keskiviikko 15. kesäkuuta 2022

Kahvila

Taukohuoneessa on aina tavallista suodatinkahvia, vaikka kahvilamme tarjoaa asiakkailleen toinen toistaan hienompia kahviannoksia. Se on ensimmäinen asia, josta opin olla kysymättä. Tällä työpaikalla on paljon kirjoittamattomia sääntöjä, joista kysymällä saa vain pitkiä katseita peräänsä. Olen jo ensimmäisinä viikkoina raahannut paikalle oman pienen maitoni, joka sekin herättää erinäistä hilpeyttä tietyissä työtovereissa. Täällä kahvi on mustempaa kuin huumori, eikä sitä tarjoilla maidolla. Juon maidolla tärvelemäni kahvin aina nurkassa silloin, kun muut ovat leiriytyneet kauemmas penkeille. Selviytyminen uudessa työyhteisössä, jonka nokkimajärjestys on kuin ennalta määrätty, on sama kuin laittaisi lapsen sotatantereelle. Kaikki sen tietävät, kuinka siinä käy. Jää jalkoihin, jos ei osaa juosta omilla jaloillaan.

Mutta kahvia minä osaan laittaa. En juoda, selkeästi, katseista päätellen. Mutta sen laitto on toinen juttu, ja sen minä taidan. Sitä kuvittelisi, että kahvilassa työskentely olisi kuten mikä tahansa asiakaspalvelutyö. Hymy, toinen, kolmas. Asiakas ulos, toinen sisään. Mutta ei se mene niin. Mikään täällä ei mene kuten kuvittelin.

Yksi lukuisista kirjoittamattomista säännöistä on se, että kun pomo on paikalla, kaikki hiljenevät. Hänen auransa hiljentää tilan, olimme sitten työntekijöiden tiloissa tai kahvilan puolella. Asiakkaat tuijottavat häntä äänettömän kunnioituksen vallassa, työntekijöiden mielentilaa en edes uskalla arvata.

Pomo on viisissäkymmenissä oleva nainen, jolla on korpinmustat hiukset löysällä nutturalla ja aina punaista huulipunaa huulissaan. Hän pukeutuu klassisesti, mutta ei koristaudu liikaa. Hänellä on tupakanpolttajan käheä ääni, ja se saa hänet kuulostamaan entistäkin arvovaltaisemmalta. Minä, joka en ole koskaan ymmärtänyt, mikä ajaa ihmiset äärimmäisyyksiin toisten ihmisten suhteen, tunnen luonnollista halua polvistua hänen edessään.

Joskus minä huomaan ajattelevani, etten oikeastaan tiedä hänestä mitään. En ole nähnyt hänen hymyilevän koskaan aidosti, hänellä on luonnostaan melko eleettömät kasvot. Tiedän, että hänellä on entinen aviomies, sillä mies käy kahvilassamme usein ja tilaa joka kerralla pelkän mustan kahvin. Mies on yhtä tumma kuin pomokin, ja hän näyttää menneiden aikojen filmitähdeltä liituraitapukuineen ja siistittyine viiksineen. Juuri pomon näköinen mies, he näyttävät valtavan upeilta vierekkäin. En ole päässyt käsitykseen siitä, miksi kaksikko on koskaan eronnut, saati miksi aviomies käy tapaamassa entistä vaimoaan edelleen. Jokin heidän väleissään vaikuttaa täydellisen mutkattomalta, ja huomaan kadehtivani sitä, miten he pystyvät yhä olemaan toisilleen jotakin sellaista.

Minä tiedän asemani tässä työyhteisössä. Olen nuori, ja vaikka moni muukin työntekijä on, minä olen uusin. On suora ihme, että pomo on tuntunut pitävän minusta ja työpanoksestani. Minä osaan tehdä kahveja ja toimia riittävällä ripeydellä, mutta olen silti miellyttävä asiakkaille. Muut työntekijät kenties katsovat lävitseni, mutta pomo on aina opastanut minua ja ollut tyytyväinen siihen, miten olen asiakkaiden kanssa. Pomo on tarkka ennen kaikkea kahvista. Hän on ihminen, joka vaatii parasta laatua. Hän ei opettanut minua kuin kerran. Minä opin kerrasta. En aluksi tiennyt, mitä se merkitsee, etten halunnut edes alussa tuottaa hänelle pettymyksiä.

Mitä pitempään olen valoisassa puiston ja keskustan väliin jäävässä kahvilassa, sitä vähemmän kiinnitän huomiotani vapaa-aikaani. Joka ilta ajattelen tulevia tuntejani kahvin ja kanelipullien seassa. Joka ilta ajattelen sitä, että pomo seisoo nojaamassa taukohuoneen seinään ja siemailee mustaa kahvia kuumaa kestävästä lasista. Hän on ainut ihminen, jonka olen koskaan nähnyt käyttävän sellaista vapaa-ajallaan. Olen vasta viimeaikoina ymmärtänyt, että minä tuijotan häntä joka kerta, kun vain näen hänet.

Pomo on ainut ihminen työpaikalla, joka huomioi minut persoonana. Hän keskustelee kanssani ja tulee joskus tiskin taakse katsomaan työskentelyäni. Joka kerralla tunnen hänen katseensa polttavana niskassani, ja silti toivon, ettei hän koskaan lähtisi.

Kerran pomo tulee työpaikalle moottoripyörällä. Suurella, mustalla moottoripyörällä. Kun tuijotan hänen olalle heitettyä nahkatakkiaan, punaisia housujaan ja ilmaan puhallettuja savukiehkuroita, ymmärrän ensimmäistä kertaa, mitä oikeastaan tunnen häntä kohtaan. Juoksen pois. Pakoon.

Työpaikan vessa.
Hyperventilointi. Muutama, äänetön kyynel. Enempää en päästä ulos.
Tuijotan itseäni peilistä ja yritän ymmärtää.

Kasvoni ovat säälittävän punaisilla laikuilla. Olen purrut kynteni rikki, ne näyttävät kamalilta, kun ojennan asiakkaille kahvia. 

Käteni tärisevät. Muistot vyöryvät ylitseni rumina ja anteeksiantamattomina. Vauvan pienet sormet takertuneina omiini. Veren kaiken alleen peittävä haju. Kipua.

Ei, minä en rakastuisi enää ikinä. Ikinä.

Kun saan itseni koottua, painan kaiken syvemmälle. En enää antaisi itselleni lupaa vilkuilla pomon suuntaan. Hän on minua ainakin kolmekymmentä vuotta vanhempi arvovaltainen nainen, hänen mielessään ei voisi edes käväistä katsoa kahvilansa työntekijää hellästi. Pitää unohtaa sellainen hetkessä. Mitä oikein ajattelin? Me olemme molemmat naisia, enkä tiedä hänestä mitään. Minä tiedän vain oman historiani ja kipuni ja sen, että en enää koskaan olisi valmis kohtaamaan sitä, mitä se tuo mukanaan. Ennen kuin palaan tiskille, vien käteni varoen vatsalleni. Tyhjä. Tietenkin se on tyhjä. Se on ikuisesti tyhjä. Se ei kantaisi tähän maailmaan enää mitään. Muutama kipeä muisto välkkyy vielä silmieni takana ennen kuin kaikki painuu pinnan alle, upottavaan pimeyteen. 

”Hei? Etkö sinä kuule? Kolme tuplaespressoa, kiitos, ei tässä ole koko päivää aikaa!”
Tiskillä huomaan, että katson ihmisten läpi. En kuule, mitä he sanovat, sillä sanat ovat heistä irrallisia enkä ymmärrä niitä. Katson heidän lävitseen taulujen koristamalle seinälle, jossa aurinko kylpee. Helvetti. Silloin, kun alan dissosioida, se ei lopu tunteihin. Että annoinkin tämän tapahtua.
”Hei oikeasti, voin kyllä mennä muuallekin!”

Kun tunnen käden olallani, ymmärrän vihdoin, missä olen. Pomon kynnet on lakattu mustiksi ja leikattu tasaisen pitkiksi. Hänellä on yhä vihkisormus sormessaan. 
”Kolme tuplaespressoa, siis. Tuleeko teille muuta?”
”No ei, mikä kestää!”
Pomo hoitaa tilauksen loppuun, vetäydyn syrjään ja huomaan nirheväni kynsieni pieliä. Sormista vuotaa verta. Hetken näen pelkkää punaista.

Kun seuraavan kerran tiedän, missä olen, istun pomon oman työhuoneen satiininvihreällä penkillä ja tuijotan hänen vakavia kasvojaan. Yritän keskittyä hänen piirteisiinsä, jotta muistan jälleen, missä olen. Kalpea iho. Iso luomi huulten yläpuolella. Terävä nenä ja punatut huulet. Jonkin verran ryppyjä, joista jokainen tekee hänestä vain paljon kauniimman. Käteni tärisevät yhä. Nimettömistä vuotaa verta esiliinalle. Mutta olen täällä. Olen taas täällä.

Pomo kumartuu tyynesti eteeni ja tarttuu verta vuotaviin käsiini. Hän puhdistaa kostutetulla liinalla nimettömäni ja sitoo kumpaankin käteen laastarin.
”Noin. Onko nyt parempi?”
Hänen äänensä on matala ja lempeä, ja ennen kuin huomaankaan, olen alkanut itkeä. Hän ottaa käteni omiinsa ja silittää. Hellyys on liikaa, kaikki minussa pakenee sitä. Itken hillittömästi niin kauan, kun kyyneliä tulee. Hän vain pitelee minua, antaa itkulleni tilaa.

