaisen kengät jalastani ja kohtaan kapean käytävän, totuus rävähtää vasten kasvojani.

Sotku on silmitön. Paljon pahempi kuin minun asunnossani. Tavaraa ja roskia sekaisin, niin paljon ja niin pitkältä ajalta, että en enää erota, mikä tavara on mikäkin. Osa on sulautunut yhteen, jättänyt limaisen jäljen lattiaan. Minua alkaa itkettää. Tunnen kohtauksen olevan tuloillaan, käteni vapisevat jo, mutta pakotan itseni pysymään kasassa. Hypin kaiken yli ja etsin sekasotkun keskeltä oven, joka ei mahdu olemaan kokonaan auki, niin paljon lattioilla on tavaraa. Jokin oven takana ottaa vastaan, kun yritän avata sen.

Kun saan itseni ahdettua sisään oven kapeasta raosta, sama kaaos jatkuu makuuhuoneessa. Sälekaihtimet on vedetty kiinni ja toisen ikkunan päällä on pimennysverho. Hämärä on raskas ja sakea. Sen keskeltä erotan kapean siluetin.

Hänen katseensa on kuin saaliseläimellä. Säpsähdän. Hänellä on pelkkä harmaa, liian suuri t-paita kehonsa suojana. Meikittömät kasvot ovat kalpeat ja eleettömät. Hiukset ovat takussa ja niissä on pitkiä, harmaita raitoja. Alan tahtomattanikin itkeä, vaikka se on viimeinen asia, jonka tahdon tehdä tämän edessä.

”Rakas. Rakas… Mikä on?”
Hätä hänen katseessaan ei mene pois. Istuudun sängylle. Hän kavahtaa kauemmas.
”Miksi sinä tulit tänne? Rakkaani, miksi teit tämän minulle?”
Hän käpertyy kasaan ja näyttää niin pieneltä, etten voi muuta kuin vetää hänet syliini ja itkeä häntä vasten.
”Kulta rakas, anna anteeksi. Minun oli pakko.”
”Anna sinä minulle anteeksi”, hän kuiskaa. ”Tämä… tämä minä olen. Tämä minä oikeasti olen.”

Katson häntä pitkään vetistäviin silmiin. En pysty sanomaan mitään, itken vain.
”Minun poikani.”
Nielaisen.
”Hän kuoli kaksi vuotta sitten.”
Minusta lähtee ääni, jota en tunnista omakseni.
”Aggressiivinen syöpä. Mitään ei ollut tehtävissä, se vei hänet hetkessä. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista.”
Vien käden suulleni, etten alkaisi huutaa.
”Sen jälkeen en ole kyennyt tekemään mitään. En mitään. En voi mennä vapaa-ajalla ulos, en pysty kohtaamaan maailmaa. Kahvila on kaikki, mitä minulla on ollut nämä kaksi vuotta. Moottoripyörä, värjätyt hiukset, hienot vaatteet ja meikit ovat kaikki pelkkää kulissia. Tätä minun oikea elämäni on. Olen toimintakyvytön, en aina pysty edes nousemaan itse.”
”Siksikö…”
”Näit hänet varmasti ovensuussa. Mieheni ja minä erosimme jo kauan ennen poikamme kuolemaa, mutta kuten sanottua, hän on läheisin ystäväni ja lähes ainoa kontaktini tämän asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Hän huolehtii asioistani satunnaisesti, olemme sopineet kaikesta tarkasti.”
”Sinä… Minä en…”
”Etkö olisi arvannut? Et tietenkään. Pidän kulissista paremmin huolta kuin itsestäni.”