”Anteeksi”, soperran, kun kyyneleet ovat lakanneet. ”Olen hirvittävän pahoillani, tämä ei toistu. Anteeksi…”
”Sinun ei tarvitse pyytää anteeksi.”
”Hyvä työntekijä ei –”
”Kuvitteletko minun olevan sellainen pomo, joka ei ymmärtäisi, että hänen alaisillaan on oma elämä, tausta ja kokemukset? Sinä et ole minulle selitystä velkaa.”
”E-en minä siis yleensä tällaista, vannon, että en.”
”Tiedän sen.” Hän silittää yhä kämmentäni. ”Ota loppupäivä vapaata. Tarvitset sitä.”
”Ei! Minä pystyn kyllä tekemään vuoroni loppuun. Kuten kuka tahansa muukin. Tietenkin.”
”Se käy kyllä. Minä voin tehdä vuorosi loppuun.”
”Teidän ei todellakaan tarvitse –”
”Voit jo sinutella. Kyllä se onnistuu. Ei minulla ole kiire.”
”M-… Minä en tarvitse erityiskohtelua. Anteeksi.”

Vasta silloin pomon kasvoilla käväisee ymmärrys. Minua oikeastaan surettaa, että hän ymmärtää ylpeyttäni. Sitä ymmärtääkseen on joutunut katsomaan maailman toiselle puolelle. On asioita, joissa on saatava pysyä omilla jaloillaan. Häpeää, jota ei pysty kohtaamaan kasvattamatta ylpeyden suojakuorta.

”Voin myös jäädä sinun kanssasi tiskiin", hän ehdottaa.
”Kiitos kovasti. Anteeksi tästä vaivasta, sinun ei ihan todella tarvitse.”
”Ei siitä olisi vaivaa. Voin jäädä seuraksi, iltaisin on niin vähän asiakkaita.”
”Ettekö te… siis, etkö sinä todella kaipaa jo kotiin?”

Hänen kasvoilleen ilmestyy varjo, joka ei ole minun nähteni käväissyt niillä aikaisemmin. Muisto, kenties. Ajatus. Jokin, joka ei ole minun nähtäväkseni tarkoitettu. Se hälvenee hetkessä. Punatuille huulille leviää hienoinen hymy. Vasta silloin ymmärrän ajatella, että pomo on nainen, joka hymyilee hyvin harvoin. En ole koskaan kuullut hänen nauravan. Millainen ihminen saisi hänet nauramaan? Kehoani pistelee. Miten huumaavaa olisi tietää, mikä häntä naurattaisi.

Vasta nyt ymmärrän, miten intiimi tilanne todella onkaan. Hän on huomannut minun dissosioivan ja repivän paniikissa kynsinauhojani ja tuonut minut omaan työhuoneeseensa. Sitonut käteni. Silittänyt minua, kun itken. Poskiani kuumottaa. En ole koskaan ymmärtänyt hänen olevan näin lempeä ihminen.

”Jään kanssasi iltatiskille.” Pomon käsi silittää kämmentäni viimeisen kerran. Sitten hän nousee ylös. Päässäni huimaa edelleen. ”Haen sinulle vettä.”
Miten pieni, välittävä ele. Hän on huomaavainen, kun ei tee mistään kokemastani numeroa. Huolehtii vain, että olen kunnossa. Jään tuijottamaan hänen loittonevaa selkäänsä. Punaiset housut ja valkea pitsipaita. Korkeat korot. Pomo on pitkä ja kapea, hyvin näyttävä sellaisenaan. En voi lakata ajattelemasta, miten tyyneltä hän näytti minun itkiessäni hillittömästi.

Luoja. Pitää perääntyä vielä, kun voin. Olen ihastunut pelkkään mielikuvaan. Upeaan naiseen, jolla on luonnostaan puoleensa vetävä aura. Takuulla kymmenet muut sukupuoleen katsomatta ovat viehättyneet hänestä samalla tavalla. Pomo on sellainen ihminen, jota saa ajatella hetken hellästi, ja sitten hän on iäksi poissa kuin reunoistaan pakeneva uni, jonka muistaa vain hetken.

Juon hänen tuomansa veden ja palaamme yhdessä takaisin tiskiin. Minua tuuraa toinen työntekijä, jonka en edes tiennyt olleen paikalla. Olen selvästi dissosioinut niin rankasti, että kaikki tilassa hämärtyi. Toisen työntekijän piti päästä puoli tuntia sitten, ja hän ilmaisee mielipiteensä selkeästi. Pomo ei selittele eikä pyytele anteeksi, muistuttaa vain ylityökorvauksista. Nytkään hän ei tee tilanteesta numeroa.

Asiakkaita tulee ja menee. Kun paikka hiljenee eikä kahvilassa ole enää ainuttakaan asiakasta, ei edes ikkunan viereisessä nurkkapöydässä, jossa istuu aina pariskuntia ja opiskelijoita, me vaihdamme varoen katseita.

”Keitän meille kahvit”, pomo sanoo.
”Työajalla?”
”Niin.” Hänen kätensä ovat jo liikkeessä. Vaikka pannussa on vielä vanhaa kahvia.
”Erikoissekoitukseni”, hän sanoo ojentaessaan kupin minulle. Punastuttaa. Ei, ei nyt. Minun on vaarallista päästää itseni ihastumaan enempää siihen mielikuvaan, joka minulla hänestä on. En tunne häntä oikeasti. En edes saa koskaan tuntea häntä oikeasti. Ja vaikka tuntisinkin, en voi rakastua, en vain voi. Tämä päivä on hyvä muistutus siitä, miksi tietyt ovet ovat pysyvästi minulta suljetut.

”Saanko kysyä jotakin?” kysyn siemaillessani aavistuksen vaniljaista kahvia.
”En kerro kahvin reseptiä”, pomo vastaa vinkaten silmäänsä. Alan nauraa.
”Ei, ei sitä.”
”Kysy vain.” Pomokin hymyilee. Hänen pitäisi hymyillä enemmän, hänellä on kauniit hymykuopat.
”Miksi alun perin perustit tämän kahvilan?”
Hymy hiipuu pois, hetken ilme on pelkkää ihmetystä täynnä, aivan kuin kysymys olisi yllättänyt hänet täysin.
”Poikani vuoksi.”

Vastaus on kaikkea muuta, mitä odotin. Poika. Hänellä on poika. Naisella, jota olen silmäillyt kaiken tämän aikaa. Pomon iästä päätellen pojan on pakko olla minun ikääni. Mihin minä olen oikein sotkeutunut? Tunnen itseni oksettavaksi. Tieto tulee niin yllättäen, että kauhu valtaa minut hetkessä. Käteni alkavat täristä, ei luoja, ei nyt, ei taas. Paniikki nousee, en erota pomon kasvon muotoja enää kunnolla. Tiputan kahvikupin lattialle, se hajoaa räsähtäen. Muodot alkavat kieppua ja sekoittua toisiinsa, en erota enää ruumiini rajoja. Helvetti. Helvetin helvetti. 

Hengitystä. Joku hengittää. Olenko se minä?
En tiedä, missä olen.
En tiedä, olenko olemassa.
Jossain kilisee.

Verta. Vauva on veressä.

Kun huuto pääsee ilmoille, en ymmärrä sen lähtevän minusta. Miksi joku huutaa? Sattuuko johonkuhun? Täytyy siivota kahvi lattialta. Täytyy pyytää pomolta anteeksi. Huone kieppuu. Olenko huoneessa? Ovatko nuo minun käteni, miksi ne ovat niin kaukana?

En tiedä, kauanko aikaa kuluu, kun seuraavan kerran ymmärrän, missä olen. Olen lyhistynyt tiskin alle ja tuijotan käsiäni kuin ne kuuluisivat jollekulle toiselle. Pomo on kyykistynyt viereeni siivoamaan lasinsiruja. Hänen katseensa kohdistuu suoraan minuun, kun hän ymmärtää minun olevan jälleen läsnä.

”Anteeksi”, soperran jälleen, ”olen ihan kamalan pahoillani. Ymmärrän, jos haluat antaa minulle potkut tämän jälkeen.”
”Et sinä ole potkuja saamassa.”
”Olen tosi pahoillani. Ymmärrän kyllä, jos tämä oli viimeinen niitti.”
”Ei tarvitse olla pahoillaan.”
”Tämä oli jo toinen kerta tänään.”
”Mene vain kotiin ja lepää kunnolla.”
”Olen oikeasti niin pahoillani… Ei kukaan hyvä työntekijä tee tällaista… Ja sinä keitit minulle erityiset kahvitkin.”
”Voit mennä rauhallisin mielin kotiin. Tässä ei tapahtunut mitään väärää.”

Nieleskelen. Pitäisikö minun selittää? Totta kai minun pitää selittää. Vaikka hän sanoi, ettei minun tarvitse. En pysty ajattelemaan sitä, mikä minut tähän tilaan ajoi. En vain voi. Mutta minulla on silti selitys.

”Minä… Minulla on posttraumaattinen stressihäiriö. Anteeksi, etten ole kertonut. Kuvittelin, että se ei vaikuttaisi työntekooni. Olen kamalan pahoillani.”
”Ymmärsin tilanteesi jo itse. Kiitos silti, että kerroit.” 
Huomaan kyyristeleväni yhä tiskin alla. Nousen ylös, päässä huimaa edelleen.
”Jos tahdot, voit pitää seuraavan päivän vapaata”, pomo sanoo siivotessaan lasinpalasia pois. Ymmärrän vilkaista ympärilleni. Ei asiakkaita. Vain nainen, jota kohtaan tunnen orastavia tunteita, on nähnyt alennustilani. Nieleskelen. On silkka ihme, jos hän jaksaa yhä tämän jälkeen olla minulle mukava.
”Ei tarvitse. Kiitos. Kiitos ihan kamalasti.”
”Ei syytä kiitellä. Minä ymmärrän kyllä.”

En näe häntä seuraavina päivinä. Syyllisyys käy suunnattomaksi, kun ajattelen, miten ystävällisesti hän kohteli minua, vaikka minä menetin kaiken kontrollin. En ole pystynyt ajattelemaan sitä, miksi traumani triggeröityi. Sitä, että olen suunnattoman ihastunut enkä pääse siitä mihinkään suuntaan. Tämän ihastuminen tuo aina tullessaan. Huomaan kaipaavani pomon läsnäoloa taukohuoneessa ja kahvilan puolella.

Hänellä on poika. En voi ajatella hänestä sellaisia ajatuksia, en vain voi. Olen hänelle liian nuori ja aivan liian vaiheessa itseni kanssa. Päiväni kuluvat sumussa, en muista vapaa-ajastani mitään. Ajatukseni selkiytyvät vasta, kun näen pomon jälleen nojaamassa kuumaa kestävä lasikuppi kädessään taukotilan aurinkoista seinää vasten. Hän hymyilee minut nähdessään. Hän on niin kaunis. En voi lakata ajattelemasta sitä. Milloinkahan joku on viimeksi sanonut sen hänelle? Hänen entinen miehensä, kenties? En voi uskoa, ettei hänellä olisi suhteita. Tietysti hänellä täytyy olla. Hänenlaisiaan on niin harvassa.

Olemme taukotilassa kahden. Uskallan mennä lähemmäs.
”Mikä vointi?” hän kysyy.
”Parempi, kiitos kovasti. Ja kiitos vielä kerran siitä aiemmasta. Olen niin pahoillani.”
”Ei tarvitse olla.” Hän hymyilee taas. Minua ottaa vatsanpohjasta. ”Ajattelin, että jos haluaisit, voisimme jäädä hetkeksi kahden kahville työpäivän jälkeen. Tänne, tietenkin.”

Mitä?

En pysty puhumaan. En ymmärrä. Mistä tämä tuli?
”A-… kuinka niin?”
”Muuten vain.”
”Toki haluan. Totta kai.”
Epämääräinen virnistys kohoaa suupielilleni. Se saa pomonkin hymyilemään.
”Vietetään ihan rauhassa aikaa kahdestaan.”

Onko tämä käytännössä treffipyyntö? Vai tahtooko hän puhua siitä, mitä muutama päivä sitten tapahtui? Kuka sanoo toiselle ilman mitään syytä haluavansa viettää rauhassa aikaa kahdestaan? En ymmärrä enää yhtään, mitä tapahtuu.

Sydämeni hakkaa koko loppupäivän kuin pyrkisi ulos rinnastani. Se ei rauhoitu silloinkaan, kun pomo sulkee ovet ja istuu ikkunoista kauimmaiseen nurkkapöytään kanssani. Hänen edessään on pieni bebe-leivos ja tuttu musta kahvi. Minulle hän on ostanut valitsemani kakunpalan.

”Oliko sinulla jotain erityistä syytä haluta nähdä minut tänään?”
Pomo pudistaa päätään.
”Ei. Ajattelin vain, että se olisi mukavaa.”
Häkellyn niin, etten taaskaan saa suutani auki. En saata ymmärtää, että hän haluaa nähdä minua vapaaehtoisesti.
”Eikö sinulla ole kiireitä oman elämäsi kanssa?”
Pomo pudistaa päätään.
”Eikö sinulla?”
”Ei. En totta puhuakseni tee vapaa-ajallani mitään erityistä. Minä en harrasta mitään ja sosiaalinen piirini on varsin rajoittunut.”

Olen nähnyt eläköityneitä vanhempiani viimeksi joulukuussa. Isosisareni asuu Espanjassa miehensä ja lapsiensa kanssa. Heidät näin edellisen kerran kolme vuotta sitten. Kaikki ystäväni muuttivat opiskelemaan eri kaupunkeihin, minä jäin tänne töihin. Ja se elämä, jota en pysty ajattelemaan, on haudattu. Sen päällä on kolme metriä multaa ja ikuinen kaipaus. Ei, minulla ei todellakaan ole kiire minnekään.

Pomolla on kauniit kädet. Tuijotan herkeämättä vihkisormusta vasemmassa nimettömässä.
”Oi, tosiaan”, hän sanoo huomatessaan katseeni. Poskiani alkaa heti kuumottaa. Hänen ei pitänyt nähdä tuijotustani. ”Se on pelkkä muisto. Kuten varmasti jo tiedät, mieheni ja minä emme ole olleet vuosiin yhdessä. Hän on tärkein ystäväni.”
Nyökkään. Kauhukseni huomaan, etten enää tiedä, miten hänelle jutellaan. Miten töiden alussa minä osasin? Kenties silloin en ollut vielä niin tietoinen kaikesta, mitä hän tekee. Kaikesta, mitä tunnen, kun hän vain liikahtaakin.
”Minä olen itse asiassa hyvin huono seurustelemaan. Minulle oli nuorempana kovastikin vientiä, niin naiset kuin miehetkin olisivat ottaneet. Pidin hauskaa. Se oli aikamoista. Onneksi rauhoituin siitä, ne ajat eivät tehneet minulle hyvää.”

Naiset kuin miehetkin. Hän siis…
”Ajoin moottoripyörällä ympäriinsä. Totta kai sellainen keräsi huomiota. Moottoripyörä on vanhin ja uskollisin rakastajani.”
Hymyilen.
”Onhan se näyttävä näky, kun menee sellaisella joka paikkaan", sanon. Ajattelen häntä puhaltelemassa tupakansavua pyöräänsä nojaten. Poskiani kuumottaa entisestään. En ymmärrä, että hän todella haluaa puhua minulle seurusteluhistoriastaan.
”Ai mutta, ne ajat ovat onneksi takana päin. Nykyään on aika hiljaista.”
”Minun on vaikea uskoa sitä. Te olette niin kaunis.”

Sanoinko minä sen todella ääneen? Mutta hän on. En saa silmiäni irti hänestä. Hänen reaktionsa on häkellyttävä. Hetken kasvot ovat pelkkää hämmästystä. Sitten hän alkaa nauraa.

”Kaunis?” Pomo vie toisen käden poskelleen. Hän hymyilee ikään kuin sisään päin, sellaista hymyä, jota hymyillään yleensä piilossa katseilta.
”Olette te.” En todellakaan tiedä, miksi toistan sen.
”Sinä teitittelet minua jälleen.”
”Oh, anteeksi, paha tapa. Sinulla on sellainen aura.”
Hymy pomon kasvoilla kuolee.
”Ehkä juuri siksi syvemmät ihmissuhteeni ovat karsiutuneet melko pieneen. Ihmiset tuntuvat näkevän minut jotenkin… eri tasolla. Se oli nuorena mielestäni imartelevaa, kaikki se palvonta. Mutta vanhemmiten sitä ymmärtää, että sellainen asetti minut jalustalle. Eri tasolle kuin kaikki muut.”
”Olitko sinä yksinäinen?”
”Olen tainnut aina olla yksinäinen.”

Sydäntäni raastaa. En huomaa hivuttavani kättä aavistuksen lähemmäs ennen kuin hän hipaisee sitä nopeasti, kuin ohimennen. Kehossani säkenöi.

”Siinäkin oli yksi syy perustaa kahvila. Täällä käy aina ihmisiä. Haluan tarjota asiakkaille paitsi laadukasta kahvia, myös paikan, jossa kohdata toisiaan. Se lämmittää sydäntäni. Nähdä ihmisten löytävän toisiaan.”
Hänen sanansa saavat sisimpäni tuntumaan lämpimältä.
”Tämä on kohtaamispaikka. Olen nähnyt monta ystävystä, jotka ovat löytäneet toisensa uudelleen. Pariskuntien elinkaaria ensitreffeistä kosintaan ja lapsiin. Elämä on kaunis. Sen jatkuva virtaus puhuttelee minua.”
Olen liian liikuttunut sanoakseni mitään.

”Miksi sinä halusit töihin tähän kahvilaan?” hän kysyy vuorostaan minulta.
Hätkähdän. Siemaisen kahviani. Se on ehtinyt aavistuksen viiletä.
”Minä olen aina pitänyt kahviloista.” Miten väritön vastaus. Se ei tarkoita mitään. ”Tunnen oloni kotoisaksi täällä.” En tahdo olla asunnossani. Siellä ei ole minulle mitään.
Pomo hymyilee, vaikka vastaukseni on armottoman tyhjä.
”Olen sanonut sinulle monesti, että olet hyvä työntekijä. Älä anna kenenkään muun saada sinua uskomaan mitään muuta.”
”Vaikka sain kohtauksia…”
”Usko minua, kun sanon, että sillä ei ole merkitystä. Tai on, tietenkin sillä on merkitystä. Minulle. Mutta työntekosi on silti moitteetonta.”
”O-on merkitystä sinulle?”
”Niin. Minä ymmärrän sitä.”

Hän ei ole vieläkään pakottanut minua selittämään. Enkä vieläkään tiedä, miksi istumme tässä kahdestaan.
”Olen pahoillani, että minusta oli vaivaa sinulle.”
”Ei sinusta ole koskaan ollut vaivaa minulle. Minähän olen tässä. Kanssasi. Kahdestaan.”
”Miksi me oikeastaan olemme tässä?”
”Etkö tahdo olla?”
”Tahdon. Enemmän kuin missään muualla.”
”Tiesitkö, että hymyilet aina, kun sinua hermostuttaa?”
Suupieleni nykivät.
”Nytkin.”

Pomo nousee ylös viedäkseen astiansa.
”Ehkä minusta sinä olet kaunis", hän sanoo ja kävelee viemään astioita.

Koko kehoni on kuin kuoriaisia juoksisi ihoni alla. Me kävelemme aurinkoista tietä kotiinpäin, saan tietää hänen asuvan samalla suunnalla kuin minä. Ihmettelemme juoksevia lapsia ja kesäillassa pyöräileviä perheitä. En pysty ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, mitä hän sanoi. Annan ajatuksen kietoutua ympärilleni kuin peitto. Se puristaa ja pitelee, ei päästä minua otteestaan pitkään sen jälkeenkään, kun sanomme hyvästit.