Hän sipaisee otsalle valahtaneen harmaan suortuvan pois kasvoilta.
”Olisin kertonut sinulle. Halusin kovasti. Hävetti niin helvetisti. On aina hävettänyt. Siksi vain entinen aviomieheni tietää. Hän tunsi minut ajalta ennen… poikamme kuolemaa. En tahdo olla riippuvainen hänestä. Tai kenestäkään. Kaikkien vähiten haluan sitä sinulle. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, tämä on minun kaaokseni.”
”Minä haluan auttaa.”
”Tiedän. En anna sinun.”
”Sinäkin autoit minua.”
”Niin, koska halusin ja koska annoit. Sellaiseen minulla riittää energia. Muiden elämään. Muiden asioihin. Töihin. Kaikkeen siihen kauniiseen, jota olen kahvilassa luonut. Mutta kaikki tämä pimeä, se on vain minun kerättävissäni. Olen pahoillani. Olen tästä ehdoton.”
”Enkö todella voi tehdä mitään?”
”Sinulla on oma kipusi. Omat asiasi. Niin, sekin vaikutti tietysti siihen, etten kertonut. Ajattelin, että…” Hän huokaa. ”Älä sitten suutu. Mutta ajattelin kertomasi jälkeen, ettei yksi syöpä ole mitään siihen verrattuna, mitä sinä olet joutunut menemään läpi. Tahdoin säästää sinut siltä.”

Haukon henkeäni. Kuinka hän voi sanoa niin? Kuinka hän voi?
”Tiedän, tiedän. Se kuulostaa rajulta. Ei saa vertailla.”
”Tietenkään ei voi. Ei saa. En halua, että minun… että se, mitä koin, on mikään mittari. En suostu siihen. Rakas. Kai sinä saat apua? Onko sinulla lääkkeet?”
Hän pudistaa päätään.
”Miten niin ei ole!”
”En pysty siihen. En voi käydä terapiassa, vaikka minulle tarjottiin surutukea poikani kuoleman jälkeen. En pysty avautumaan tuntemattomalle. Enkä tahdo syödä lääkkeitä. Se ei käy.”
”Sinä et siis ole saanut mitään apua? Koskaan?”
Hän pudistaa jälleen päätään.
”Eihän se voi niin olla.”
”Olen niin jääräpäinen, etten suostu.”
”Helvetti! Sinä olet kärsinyt kaksi vuotta aivan yksin!”
”Ja olen piilottanut sen erittäin taitavasti.”
”Kuinka sinä saatat olla noin ylpeä siitä!”

Hänestä pakenee käheä nauru, joka taittuu katkeileviksi ysköksiksi. Hänen kotoisa tupakkayskänsä tuntuu irvokkaalta tällaisena hetkenä.
”En ole. Usko pois. Minä häpeän valtavasti.”
”Ymmärrän, mutta…”
Hän tarttuu käteeni ja puristaa. Ote tuntuu heiveröisemmältä kuin koskaan aiemmin. Väsymys piirtää juovia hänen kasvoilleen, hän näyttää haamulta itsestään. Minun tekisi mieli vain painaa hänet syliini ja pitää siinä aina.
”Siksi me tapasimme aina kahvilassa. En voinut tuoda sinua tänne ja paljastaa, että mitään nähtävää ei ole. Kaikki, mitä minulla on annettavana, oli sinulla jo. Olen pahoillani. Sinä rakastuit ihmiseen, jota ei ole olemassa.”

Hetken vain tuijotan häntä. Kättä, jonka rystyset punoittavat. Vasta silloin katseeni osuu hänen kapeisiin ranteisiinsa. Molemmissa on pitkät poikittaiset juovat. Hän näkee, että näen. Verho, joka häntä on varjostanut kaiken tämän ajan, on yhtäkkiä poissa. Tässä hämärässä huoneessa näen hänet selkeämmin kuin koskaan.

”Rakas…”
”Se oli heti poikani hautajaisten jälkeen. Jos entinen mieheni ei olisi löytänyt minua, olisin kuollut. Vuotanut kuiviin. Olin siitä hänelle vihainen, sen verran muistan. En halunnut pelastua. Sairaalasta en muista mitään. Minua tarkkailtiin pitkään. Sen jälkeen päätin, etten ota apua enää yhdeltäkään ammattilaiselta. Pärjään itse.”
”Mutta…”
”Tiedän. En minä pärjää itse.”
Silitän hänen poskiaan. Hän on niin tavattoman kaunis näinkin; uupuneena ja suojattomana. Hän kiepsahtaa kaulaani ja jää siihen hervottomana minua vasten.
”En pärjää yksin”, hän sanoo ja kuulen, kuinka äänen mukana murtuu lopulta kaikki muukin. Hän romahtaa siinä, minun kosketuksessani, ja jokin siinä koskettaa minua syvemmin kuin mikään aikoihin. ”Auta… rakas, auta minua.”
”Ei mitään hätää. Minä autan. Totta kai minä autan. Me haemme sinulle apua.”