Seuraavat viikot minä tarkkailen tahtomattanikin hänen jokaista liikettään. Hän kysyy minua uudelleen istumaan kanssaan iltaa, sitten kolmannen kerran, neljännen, viidennen, putoan laskuista. En näe hänen tekevän sitä kenellekään muulle. Hän hymyilee asiakkaille ja työkavereilleni, jää joskus juttelemaan, usein pitkästikin. Analysoin jokaista katsetta, jonka hän suo muille. Sairastutan itseni. Istun iltaisin tuijottamassa itseäni peilistä ja muistelen hänen sanojaan. Kaunis? Minäkö? Siitä on kauan, kun joku on viimeksi liittänyt sellaisen sanan siihen, mitä minä olen.

Viikot kuluvat. Olemme istuneet yhdessä iltaa miltei joka ilta, siitä on tullut tapa, johon olemme jääneet kiinni. Emme tapaa missään muualla. Kumpikaan ei tee pienintäkään aloitetta. Emme enää kutsu toisiamme kauniiksi, vaikka keskustelumme käy joka kerralla keveämmäksi ja läheisemmäksi. Muistan jälleen, miten hänelle keskustellaan.

Mikään hänen olemuksessaan ei muutu, vaikka tulemme toisillemme tutummiksi. Hän on yhä yhtä kaukainen ja viileä, vaikka meidän keskustelumme ovat pohtivia ja leikkisiä. Osaamme jo olla toistemme seurassa. Nautin hänen äänensä kuulemisesta. Nautin hänen seurastaan. Nautin siitä, kun saan katsella häntä.

Tiedän hänestä oikeastaan lähes yhtä vähän kuin alussa. Sellainen hän on; hän on läsnä ja kertoo ajatuksiaan jakamatta oikeastaan mitään itsestään. Ja silti, mitä enemmän olen hänen kanssaan, sitä enemmän tunnen. Tahdon viettää kaiken aikani hänen kanssaan, katsoa, kuinka hän nojaa pöydänkulmaan ja siemailee mustaa kahviaan. Kaikki jatkuu entisellä tavalla, hän kysyy aina minua jäämään kanssaan ja minä vastaan aina myöntävästi. Välillämme on lasi, jota ei rikota.

Minä alan tuntea tunteita, joita tunsin viimeksi lapsena, kun läheisellä ystävälläni olikin toinen ystävä. Impulssit sisälläni ovat lähes väkivaltaisia. Haluan hakata asioita palasiksi, kun näen, kuinka pomo koskettaa toisen kättä tai hymyilee toisille samaa hymyä, jota hän hymyilee minullekin. Vain se pieni, yksityinen häkeltynyt hymy, jonka näin sanoessani häntä kauniiksi, on säilynyt minun salaisuutenani. Sitä hän ei anna muille, ja sitä minä vaalin. Sen vain minä olen nähnyt. Loogisesti ajatellen kuka tahansa saman kehun antanut olisi voinut nähdä sen, mutta tilanne tuntui säkenöivältä. Verho, joka häntä tuntuu aina suojaavan, oli hetken poissa. Minusta tuntui, että näin hänet enemmän omana itsenään kuin koskaan.

Kun eräänä kuumana iltapäivänä olen tehnyt tusinoittain jääkahveja asiakkaille, huomaan pomon istuvan tutussa pöydässä tumman miehen seurassa. Kun mies kääntyy aavistuksen, tunnistan terävistä piirteistä ja suorista viiksistä miehen pomon entiseksi aviomieheksi. Tilanne on kuten ennenkin, he nojaavat eteenpäin ja keskustelevat. Jokin pomon eleissä on kuten minunkin kanssani; intiimi, etsivä. Kun pomon siro käsi hipaisee miehen kättä, minä sanon työkaverilleni käyväni vessassa ja juoksen lähimpään käymälään. Sillä sekunnilla, kun lukitsen oven, hysteerinen itku juoksee lävitseni ja pakottaa minut lattialle. En pysty nousemaan. En vain pysty.

Tämä ei ole paniikkia tai traumaa. Tämä on vain minä, joka en osaa rakastaa kuten ihmiset rakastavat. Olemme leikkineet tätä leikkiä jo useita viikkoja, enkä vieläkään tiedä, miksi hän tekee näin. Rakastan häntä. Sitä häntä, jonka hän on antanut itsestään. Olkoon, ettei hän kerro itsestään juuri mitään. En voi lopettaa hänen ajattelemistaan hetkeksikään, koko olemukseni on kiinnittynyt häneen, ja minua hävettää ajatuskin siitä, että hän saisi tietää sen. Minä en ole koskaan osannut kiintyä kuten normaalit ihmiset. Kaikki tai ei mitään, niin se on.

Oveen koputetaan. Nousen hätäisenä ylös, naamani punottaa niin, etten voi avata ovea. Itku jää nykimään taustalle, pakotan sen pois.
”Hei? Oletko siellä?” Pomon ääni. Alan nyyhkyttää jälleen, en pysty olemaan hiljaa, en vain pysty. Valun ovea vasten alas ja avaan lukon samalla. Tulkoon sisään. Nähköön kaiken. Kun saan potkut, en enää koskaan näe häntä ja voin palata takaisin tyhjään elämääni, jota värittävät vain kivuliaat muistot.

Pomo avaa oven hitaasti. Kun hän näkee minut, hän nostaa minut varoen ylös ja vetää perässään huoneeseensa. Kukaan ei kävele käytävällä meitä vastaan. Kun pomon huoneen ovi on suljettu ja lukossa, hän tekee jotain, jota en ole koskaan nähnyt hänen tekevän.

Hän halaa minua.

Lujaa. Ei sellaista halausta, jonka työtoverit suovat toisilleen osoittaakseen tukensa. Riipaiseva, luja halaus, joka täyttää sisimpäni kaikella, jota en ole uskaltanut kohdata. Jalkani miltei pettävät. Hän on siinä. Minua vasten. Lämpimänä ja lujana. Hänen paitansa tuntuu silkkiseltä ja hän tuoksuu vastustamattomalta, hengitän häntä sisääni, hän on niin kaunis, niin kaunis.

”Voitko antaa minulle anteeksi?” hän kysyy vetäytyessään kauemmas. Hän pitää yhä minusta kiinni, silittää kyyneliäni pois.
”Ei ole mitään anteeksi annettavaa”, nyyhkytän.
”Olen ollut sinulle julma.”
”Olet ollut minulle lempeä ja ystävällinen ja kannustava.”
”Ja myös roikottanut sinua epätietoisuudessa.”

En voi kieltää sitä. Hän vetäytyy kauemmas.
”Saanko sanoa jotakin? Lupaatko, että et lähde pois, jos sanon sen?”
”En lähde pois.”
”Olen rakastumassa sinuun. Anteeksi, se kuulostaa typerältä ja naiivilta, emmehän me edes tunne kunnolla ja sinä olet minun pomoni, mutta olen rakastumassa sinuun, ja siinä se.”

Kyynel. Erotan poskelle vierivän kyyneleen. Hän, joka on aina hillitty ja osoittaa hyvin vähän merkkejä voimakkaista tunteista, itkee edessäni. Hänen itkunsa on kuten hänen ainainen olemuksensakin, rauhallinen ja vaitonainen.

”Olen pahoillani.”
Jokin kylmä kaihertaa sisälläni. Ei. Älä. Älä tee tätä minulle. Älä jätä minua. Mutta ei hän jätä. Hän silittää poskeani ja tapailee toisella kädellään vyötäröäni.
”Olen niin hirvittävän pahoillani. Sinuun on täytynyt sattua.”
”Ei enempää kuin yleensä.”
”Aivan kuin olisin vetänyt sinua perässäni lieassa.”
”Haluaisin vain tietää, mitä tapaamisemme merkitsevät.”
”Kaikkea”, hän kuiskaa. ”Ihan kaikkea.”
”Sinullekin?”
Hän nyökkää.

Tuntuu pelottavalta nähdä hänet tällaisena. Nainen, jolla on sellainen auktoriteetti ja voima kaikkien edessä, tuntuu hauraalta ja pieneltä kosketuksessani. Hänen kyynelissään on samaa herkkyyttä kuin siinä hymyssä, jonka hän aikanaan paljasti.

”Minä tunsin alusta asti sinun katseesi.”
”Minun katseeni?” Miltei kavahdan taaemmas.
”Älä järkyty. Et ollut läpinäkyvä kenellekään muulle. Minä olen vain vuosien varrella oppinut tunnistamaan sen ihmisissä.”
”Ja sinä…”
”Ja minä näin sinut aina. Ihan alusta saakka. Se oli minun virheeni. Ammatillinen erhe. Yleensä esimiehet eivät palkkaa ihmisiä, joista ovat viehättyneitä.”
”Olitko sinä…”
”Olin. Ja se pelotti minua valtavasti. Siitä on vuosia, kun olen viimeksi kohdannut ihmisen, jota voisin rakastaa. Se… se on erilaista tässä iässä.”

Ajattelen hänen poikaansa. En vieläkään ole uskaltanut kysyä, minkä ikäinen poika on. On niin paljon kysymyksiä.
”Olen pahoillani, etten koskaan täsmentänyt, mitä viikkoja kestänyt tapailumme tarkoitti. En kyennyt tekemään aloitetta. En vain kyennyt. Minä… minä lupaan, että sinä saat vielä tietää.”
En siis saa tietää nyt. Nielaisen. Kyynelillä olisi vielä asiaa, mutta en anna niiden tulla.
”Jos mietit miestäni, niin ei, hän ei ole vuosiin ollut minulle sellainen ystävä.”
Sellainen ystävä. 
”Olenko minä? Sellainen?”
”Minä olen jo sen ikäinen, että en harrasta enää satunnaisia suhteita. En pysty siihen.”
”Eli me emme… emme siis koskaan…”
”Ssh. En minä ole torjumassa sinua. En ollenkaan.”
”Etkö?”
”Voi rakas, niinkö sinä todella ajattelet? Anteeksi.”

Hän tarttuu molempiin käsiini.
”Olin sanomassa, että tässä iässä en pysty harrastamaan satunnaisia suhteita kuten ennen tein. Minä en kuvitellut enää rakastuvani. En uskonut, että kuolinvuoteellani olisi paikalla muita kuin ex-mieheni. Hän on hyvä mies. Elinikäinen ystävä. Mutta hän ei ole merkinnyt minulle kumppania enää vuosiin. En oikeastaan kuvitellut, että olisin valmis vakavaan suhteeseen tässä iässä. Joten… minun täytyi todella ajatella asiaa. Ymmärrätkö? Sinä sait minut harkitsemaan sitä. Haluamaan sitä.”
”Sanotko sinä, että sinä tahtoisit suhteeseen kanssani?”
”Taidan sanoa.”

Hän vetää minut lähemmäs. Molemmat kädet hakeutuvat vyötärölleni. Hän on niin lähellä, lähempänä kuin koskaan. Hän on niin kaunis. Vien käteni varoen hänen poskelleen ja tunnustelen. Hänen ihonsa ei ole enää vuosiin ollut sileä, juonteita on piirtynyt kaikkialle kasvoihin. Se saa minut helläksi, painan lantioni hänen omaansa vasten ja yllättäen kaikki pelko on poissa.

Pelko hänen menettämisestään.
Ja se syvempi. Suurempi. Se, joka minun olisi vielä tuotava hänen eteensä.

Mutta ensin tahdon suudella häntä. Hänen intensiivisen sininen katseensa kysyy lupaa, ja minä olen jo antanut sen kauan sitten. Tartun häntä niskasta ja suutelen. Hän maistuu huulipunalta ja tupakalta, ja hän suutelee sellaisella palolla, että hukun. Hän painaa minut vasten seinää ja malttaa hetkeksi lakata suutelemasta minua.

”Haluaisin… Haluaisin kovasti ottaa sinut.”
Henkäisen. Hänen huulipunansa on levinnyt poskelle. Vastustamaton. Aivan vastustamaton.
”Ota”, minä kuiskaan.

Mutta.
Silloin hän saa tietää. Ei kaikkea, mutta tarpeeksi. Se avaa oven, jonka olen tietoisesti sulkenut. Portin sinne, jonne en voi katsoa ilman, että todellisuus katoaa ympäriltä. Olen tietoisesti vältellyt kaikkia triggereitä. Vedän syvään henkeä ja sukellan.

Riisun jokaisen vaatteen huolella, annan totuuden paljastua yksi raaja kerrallaan. Syvät arvet kyynärtaipeissa. Solisluiden alla. Reisissä ja säärissä. Eletty elämä, se, joka jätti kaiken tyhjäksi ja sinkosi minut tänne.
Ja lopulta sektioarpi alavatsassani. Suuri, koko alavatsan halkova arpi, muistutus siitä, että olen kantanut elävän ihmisen tähän maailmaan. Kantanut ja menettänyt. Kaikkien syvintä arpea ei voi nähdä, sitä, joka varjostaa sisintäni. Se ei toivu koskaan.

Nyt hän tietää. Hellyys särkee hänen piirteensä. Hetken hän vain halaa minua. Hän tietää jo. Ei koko tarinaa, mutta riittävästi. Ei ole enää lasta. Ei tietenkään ole. On vain arpi jostakin, jota tapahtui. Elämäntarina kehooni taltioituna. Olen häkeltynyt, että kohtaus ei tule. Olen harrastanut seksiä vain kerran sen elämän jälkeen, ja se päättyi kohtaukseen, joka vei minut sairaalaan. Nyt olen täysin paljas hänen edessään enkä tunne hienoistakaan häpeää. Vain lepattavaa jännitystä, joka pakenee syvemmälle hänen painuessaan minua vasten ja kuljettaessaan kättään haavoitetuilla käsivarsillani. Satuttamisen jäljet.

Ja se toinen. Merkki siitä, että oli joskus lapsi, jota ei enää ole. Hänen kätensä pysähtyvät vatsalleni, silittävät arpea hellästi. Hän suukottaa samalla kaulaani pehmeästi, tunnen huulipunan tarttuvan kaikkialle minussa. Jännitys ja hienoinen kauhu vievät minut hetkeksi kauemmas itsestäni, on niin vaikeaa kiihottua, kun tietää toisen näkevän kehostani kaiken. Mutta hän on ihana minua vasten, hän koskettaa minua sellaisella kunnioituksella ja kiihkolla, että kehoni alkaa hitaasti herätä mielihyvään. Hänen huulipunansa jättää jälkiä rinnoilleni. Tunnen jalkovälini sykkivän hiljalleen, se herää hänen huuliensa kiihkeisiin suudelmiin ja vaelteleviin käsiin kehollani. 

En ole ajatellut kehoani juurikaan. Se on väline, josta irtaannuin kauan sitten. Sitä on pahoinpidelty, se on kantanut lapsen, se on kipeä ja vaikea. Se on tuntenut mielihyvää vain, kun olen huomannut hänen katsovan sitä. Hän on tehnyt siitä jälleen kehon. Ennen se oli pelkkä hautausmaa kaikelle sille, jota kannoin.

En ole koskaan ollut laiha enkä siro enkä sellainen, jota miehet katsoisivat kahdesti. Jäljet karkoittavat loputkin, ne tekevät minusta tarinan, eikä monikaan ole valmis kohtaamaan sitä. Mutta hän on. Vailla ennakkoluuloja hän suutelee minua kaikkialta. Kun hän lopulta pyytää lupaa laittaa sormet sisääni, annan sen, koska se on hän. Elämän mittainen kokemus ja lämpö huokuu hänestä, hän saa minut voihkimaan hienoisesti, enkä muista, milloin viimeksi olen päästänyt äänen jonkun koskiessa minuun.

Orgasmia ei tule, mutta minä nautin kaikesta, mitä hän tekee. Kun seisomme vasten seinää, minä märkänä ja sykkivänä ja hän hengästyneenä, ymmärrän, mitä tämä merkitsee. Hän on nyt tässä. Minä saan rakastaa tätä ihmeellistä, upeaa naista, joka haluaa minut sittenkin. Vielä kaiken nähtyäänkin.

Istuudumme hänen nojatuolilleen. Olen edelleen alasti ja hän vaatteissa, ja hän vetää minut syliinsä tiukasti.
”Onko sinun kylmä?”
Pudistan päätäni.
”Olet todella kaunis.” Hän painaa suudelman kaulalleni. Hymähdän.
”Haluatko puhua siitä?” kysyn.
”Tarkoitatko…?” Hänen kätensä kulkee käsivarteni haavoilla.
”Niin. Ja…” Hipaisen vatsaani.
”Pue ensin. Onhan sinulla hyvä olla? Onko se sinulle okei, että en riisunut? Minä… taidan tarvita hieman aikaa. En liikaa. En ole kaino, tämä ei vain ollut sopiva hetki. Haittaako se? En yleensä ole näin yksipuolinen. Haluan vain, että sinulla on hyvä olla.”
”Minulla on, kiitos, se oli ihaninta, mitä kehoni on vuosiin kokenut. Ja ei se haittaa, tiedän, miten vaikeaa se voi olla.”
Hänen ilmeensä on puhtaan surullinen. Puen päälleni kaikessa rauhassa ja istuudun takaisin hänen syliinsä. Se tuntuu oikealta.

Vedän syvään henkeä.
”Minun mieheni tappoi vauvamme ja itsensä pahoinpideltyään minua koko kolmivuotisen seurustelumme ajan."
Kivulias henkäys.
"Vauva oli kymmenen kuukautta vanha. En pysty sanomaan lapseni nimeä. En pysty käymään hänen haudallaan. Jos ajattelen häntä, sekoan. Siitä kaikesta on nyt puolitoista vuotta.”
Erotan, kuinka hän katsoo minua. Ilme on pyyhitty kaikesta maallisesta. Ei tämän edessä voi sanoa mitään. Hänen otteensa pysyy jämäkkänä, se ei lipeä. Eikä hän sääli minua. Olen tyytyväinen. Tämän kanssa voin elää. Sääli on pahin. En pysty kohtaamaan vanhempiani tai siskoani, en tahdo heidän katsovan minua kuin auton alle jäänyttä eläintä. En siedä sitä.

”Joten… elämäni ei ole kunnossa. Tai. Sitä ei ole. En ole voinut pyytää sinua luokseni, en ole uskaltanut tehdä aloitetta, koska minun kotiini ei voi tuoda ketään. Kärräsin koko omaisuuteni tapahtuneen jälkeen pieneen yksiöön, enkä pysty purkamaan tavaroita. Jos jätän jotain lattialle, se jää siihen. En tiskaa muuta kuin pakolliset. Asunnon haju…”
Värähdän. Hänen otteensa tiukkenee.
”Sinne ei voi tuoda ulkopuolisia.”
Hän nyökkäilee.
”Käyn aktiivisesti traumaterapiassa. Olin kaiken tapahtuneen jälkeen hetken aikaa tehostetussa hoidossa, koska shokki sotki todellisuudentajuni enkä pystynyt ajattelemaan muuta kuin…”
Nielaisen. Välähdys pienistä käsistä. Räpyttelen sen pois.
”Traumaperäinen stressihäiriöni on siis hoidossa, mutta se… No, näit kyllä, mitä se on.”
”Olen kohdannut sitä aiemminkin. Se on minulle tuttua.”
On minun vuoroni nyökätä. Ymmärrän, että nämä ovat ensimmäiset sanat, jotka hän sanoo ääneen.
”Minä voin kyllä tulla kotiisi. Voin auttaa. Se ei ole ongelma.” Hän sipaisee kättäni. ”Jos vain sallit sen.”