Emme sano mitään. Hän jää siihen minua vasten kuin siipirikko. Pidän kiinni koko hellyydelläni. Olemme siinä useita, useita minuutteja. 

”Rakas…” hän kuiskaa pitkän, raukean hiljaisuuden jälkeen.
”Joo?”
”Pitäisikö sinun autoosi käydä laittamassa enemmän parkkiaikaa? Tai siirretään se vieraspaikalle.”
”Voi perkele. Unohdin. MITEN sinä sellaista nyt mietit!”
Hän alkaa nauraa. Hänen naurunsa kuuleminen nyt saa kyyneleet kihoamaan silmiini. Miten minun onkaan ollut sitä ikävä.
”Tuli vaan mieleen.”
”Minäpä käyn laittamassa. Aion jäädä yöksi, halusit tai et.”
”Jää vain. Tulen mukaasi ulos.”
Kohotan kulmiani.
”Se olisi ensimmäinen kerta poikani kuoleman jälkeen, kun lähden ulos muuten kuin töihin.”
”Oikeastiko?”
Hän nyökkää.

Minä nousen sängyltä. Me otamme ensimmäiset askeleet yhdessä.

*

Kuusi kuukautta sen jälkeen me istumme kahvilassa sulkeutumisajan jälkeen. Hänen edessään on lämmönkestävä lasi ja höyryävän kuumaa kahvia. Hänen omaa sekoitustaan. Hänen hiuksensa ovat löysällä nutturalla, kyntensä mustiksi lakatut ja huulensa punaiset.

”Niin, kai minä sanoin, että he lupasivat tulla muuttoavuksi? Meillä on vielä kuukausi armonaikaa. Olen kauhuissani.”
”Ja minä innoissani!”
”Totta kai sinä olet. Ihana.”

Hänen entinen miehensä uusine perheineen saapuu avuksi, kun me muutamme yhteen. Yhteinen asuntomme on korkealla näköalapaikalla, sieltä näkee kaupungin lempeät katot. Me molemmat kaipaamme avaruutta. Laskevan auringon täplittämän kaupungin ja suuret ikkunat, joita pitää auki kesäisin. Verhot, jotka keinuvat tuulessa. Taivaalla kirkuvat lokit. Ihan tavallisia asioita.

Minä aion vaihtaa työpaikkaa sitä seuraavan kuun alussa. Paljastimme suhteemme työpaikalla, ja vaikka se ei olisikaan kiellettyä tai täysin epäsopivaa, minä tarvitsin muutosta. Konkreettista, isoa muutosta. Ainahan minä voin palata. Tämä paikka on ikuisesti meidän paikkamme. Nämä rauhalliset hetket, jotka laskeva aurinko maalaa kultaansa. Meidän puoleisemme seinä kylpee auringossa, hetken kaikki on niin hyvin kuin mahdollista.

Meidän omat asuntomme eivät ole vielä siistit, eivät läheskään. Eivät ole elämämmekään. Hänellä on nykyään lääkitys ja me olemme yhdessä yrittäneet etsiä hänelle sopivaa terapeuttia. Hän ei suostu mihinkään, mutta minä jatkan jankuttamistani niin kauan, että löydämme hänelle apua.

Hän on jo tottunut kohtauksiini. Niihin hetkiin, kun todellisuus karkaa ympäriltäni ja näen vain verta ja muistoja. Olen hiljalleen kyennyt puhumaan hänelle siitä, millainen suhteeni oli. Millaisessa maailmassa elin ennen häntä. Hänkin on puhunut minulle pojastaan. Siitä nuoresta miehestä, joka olisi nyt minua kaksi vuotta nuorempi, jos eläisi. Pojasta, joka rakasti sellaisia paikkoja kuten tämä. Hän näki aina elämää ja valoa kaikessa.

Joidenkin asioiden kuuluu mennä kuten ne menevät. On valoa, joka halkoo tiensä huoneen hämärään. Vaihdettuja katseita, lomittuneita sormia. Hän nojaa eteenpäin ja tarttuu minua kädestä.

”Rakas. Keitetäänkö vielä lisää kahvia?”

Enkä minä koskaan sano siihen ei.