Ajattelen sitä. Häntä kodissani, jossa hädin tuskin pystyy hengittämään. Tavaravuoret muodostavat kokonaisia seiniä. Värähdän. Kyllä, se olisi mahdollista. Minä voisin kutsua hänet sinne. Näen hänet tyhjentämässä roskavuoria tyynen rauhallinen ilme kasvoillaan.

”Kiitos, kun kerroit.” Hän lepuuttaa hetken päätään olallani ja vetää syvään henkeä. ”Kiitos.”
”Kiitos, kun kuuntelit. Tämä… tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun puhun tästä ilman kohtausta. Ja myös ensimmäinen kerta, kun toinen ei ala itkeä tai panikoida. Kaikki keskittyvät aina omaan vaikeaan oloonsa näiden uutisten edessä. Sinä vain kuuntelit. Kiitos siitä. Arvostan sitä.”

Hetken me vain katsomme toisiamme silmiin. Hän on hellä ollessaan siinä, pitäessään minusta tiukasti. Me emme puhu kaikesta enää, emme tällä kertaa, annan raskaan tiedon upota häneen hiljalleen. Hänen ei tarvitse sanoa mitään.

”Saanko kysyä typerän kysymyksen?” kysyn.
Hän hymähtää hivenen.
”Kysy. En usko, että se on typerä kuitenkaan.”
”Olemmeko me nyt yhdessä?”
Hän naurahtaa.
”Sanoinhan, että se on typerä.”
”Ei, ei se ole.” Hänen sormensa pysähtyy huulelleni. ”Olemme. Jos vain vielä haluat minut.”
”Haluan”, kuiskaan, ”haluan…”

*

Niin se alkaa. Elämäni hänen rinnallaan. Minä todella kutsun hänet luokseni, uudelleen ja uudelleen. Yhdessä me yritämme järjestellä sitä vähää, mitä elämästäni on jäljellä. En anna häpeän lamauttaa minua aloilleen. Minun on helpompi hengittää, kun hän tietää kaiken. Voin vain mennä ja halata häntä takaapäin hänen järjestellessään tavaroitani laatikoihin. Saatan suukottaa hänen paljasta niskaansa ja kietoa käteni hänen vyötäisilleen ja vain olla siinä.

Yllätän itseni. Vuosien helvetin jälkeen rakkaus ei tuokaan pintaan sitä kaikkein pahinta. Vaikka saan kohtauksia, pahojakin, sellaisia, jotka vetävät minut pitkäksi aikaa irti itsestäni, pystyn antamaan itseni rakastaa. Hän on erilainen. Ehkä se on hänen rauhallinen auransa, joka ei hätkähdä mitään. Tai hänen kunnioitettava etäisyytensä kaikkeen olevaan. Hän todella tuntuu olevan omalla tasollaan. En ole vielä kertaakaan nähnyt häntä alasti, emme ole pystyneet menemään niin pitkälle. En tiedä hänen pojastaan tai entisestä miehestään tai mistään.

Eräällä kerralla, kun olemme saaneet makuuhuoneeni raivatuksi vihdoin sellaiseksi, että sänkyyn ei tarvitse hypätä kaikkien tavaroiden yli, hän tarttuu minua kädestä.
”Minä tahtoisin sinun koskevan minuun.”
Raotan huuliani.
”Minä…”
Hän vetää käteni varoen kylkeään pitkin toiselle rinnalleen ja painaa sen siihen. Henkäisen.
”Saisinko todella…”
”Saat. Olen valmis. Haluan sitä.”

Painan käteni rinnalle, tunnustelen sitä löysän paidan läpi. Pääni painuu hänen kaulalleen, yhtäkkinen lämpö ja lempeä kiihkeys täyttävät minut kauttaaltaan. Hän antaa itsensä minulle. Tässä ja nyt.

Hän avaa korpinmustat suortuvansa löysältä nutturalta, ja ymmärrän ensi kertaa, etten ole koskaan nähnyt häntä hiukset auki. Hiukset ovat pehmeät ja aavistuksen kiharat, ne juoksevat pehmeänä purona selkään. Hän näyttää hiukset auki nuoremmalta ja villimmältä, olemuksessa on jotain samaa kuin satukirjojen noidissa. Kaunis ja hurja. Riisun hänen paitansa, sitten housunsa, ja lopulta vain tuijotan häntä viininpunaisissa pitsisissä alusvaatteissa ja ymmärrän, että joka päivä hänen vaatteidensa alla on jotakin tällaista eikä sitä tiedä kukaan muu kuin minä.

Hän on laiha sellaisella kulmikkaalla tavalla, jolla vanhemmat ihmiset joskus ovat. Iho on kiristynyt luiden päälle, keho on kauttaaltaan jäntevä ja voimakas siitä huolimatta, että hän on hyvin pienikokoinen. Kaulalla ja käsivarsissa on ryppyjä, ja silkka rakkaus hänen elämää nähneeseen kehoonsa saa minut vetämään hänet vyötäisiltä syliini sängyn reunalle. Istun siinä ja kuljetan kättäni hänen kehollaan, tunnustelen joka paikkaa kuin uutta maaperää. Varoen avaan rintaliivien hakaset ja paljastan pienet, jo ryhtinsä menettäneet rinnat. Hellyys huutaa vatsani pohjalla, kiedon käteni tiukasti hänen ympärilleen ja hetken vain hengitän häntä ennen kuin pystyn tekemään mitään.

”Rakastan sinua”, minä kuiskaan. ”Rakastan sinua. Olet niin kaunis. En tiedä mitään niin kaunista.”
Ja silloin hän painaa minut vasten peitteitä. Hän pyristelee ulos pikkuhousuistaan, työntää alastonta kehoaan minua vasten ja saa minut sellaisen kiihkon valtaan, etten pysty pidättelemään itseäni. Kosken häntä kaikkialta, joka paikasta, haluan tuntea jokaisen taitteen hänen kehostaan ja kutsua häntä omakseni. Hän riisuu minut, kaikki on niin kiihkeää ja lämmintä, etten muista hengittää. Imen hänen rintojaan ja kaulaansa ja kaikkea, mihin yletän, annan käsieni löytää tiensä jalkoväliin ja tunnustella ensin varoen, sitten lujempaa, syvemmältä. Kokonaan.

Tajunnassani keinuu.

Hän ei pysty pysymään hiljaa, raskaat huokaukset etenevät voihkinnaksi ja se saa minut niin märäksi, etten voi lopettaa. Tämän minä teen hänelle. Naiselle, joka viimein kykenee antamaan itsensä minulle.
Saan hänet huutamaan. Naisen, joka on nähnyt tätä elämää kaksi kertaa sen, mitä minä olen. Kun hän tulee, hän tuntuu niin pieneltä ja hauraalta, että kiedon vapaan käteni hänen hiuksiinsa ja suukotan hänen mustaa päätään kaikkialta mistä yletän. Vedän sormeni hitaasti pois, kaikki neste valuu reisille ja sormiani pitkin. Silitän reisien sisäpintaa kuin vanhaa tuttua.

Minä rakastan sinua.

Hän makaa pitkään alastomana ja huohottavana kyljessäni kiinni. Adrenaliini tykyttää suonissani, en saata uskoa, että tämä on tapahtunut. Kun hän kiepsahtaa päälleni ja ottaa kasvoni käsiinsä, olen varma, että alan pian itkeä, niin lähellä olen.

”Rakastan sinua”, hän kuiskaa ja suutelee minua. Huulipunaa on joka paikassa.
”Minäkin rakastan sinua. Ja… sinä olet aivan ihana. Joka paikasta. Kiitos, kuin sain nähdä sinut.” Ja tuntea.

Hän painaa päänsä rintojeni väliin ja sulkee silmänsä. Vedän peiton hänen suojakseen, niin pieneltä ja haavoittuvaiselta hän näyttää.
”Olen niin onnellinen, että olen tässä. Sittenkin”, hän sanoo.
”Sittenkin?”
”Minun ei pitänyt antaa itselleni lupaa olla näin itsekäs.”
”Mitä?”
”Sitä minä punnitsin. Omaa itsekkyyttäni. Kaiken aikaa. Jos kyse olisi ollut vain siitä, mitä tunsin, olisin painanut sinut vasten seinää jo ensimmäisinä päivinä.”
”M-mistä sinä puhut?”
”Minua pelotti. Olen sinua kolmekymmentä vuotta vanhempi. Viisikymmentäviisivuotias. Totuus on, että minä vanhenen ja rapistun ja kuolen.”
”Herranjestas, et sinä nyt pitkään aikaan kuole!”
”Minä en halunnut sitä sinulle. Että rakastut naiseen, joka on pian vanhus, josta tarvitsee huolehtia. En halunnut kahlita sinua itseeni, koska tiesin, että sinä rakastuisit minuun ja haluaisit pysyä rinnallani. Olisin kahle sinun ja maailman välissä. Pystyn antamaan sinulle vain lähtemättömän surun. Minä poistun tästä maailmasta ennen sinua. Se on totuus. Sen surun kanssa sinä joudut elämään lopun elämääsi. Siksi en halunnut, että rakastut minuun. Ajattelin, että säästän sinut siltä.”

Hengähdän ja nousen istumaan. Hänkin nousee eikä vedä peittoa suojakseen.
”Sinä mietit aivan liikaa!”
”En voi olla miettimättä. Tässä iässä sen ymmärtää eri tavalla. Rakkaani, en tahdo jättää sinulle pelkkää surua. En tahdo, että joudut huolehtimaan minusta vanhoina päivinäni, haluan sinun olevan vapaa, koska…” Nielaus. Hän kääntää hetkeksi päänsä. ”Koska rakastan sinua. Annoin itseni rakastua tämän ikäisenä, ja tässä on tulos. Minun ei pitänyt vetää tähän sotkuun enää ketään.”
”Ajatteletko, että se olisi minulle pelkkää kärsimystä?”
”En. Ajattelen, että koittaa päivä, kun minä olen tutiseva vanhus ja sinulla on vielä elämää edessä. Minusta tulee sinulle kahle, tavalla tai toisella. Tiedä, että saat heti lähteä, kun sinusta tuntuu, että et enää kestä. En tahdo, että olet lopussa kanssani vain säälistä.”
”Minä tahdon olla sinun kanssasi. Eikä tuo ole vielä pitkään aikaan edessä.”
”Mutta joskus on, ja joskus minä myös kuolen. Millaista sinun on sitten? Lupaa, että tulet onnelliseksi. En tahdo särkeä sydäntäsi ja olla sinulle joku, joka oli elämässäsi vain hetken ja jättää sinut sitten yksin.”
”Sinä todella mietit aivan liikaa…”
”En tahdo sinun kärsivän enää yhtään enempää.”

Hänen kätensä tarttuu omaani. Silmäkulmissa on kyyneliä.
”Hei…” Menen lähemmäs, vedän hänet hellästi niskasta suudelmaan. En malta päästää irti, suudelma on armahtava ja pehmeä. ”Hei, oikeasti. Ei minulla ole hätää.”
”Ei ole hätää?”
”No, toki on, mutta…” Suukotan häntä. ”Ei sinun suhteesi.”
”Oletko aivan varma tästä?”
”Ehdottoman. Olen niin hurjan rakastunut.”
”Juuri siksi minä kysynkin. Koska sinä olet, ja se sumentaa aina harkintakyvyn.”
Mätkäisen häntä hellästi olkaan.
”Nyt oikeasti! Riittää jo. Usko minua.”
”Uskonhan minä. Johan minä sanoin, että minusta on tullut vanhemmiten itsekäs. En tahtoisi enää millään luopua sinusta sinut kerran saatuani…”
”Höpsö, sinun ei tarvitse.”

Vedän hänet syliini, silitän selän kaarta ja takamusta. Hän kietoo molemmat kädet kaulalleni.
”Miltä sinusta tuntuu? Oliko kaikki okei?” kysyn.
”Ihanalta. Niin kuin varmasti kuulit…” Erotan hienoisen punan hänen poskillaan.
”Punasteletko sinä? Sinä, kaikista ihmisistä!”
”En muista, milloin orgasmi olisi viimeksi tuntunut tuolta…”
”Sinulla on ihan mieletön kroppa.”
”Ääh, älä viitsi…”
”On on.”
”Olen iloinen, että pidät. Teillä nuorilla on nykyään laajempi maku kuin ennen.”
”’Teillä nuorilla’, jestas, sinä korostat ikääsi ihan liikaa! Minä kun kuvittelin, että ikäeromme ei olisi sinulle ongelma.”
”Ei se olekaan. Ei sellaisenaan. Mutta se mutkistaa asioita.”
”Eikä kyseessä suinkaan ole yhtään minkäänlainen ikäkriisi?”
”Ei, olen ihan sinut itseni kanssa. Elämä on vapaampaa keski-ikäisenä, en vaihtaisi paikkoja kanssasi”, hän nauraa. ”Moni noin nuori ei vain välttämättä pidä tämän ikäisiä naisia enää viehättävinä.”
”No siinähän eivät pidä. Minä rakastan kaikkea, mitä sinussa on.”
”Juuri tuon takia sinä kiinnitit huomioni. Olet niin suora kaikessa.”

Hän painaa minut sänkyyn ja käy kylkeeni makaamaan.
”Saanko nukahtaa tähän?”
”Saat. Tietysti. Voi, olet ihan poikki…”
Kun pian kuulen hänen tuhisevan rintaani vasten, vedän peiton tiukemmin meidän päällemme ja suljen silmäni. Toisin kuin yleensä, uni tulee luokseni heti, ja se tulee armollisena ja pehmeänä.

*

Seuraavalla viikolla hän ei tule töihin. Kaikki on sujunut hyvin, olemme viettäneet joka päivä aikaa kahvilan ohella myös asunnollani, joka alkaa olla jo osittain siivottu. Vaihdamme pitkiä katseita, sipaisemme toisiamme asiakkailta ja muilta työntekijöiltä salaa ja harrastamme nopeaa seksiä hänen työhuoneessaan minun ruokatauoillani.

Ja sitten, aivan yllättäen, hän on poissa. Hänellä ei ole älypuhelinta, eikä hän vastaa tavalliseen numeroonsa. Siinä hetkessä tajuan, etten tiedä hänen osoitettaan. Olen rakastunut ihmiseen, jonka osoitetta en tiedä. Alan itkeä kesken vuoroni. Seuraava asiakas tuijottaa minua hämmennyksen vallassa, selittelen ja pahoittelen, mutta minua vain itkettää.

Ruokatauolla saan kysytyksi vanhemmalta työntekijältä, tietääkö hän tilanteesta mitään. Kukaan ei tiedä. Moni tietää kertoa, ettei hän yleensä tee näin ilmoittamatta kenellekään talossa, ja se saa koko olemukseni levottomaksi. Nämä ihmiset tuntevat minun naisystäväni tavat paremmin kuin minä itse. En uskalla kysyä hänen osoitettaan, en selviäisi, jos joku heistä tietäisi sen vaikka minä en tiedä. Otan osoitteesta häpeällisesti selvää ja kiroan itseäni. Miksi olen tässä? Miten helvetissä olen tässä, ja missä hän on?

Ajan työpäivän jälkeen alueelle, jossa on kodikkaita pieniä kerrostaloja näteillä yksinkertaisilla parvekkeilla. Taloissa on nostalginen tuntu, joka lämmittää, vaikka koko olemukseni on vaikea ja kipeä. Kävelen portaat ylös kolmanteen kerrokseen ja näen tutun hahmon päätyhuoneiston ovensuussa. Pitkä, liituraitapukuun pukeutunut mies.

”Oi”, miehen huulilta pääsee. En ymmärrä. Ei. Tämä ei voi olla todellista. ”Tämä ei ole sitä, mitä ajattelet sen olevan.”
Miehen kädet ovat täynnä roskapusseja, mutta en pysty ajattelemaan sitä. Näen vain hänet kävelemässä ulos asunnosta, jossa rakastamani nainen on.
”Vaan mitä?” Olen yllättynyt, ettei äänessäni ole paniikkia. Pelkkää jäätä. Se ratisee.
Mies huokaa syvään. Näen hänen olemuksestaan, että hän on oikeassa. Hän ei ole tullut tänne tekemään sitä, mitä minä olen. En silti pysty ymmärtämään, mitä juuri todistan, joten jumitan paikallani vain tuijottaen roskapusseja hänen käsissään.
”Hän selittää kyllä itse. Mene vain.”
”Oletko varma?”
Mies nyökkää. Hänen täytyy olla hyvä mies. Hänellä on sellainen katse. En voi vihata häntä, en mitenkään. Mutta en ymmärrä.

Kävelen sisään asuntoon, katson miestä vielä kerran. Hän nyökkää ja sulkee oven. Hiljaisuus laskeutuu raskaana harteilleni. En pysty hengittämään. Kun potkaisen kengät jalastani ja kohtaan kapean käytävän, totuus rävähtää vasten kasvojani.

Sotku on silmitön. Paljon pahempi kuin minun asunnossani. Tavaraa ja roskia sekaisin, niin paljon ja niin pitkältä ajalta, että en enää erota, mikä tavara on mikäkin. Osa on sulautunut yhteen, jättänyt limaisen jäljen lattiaan. Minua alkaa itkettää. Tunnen kohtauksen olevan tuloillaan, käteni vapisevat jo, mutta pakotan itseni pysymään kasassa. Hypin kaiken yli ja etsin sekasotkun keskeltä oven, joka ei mahdu olemaan kokonaan auki, niin paljon lattioilla on tavaraa. Jokin oven takana ottaa vastaan, kun yritän avata sen.

Kun saan itseni ahdettua sisään oven kapeasta raosta, sama kaaos jatkuu makuuhuoneessa. Sälekaihtimet on vedetty kiinni ja toisen ikkunan päällä on pimennysverho. Hämärä on raskas ja sakea. Sen keskeltä erotan kapean siluetin.

Hänen katseensa on kuin saaliseläimellä. Säpsähdän. Hänellä on pelkkä harmaa, liian suuri t-paita kehonsa suojana. Meikittömät kasvot ovat kalpeat ja eleettömät. Hiukset ovat takussa ja niissä on pitkiä, harmaita raitoja. Alan tahtomattanikin itkeä, vaikka se on viimeinen asia, jonka tahdon tehdä tämän edessä.

”Rakas. Rakas… Mikä on?”
Hätä hänen katseessaan ei mene pois. Istuudun sängylle. Hän kavahtaa kauemmas.
”Miksi sinä tulit tänne? Rakkaani, miksi teit tämän minulle?”
Hän käpertyy kasaan ja näyttää niin pieneltä, etten voi muuta kuin vetää hänet syliini ja itkeä häntä vasten.
”Kulta rakas, anna anteeksi. Minun oli pakko.”
”Anna sinä minulle anteeksi”, hän kuiskaa. ”Tämä… tämä minä olen. Tämä minä oikeasti olen.”

Katson häntä pitkään vetistäviin silmiin. En pysty sanomaan mitään, itken vain.
”Minun poikani.”
Nielaisen.
”Hän kuoli kaksi vuotta sitten.”
Minusta lähtee ääni, jota en tunnista omakseni.
”Aggressiivinen syöpä. Mitään ei ollut tehtävissä, se vei hänet hetkessä. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista.”
Vien käden suulleni, etten alkaisi huutaa.
”Sen jälkeen en ole kyennyt tekemään mitään. En mitään. En voi mennä vapaa-ajalla ulos, en pysty kohtaamaan maailmaa. Kahvila on kaikki, mitä minulla on ollut nämä kaksi vuotta. Moottoripyörä, värjätyt hiukset, hienot vaatteet ja meikit ovat kaikki pelkkää kulissia. Tätä minun oikea elämäni on. Olen toimintakyvytön, en aina pysty edes nousemaan itse.”
”Siksikö…”
”Näit hänet varmasti ovensuussa. Mieheni ja minä erosimme jo kauan ennen poikamme kuolemaa, mutta kuten sanottua, hän on läheisin ystäväni ja lähes ainoa kontaktini tämän asunnon ulkopuoliseen maailmaan. Hän huolehtii asioistani satunnaisesti, olemme sopineet kaikesta tarkasti.”
”Sinä… Minä en…”
”Etkö olisi arvannut? Et tietenkään. Pidän kulissista paremmin huolta kuin itsestäni.”

Hän sipaisee otsalle valahtaneen harmaan suortuvan pois kasvoilta.
”Olisin kertonut sinulle. Halusin kovasti. Hävetti niin helvetisti. On aina hävettänyt. Siksi vain entinen aviomieheni tietää. Hän tunsi minut ajalta ennen… poikamme kuolemaa. En tahdo olla riippuvainen hänestä. Tai kenestäkään. Kaikkien vähiten haluan sitä sinulle. Sinun ei tarvitse tehdä mitään, tämä on minun kaaokseni.”
”Minä haluan auttaa.”
”Tiedän. En anna sinun.”
”Sinäkin autoit minua.”
”Niin, koska halusin ja koska annoit. Sellaiseen minulla riittää energia. Muiden elämään. Muiden asioihin. Töihin. Kaikkeen siihen kauniiseen, jota olen kahvilassa luonut. Mutta kaikki tämä pimeä, se on vain minun kerättävissäni. Olen pahoillani. Olen tästä ehdoton.”
”Enkö todella voi tehdä mitään?”
”Sinulla on oma kipusi. Omat asiasi. Niin, sekin vaikutti tietysti siihen, etten kertonut. Ajattelin, että…” Hän huokaa. ”Älä sitten suutu. Mutta ajattelin kertomasi jälkeen, ettei yksi syöpä ole mitään siihen verrattuna, mitä sinä olet joutunut menemään läpi. Tahdoin säästää sinut siltä.”

Haukon henkeäni. Kuinka hän voi sanoa niin? Kuinka hän voi?
”Tiedän, tiedän. Se kuulostaa rajulta. Ei saa vertailla.”
”Tietenkään ei voi. Ei saa. En halua, että minun… että se, mitä koin, on mikään mittari. En suostu siihen. Rakas. Kai sinä saat apua? Onko sinulla lääkkeet?”
Hän pudistaa päätään.
”Miten niin ei ole!”
”En pysty siihen. En voi käydä terapiassa, vaikka minulle tarjottiin surutukea poikani kuoleman jälkeen. En pysty avautumaan tuntemattomalle. Enkä tahdo syödä lääkkeitä. Se ei käy.”
”Sinä et siis ole saanut mitään apua? Koskaan?”
Hän pudistaa jälleen päätään.
”Eihän se voi niin olla.”
”Olen niin jääräpäinen, etten suostu.”
”Helvetti! Sinä olet kärsinyt kaksi vuotta aivan yksin!”
”Ja olen piilottanut sen erittäin taitavasti.”
”Kuinka sinä saatat olla noin ylpeä siitä!”

Hänestä pakenee käheä nauru, joka taittuu katkeileviksi ysköksiksi. Hänen kotoisa tupakkayskänsä tuntuu irvokkaalta tällaisena hetkenä.
”En ole. Usko pois. Minä häpeän valtavasti.”
”Ymmärrän, mutta…”
Hän tarttuu käteeni ja puristaa. Ote tuntuu heiveröisemmältä kuin koskaan aiemmin. Väsymys piirtää juovia hänen kasvoilleen, hän näyttää haamulta itsestään. Minun tekisi mieli vain painaa hänet syliini ja pitää siinä aina.
”Siksi me tapasimme aina kahvilassa. En voinut tuoda sinua tänne ja paljastaa, että mitään nähtävää ei ole. Kaikki, mitä minulla on annettavana, oli sinulla jo. Olen pahoillani. Sinä rakastuit ihmiseen, jota ei ole olemassa.”

Hetken vain tuijotan häntä. Kättä, jonka rystyset punoittavat. Vasta silloin katseeni osuu hänen kapeisiin ranteisiinsa. Molemmissa on pitkät poikittaiset juovat. Hän näkee, että näen. Verho, joka häntä on varjostanut kaiken tämän ajan, on yhtäkkiä poissa. Tässä hämärässä huoneessa näen hänet selkeämmin kuin koskaan.

”Rakas…”
”Se oli heti poikani hautajaisten jälkeen. Jos entinen mieheni ei olisi löytänyt minua, olisin kuollut. Vuotanut kuiviin. Olin siitä hänelle vihainen, sen verran muistan. En halunnut pelastua. Sairaalasta en muista mitään. Minua tarkkailtiin pitkään. Sen jälkeen päätin, etten ota apua enää yhdeltäkään ammattilaiselta. Pärjään itse.”
”Mutta…”
”Tiedän. En minä pärjää itse.”
Silitän hänen poskiaan. Hän on niin tavattoman kaunis näinkin; uupuneena ja suojattomana. Hän kiepsahtaa kaulaani ja jää siihen hervottomana minua vasten.
”En pärjää yksin”, hän sanoo ja kuulen, kuinka äänen mukana murtuu lopulta kaikki muukin. Hän romahtaa siinä, minun kosketuksessani, ja jokin siinä koskettaa minua syvemmin kuin mikään aikoihin. ”Auta… rakas, auta minua.”
”Ei mitään hätää. Minä autan. Totta kai minä autan. Me haemme sinulle apua.”

Emme sano mitään. Hän jää siihen minua vasten kuin siipirikko. Pidän kiinni koko hellyydelläni. Olemme siinä useita, useita minuutteja. 

”Rakas…” hän kuiskaa pitkän, raukean hiljaisuuden jälkeen.
”Joo?”
”Pitäisikö sinun autoosi käydä laittamassa enemmän parkkiaikaa? Tai siirretään se vieraspaikalle.”
”Voi perkele. Unohdin. MITEN sinä sellaista nyt mietit!”
Hän alkaa nauraa. Hänen naurunsa kuuleminen nyt saa kyyneleet kihoamaan silmiini. Miten minun onkaan ollut sitä ikävä.
”Tuli vaan mieleen.”
”Minäpä käyn laittamassa. Aion jäädä yöksi, halusit tai et.”
”Jää vain. Tulen mukaasi ulos.”
Kohotan kulmiani.
”Se olisi ensimmäinen kerta poikani kuoleman jälkeen, kun lähden ulos muuten kuin töihin.”
”Oikeastiko?”
Hän nyökkää.

Minä nousen sängyltä. Me otamme ensimmäiset askeleet yhdessä.

*

Kuusi kuukautta sen jälkeen me istumme kahvilassa sulkeutumisajan jälkeen. Hänen edessään on lämmönkestävä lasi ja höyryävän kuumaa kahvia. Hänen omaa sekoitustaan. Hänen hiuksensa ovat löysällä nutturalla, kyntensä mustiksi lakatut ja huulensa punaiset.

”Niin, kai minä sanoin, että he lupasivat tulla muuttoavuksi? Meillä on vielä kuukausi armonaikaa. Olen kauhuissani.”
”Ja minä innoissani!”
”Totta kai sinä olet. Ihana.”

Hänen entinen miehensä uusine perheineen saapuu avuksi, kun me muutamme yhteen. Yhteinen asuntomme on korkealla näköalapaikalla, sieltä näkee kaupungin lempeät katot. Me molemmat kaipaamme avaruutta. Laskevan auringon täplittämän kaupungin ja suuret ikkunat, joita pitää auki kesäisin. Verhot, jotka keinuvat tuulessa. Taivaalla kirkuvat lokit. Ihan tavallisia asioita.

Minä aion vaihtaa työpaikkaa sitä seuraavan kuun alussa. Paljastimme suhteemme työpaikalla, ja vaikka se ei olisikaan kiellettyä tai täysin epäsopivaa, minä tarvitsin muutosta. Konkreettista, isoa muutosta. Ainahan minä voin palata. Tämä paikka on ikuisesti meidän paikkamme. Nämä rauhalliset hetket, jotka laskeva aurinko maalaa kultaansa. Meidän puoleisemme seinä kylpee auringossa, hetken kaikki on niin hyvin kuin mahdollista.

Meidän omat asuntomme eivät ole vielä siistit, eivät läheskään. Eivät ole elämämmekään. Hänellä on nykyään lääkitys ja me olemme yhdessä yrittäneet etsiä hänelle sopivaa terapeuttia. Hän ei suostu mihinkään, mutta minä jatkan jankuttamistani niin kauan, että löydämme hänelle apua.

Hän on jo tottunut kohtauksiini. Niihin hetkiin, kun todellisuus karkaa ympäriltäni ja näen vain verta ja muistoja. Olen hiljalleen kyennyt puhumaan hänelle siitä, millainen suhteeni oli. Millaisessa maailmassa elin ennen häntä. Hänkin on puhunut minulle pojastaan. Siitä nuoresta miehestä, joka olisi nyt minua kaksi vuotta nuorempi, jos eläisi. Pojasta, joka rakasti sellaisia paikkoja kuten tämä. Hän näki aina elämää ja valoa kaikessa.

Joidenkin asioiden kuuluu mennä kuten ne menevät. On valoa, joka halkoo tiensä huoneen hämärään. Vaihdettuja katseita, lomittuneita sormia. Hän nojaa eteenpäin ja tarttuu minua kädestä.

”Rakas. Keitetäänkö vielä lisää kahvia?”

Enkä minä koskaan sano siihen ei.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti