tiistai 21. kesäkuuta 2022

Veljeni

Minä rakastin häntä jo ennen kuin hän oli tässä maailmassa. Jo silloin, kun hän oli pelkkä ajatus vanhempiemme huulilla, minä rakastin häntä, ajatusta hänestä. Pienestä veljestä. Kaksivuotiaan silmin pieni leikkikaveri tuntui parhaalta ajatukselta koko maailmassa, se oli ihmeellinen, uskomaton onni. En silloin ymmärtänyt, miten äidin vatsassa saattoi kasvaa toinen ihminen, minun veljeni. Äiti puhui vauvasta paljon, sanoi, ettei siitä voinut tietää, oliko se veli vai sisko, mutta minä olin varma. Mikään ei ollut koskaan tuntunut niin oikealta kuin se, että minulla olisi veli. Veli sen täytyi olla.

Olin yksinäinen, jopa eristyvä lapsi. Vanhemmat eivät yrityksistä huolimatta saaneet minua muiden joukkoon, en suostunut sopeutumaan, en osannut. Katsoin muiden lasten läpi tai he minun. Yhteyttä ei syntynyt. En ymmärtänyt heitä. Kaikki tuntui alusta asti siltä, ettei heitä oltu tehty puhumaan kanssani samaa kieltä.

Mutta veli, ajatus veljestä, tuntui heti täysin tutulta. Veli oli kuin joku jonka tunsin jo; tuttu, miltei kuin osa minua. Kun äidin vatsa sitten alkoi kasvaa, tiesin, mitä se tarkoitti. Joskus saatoin istua makaamassa kumpua vasten ja keskustella veljelle. Äiti on kertonut jälkikäteen, että saatoin rummuttaa vatsaa ja hoputtaa veljeä tulemaan nopeammin. Silloin vanhempani nauroivat ja ottivat minut syliin. Kerroin vauvalle äidin vatsassa, miten suuria ja mahtavia leikkejä olin meille suunnitellut. Kerroin kaikista niistä paikoista, joihin tahdoin hänet viedä. Seikkailuista vain meille kahdelle.

Kun veli sitten syntyi ja arvioni osui oikeaan, olin onnessani. Muistan pienen kaksivuotiaan itseni seisomassa sairaalassa ja tuijottamassa pientä märkää nyyttiä äidin sylissä. Siinä se nyt oli, kauan odotettu veli, eikä se osannut muuta kuin huutaa ja turvautua siihen, joka sitä piteli.

En vielä tänäkään päivänä tiedä, mitä todella tunsin silloin. On mahdollista, että kaikki, mitä sen jälkeen tuli, on muuttanut mielikuvani ensikohtaamisestamme. Minun on totta puhuen vaikeaa kuvitella, että olisin kaksivuotiaana osannut herkistyä suurten asioiden äärelle, vuodet ja tunteeni ovat voineet vääristää muistoni siitä hetkestä. Silti minä muistan häkellyksen, suunnattoman suuren. Kuin jokin sisimmässäni olisi vihdoin muovautunut oikeaksi. Kaikki siinä oli niin isoa ja häkellyttävää, kaikki elämässäni tuntui siltä, miltä oli aina tarkoituskin tuntua. Kun veli oli siinä. Niin pieni ja ihmeellinen. Täysin uusi ja vieras ja silti tutuin olento, jonka olin koskaan tavannut. Yhden muistan varmaksi. Minä tiesin jo silloin pienillä kaksivuotiaan aivoillani, että veli tarvitsi minua. Se tarvitsi opastajan, lujan ja lempeän, ja minä tunsin suunnatonta lapsen ylpeyttä siitä, että pääsin olemaan isoveli ja suunnannäyttäjä. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se kosketti minua syvästi. Muutti sitä pienen, yksinäisen pojan olemusta, johon olin kasvanut kiinni.

Tietenkin olin myös turhautunut, valtavan turhautunut. Olin lapsi, jolla ei ollut ainuttakaan leikkikaveria. Vauvasta ei ollut mihinkään. Se huusi ja itki, ei sen kanssa voinut leikkiä. Vanhemmillamme oli tekeminen saada minua pysymään aloillani, kun minua vain suututti mihinkään pystymätön pieni ihmisentaimi kodissamme. Kauan odotettu veli olikin pelkkä huutava mytty, joka turhautti minua koko kaksivuotisella raivollani.

Veljen nimeksi tuli Kajo, ja nimi vain lisäsi tuttuuden ja turvan tuntuani. Tietysti se oli hänen nimensä, hänen nimensä ei olisi voinut olla mikään muu. Hän oli Kajo ja minä rakastin häntä valtavasti jo ennen kuin hän edes tiedosti, kuka minä olin.

Kun Kajo alkoi varttua omaksi ihmisekseen ja ymmärtää maailmaa ympärillään, roolini veljenä kasvoi. Minusta todella tuli se opastava ja suojeleva isoveli, joka olin haaveillut olevani. Kajo oli jo lapsena herkkä, hyvin herkkä, ja minulta kesti useampi vuosi oppia käsittelemään häntä oikein. Aluksi minä vain pakotin hänet leikkeihin, joista olin itse haaveillut enkä käsittänyt, että hän tarvitsi tilaa ja aikaa etsiä itse, mistä pitää. Hän oli hiljainen ja ujo mutta myös nauravainen ja energinen silloin, kun hän sai tehdä asioita omaan tahtiin. Rakastin häntä. Luoja, minä rakastin häntä.

Halusin olla se, joka laittaa laastarin hänen polveensa, kun hän kaatuu kymmenettä kertaa ihonsa ruvelle. Halusin auttaa häntä kaikessa ja nähdä, kuinka hän kasvaa omaksi itsekseen. Halusin lainata hänelle vaatteitani ja painia ja kikattaa ja viettää kaiken maailman ajan.

Me vietimme kaiken aikamme yhdessä. Kukaan ei tuntenut minua kuten Kajo eikä kukaan tuntenut häntä kuten minä. Olimme erottamattomia. Vanhempamme olivat tyytyväisiä, kaikki suvussamme kehuivat, miten taitava isoveli olin. Sen muistan yhä riipaisevan elävästi. Taputukset selälle ja kehut sukulaisten kahvihetkillä. Kajo oli herkkä ja itkuinen ja kaikin tavoin erilainen kuin minä. Minä olin kunnollinen ja vahva isoveli, loistava esimerkki hauraalle pikkuveljelleni. Sen ajatteleminen pistelee minua nyt. He eivät koskaan ymmärtäneet Kajoa, mutta eivät he ymmärtäneet minuakaan. Itsekäs minä olin. En minä tarvinnut kenenkään kehuja, halusin olla hyvä isoveli vain ja ainoastaan itseni vuoksi. Halusin hänen tarttuvan minua käsivarresta ja nojaavan päätään olkaani. Tahdoin vain olla hänen lähellään ja saada hänen ihmeellisen kauniit silmänsä tuikkimaan. En tarvinnut ketään muuta hänen ollessaan kanssani.

Me olimme aina fyysisiä kuten ketkä tahansa veljet. Äiti tapasi nauraa, kun painin ja riehumisen ohella suukottelimme ja halasimme toisiamme. Äitikin suukotti meitä usein, joten se tuntui luonnolliselta, kaikki siinä. Myöhemminkin äiti jaksoi aina kertoa minulle, kuinka olin suukotellut Kajoa niin paljon, että he olivat isän kanssa nauraneet pelänneensä turhaan. He olivat kuvitelleet meidän olevan liian erilaisia lapsia, mutta vaikka tappelimme ja räyhäsimme, olimme aina erottamattomat. He olivat huokaisseet helpotuksesta nähdessään, miten hellä minusta tuli Kajon seurassa.

Kun äiti tuli jälleen raskaaksi, se meni meiltä molemmilta täysin ohi. Pikkusiskomme oli minua hieman yli neljä vuotta nuorempi, mutta me elimme elämäämme jo tiiviisti kahden. Kun Valve syntyi, se ei juuri kiinnostanut minua. Äidin kaikki aika meni pienen vauvan kanssa, mutta en jaksanut välittää siitä. Pikkusisko ei tuntunut samalta. Koko olemustani ei vavisuttanut. Minä vain tuijotin enkä tuntenut mitään lasta kohtaan. Se oli vain vauva. Ei läheskään mitään sellaista kuin Kajo.

Muistan edelleen, miten minua harmitti mennä kouluun, sillä Kajo oli vasta viisivuotias enkä voinut olla kaikkea aikaa hänen kanssaan. En osannut olla koulussa, en pitänyt kenestäkään enkä herättänyt muissa sen erityisempiä tunteita. Sain olla rauhassa. Arvostin aikaani kotona Kajon kanssa entistä enemmän.

Meillä oli usein tapana iltaisin vetäytyä peiton alle kertomaan toisillemme salaisuuksia. Monesti saatoimme vain halailla ja nukkua yhdessä, eikä se muuttunut silloin, kun meille syntyi pikkusisko. Sisko oli pieni eikä hän jaksanut kiinnostaa meitä vielä siinä vaiheessa. Minun maailmaani oli mahtunut vain Kajo siitä saakka, kun sain tietää, mitä veljeys tarkoittaa. Siellä peiton alla minä kuiskasin Kajolle, että halusin kertoa salaisuuden. Hänen silmänsä tuikkivat ja hän hymyili samaa hymyä kuin aina silloin, kun olimme kahden. Sen minä muistan hyvin; sitä hymyä ei kukaan muu koskaan saanut. Minulla oli tapana olla itsestäni niin ylpeä.

Peiton alla minä kuiskasin hänelle, että pidin hänestä hyvin, hyvin paljon. Suukotin häntä suoraan suulle ja sanoin, että niin isä ja äitikin tekivät kun pitivät toisistaan. Olin suukotellut häntä aina joka paikkaan, myös suulle, mutta en koskaan kuten silloin, en koskaan tarkoittaen sitä mitä silloin tarkoitin. Jälkikäteen olen ajatellut, että en silloin vielä tiennyt sitä. Tunsin vain polttelevaa lämpöä rinnassani ja ymmärsin vasta vuosia myöhemmin, mitä se merkitsi. Kajokaan ei tuntunut ymmärtävän, hän suukotti minua takaisin ja sitten me nauroimme ja kerroimme lisää salaisuuksia.

Kun Kajo aloitti koulun, minulle tuli helpompaa. Saatoimme olla enemmän yhdessä ja minä pystyin pelkällä katseellani karkottamaan kiusaajat hänen ympäriltään. Kajo pysyi herkkänä ja varautuneena, hän oli pelokas lapsi, joka ei osannut pitää puoliaan. Olin isoveli, joka sai joskus voimallakin hätyytellä muita hänen kimpustaan. Se ei haitannut minua, elin unelmaani, sitä roolia, jonka halusin alusta asti omaksua. Hän oli minun suojeluksessani ja rakastin häntä valtavasti. En silloin vielä ymmärtänyt, miten paljon nautin siitä, että hän oli ikään kuin riippuvainen minusta, minun suojelustani. En koskaan tehnyt sitä tietoisesti, en vielä silloin. Halusin vain olla hänelle hyvä, viis siitä mitä se vaati, kunhan hän vain nojasi minuun ja kuiskasi kiitoksensa.

Kaikki alkoi vasta, kun me tulimme teini-ikään. Minun ympärilläni pörräsi aina tyttöjä, minulla oli sellainen aura vaikkei minua juuri kiinnostanut. Suutelin ensimmäisen kerran tyttöä ollessani 13-vuotias ja totesin sen olevan pelkästään märkää ja hieman epämiellyttävää, ei ollenkaan sellaista kuin elokuvissa ja kertomuksissa. Seurustelu ei siis ollut minun juttuni. Harrastin seksiä ensi kerran viisitoistavuotiaana eikä sekään tuntunut juuri miltään, se oli vaikeaa ja tahmaista ja pidin paljon enemmän siitä, kun sain rauhassa yksin tutustua itseeni ja pohtia, miltä mikäkin tuntui. En juuri koskaan ajatellut niitä asioita, ne eivät kiinnostaneet minua samalla tavalla kuin ikäisiäni.

Kunnes.

Muistan yhä sen päivän. Kajo oli neljätoista ja minä kuusitoista. Hän kertoi minulle, että he olivat koulun jälkeen pussailleet luokkalaisensa tytön kanssa alikulkutunnelissa. Tajunnassani pimeni, en muista, mitä tein ennen kuin löysin itseni lattialta. Pistin sen kuuman loppukevään piikkiin, selittelin Kajolle, kuinka heikko olo minulla oli. Heikotukseni vei keskustelun pois tytöstä ja suutelusta, mutta koko kehoani kipristeli ja särki koko illan. En pystynyt nukkumaan. Silloin rikoin ensi kertaa jotain, kun ajattelin Kajoa koskettamassa vierasta tyttöä.

Kyllä minä tiesin, että katseeni oli harhaillut jo vuosia. Mitä vanhemmaksi tulimme, sitä vaikeampaa minun oli mennä Kajon kanssa saunaan ja uimaan. Tulin yhä vain tietoisemmaksi siitä, että hänellä oli keho. Siitä, että hän oli kaunis ja kaunistui vain jatkuvasti enemmän. Kajo oli siro ja herkkä sellaisella tavalla kuin jotkin linnut olivat. En voinut ymmärtää, miksi poskiani kuumotti katsoa hänen paljasta kehoaan, ja miksi minä ylipäätään katsoin, suorastaan tuijotin herkeämättä etenkin silloin, kun hän ei huomannut. Kuvittelin sen olevan vain anatomista kiinnostusta kuten pojilla siinä iässä, selitin kaiken sillä. Että kyllähän sitä nyt kiinnosti, miltä oma keho näytti toisen kehoon verrattuna, millaiseksi kasvoi ja kehittyi veljensä rinnalla.

Mutta ei se ollut sitä.
Minä aloin koskea itseeni yhä vain useammin, masturboin usein iltaisin piilossa peiton alla ja tiedän tarkalleen, mitä ajattelin niin tehdessäni. Kielsin itseäni tunnustamasta sitä. Sitä ei tapahtunut, jos sitä ei ajatellut. Kuten ei tapahtunut sitäkään, että aloin rikkoa tavaroita ja juosta vihaisia lenkkejä, kun Kajo alkoi yläasteella saada ystäviä ja viettää enemmän aikaa poissa kotoa. Minulla ei ollut ketään. Minulla oli vain aikaa, ja sen kaiken käytin hänen ajattelemiseensa. Mitä hän teki, missä, kenen kanssa. Entä, jos hän piti ystävistään enemmän kuin minusta? Entä, jos hän löysi jonkun, johon ihastua?

Ja vasta silloin minä ymmärsin, mikä hän minulle oli. Ei sisarus samalla tavalla kuten pikkusiskomme. Veli, tietenkin, aina ensimmäisenä veli. Sitä hän oli aina minulle merkinnyt. Mutta hän oli paljon muutakin, hän oli veli sellaisella tavalla, jolla veljet eivät saaneet olla. En halunnut jakaa häntä, en pystynyt. Kun masturboin pimeässä peiton alla ja pelkäsin kuollakseni, että joku avaa oven, minä ajattelin häntä. Kuvittelin hänen kätensä sinne minne omanikin ja sain niin voimakkaita orgasmeja, että koko kehoni värisi ja tuntui hukkuvan kiihotukseen. Minua pelotti. Minua pelotti niin paljon, että se vain vahvisti kehoni reaktiota. Adrenaliini juoksi suonissani ja olin varma, että jos joku avaisi oven, minusta näkisi heti, mitä ajattelin. Että se loistaisi kasvoiltani kuin syyllisyys. Vaikka eihän kukaan sellaista ajattele, ei kenelläkään kävisi mielessäkään, että joku makaisi pimeässä runkaten ja ajatellen veljeään. Ei kukaan sellaista tee. Mutta minä tein, ja se hävetti minua niin, että halusin kuolla.

Muistan harkinneeni sitä. Kuolemista. Tiesin, että se, mistä haaveilin, ei ollut mahdollista. Ja jos jossakin sairaan mieleni sopukoissa olisinkin saanut Kajon siihen vierelleni, olisinko kestänyt sen? Olin varma, että en. En olisi ikinä voinut hyväksyä sitä, mitä hänestä ajattelin.

Ja silti minä aloin oireilla. Vaikka en olisi pystynyt olemaan hänen lähellään kuten fantasioissani, en kestänyt ajatusta hänestä kenenkään muun kanssa. Ristiriita sattui minua – se, että vaikka en voinut myöntää itselleni edes ajatuksissani, mitä halusin, en kyennyt hyväksymään hänen seurustelusuhteitaan. Tyttöystäviä alkoi ilmestyä, ja Kajo oppi nopeasti olemaan tuomatta heitä kotiin. Hän yritti pitkään puhua minulle kuten veljet puhuvat, jakoi kokemuksiaan, mutta minua oksetti ja kävin yhä vain vihaisemmaksi. Kajo näki, kuinka hajotin tavaroita ja huusin. Suutuin hänelle, en tahtonut enää tehdä mitään hänen kanssaan. Vanhempamme ja siskomme luulivat, että riitelimme samasta tytöstä. Se oli absurdi ajatus, mutta en koskaan väittänyt vastaan. Uskokoon mitä hyvänsä. Aivan kuin yhdelläkään tytöllä olisi mitään merkitystä Kajon rinnalla.

Sitten se tapahtui. Oli ilta, kävelimme metsän kautta kotiin kaupasta. Kaupassa ei tarvinnut puhua toiselle, saatoimme vain murahdella ja lappaa ruokaa ostoskoriin. Kajo käveli edelläni, kun hän esitti kysymyksensä.

”Oletko sinä kateellinen siitä, että tytöt pitävät minusta? Haluaisitko, että he pitäisivät ennemmin sinusta?”
Silloin minä löin häntä ensimmäistä kertaa. Niin kovaa, että hän kaatui kanervikkoon. En koskaan unohda hänen ilmettään, se syöpyi verkkokalvoilleni. Hän ei koskaan näyttänyt katkeralta tai vihaiselta. Sitä ilmettä ei voi kuvata. On kuin hän olisi viimeinkin ymmärtänyt.

En kyennyt kohtaamaan sitä, mitä tein. Juoksin kotiin ja lukittauduin huoneeseeni. Silloin minä en kyennyt itkemään. Olen jälkikäteen ajatellut, miten paljon helpompaa olisi ollut, jos olisin osannut itkeä. Sen sijaan minä silppusin paperia ja katkoin kyniä, tuhosin kaiken jonka vain saattoi tuhota. Runkkasin niin vihaisesti, että tajunnassani keinui, minua ahdisti ja oksetti ja panetti ja tuntui, että sekoan, jos jatkan. Ja minä jatkoin. Masturboin, vaikka olin juuri lyönyt omaa veljeäni. Tai ehkä juuri siksi. Kyllä. Juuri siksi. Sattui. Ahdisti. Koko kehoni tuntui hajoavan.

Sinä iltana Kajon poskessa oli mustelma. Hän sai puhuttua tilanteen niin, etteivät vanhemmat yhdistäneet sitä minuun. Kun Kajo sinä iltana tuli huoneeseeni, erotin mustelmat myös polvissa ja säärissä.

Hän halusi puhua, mutta käskin hänen painumaan vittuun. Kävin kauluksista kiinni ja paiskasin seinään. En halunnut nähdä häntä. Masturboin koko yön niin, että sattui. Rankaisin itseäni. Halusin kuolla, mutta olin liian säälittävä edes siihen.

Löin häntä vielä monta, monta kertaa. Hän oppi piilottamaan jäljet, enkä koskaan pyytänyt anteeksi. Viidentoista vuoden ikään mennessä hänellä oli ollut monta muutaman viikon tyttöystävää, joista uusimmista hän ei hiiskunut sanaakaan. Tiesin vain, että sellaisia oli, satunnaisia tyttöjä, joita pussailla silloin tällöin. Vanhempamme yrittivät saada meitä puhumaan toisillemme, mutta siitä ei tullut mitään, välimme tulehtuivat jokaisen tytön ja uuden kaverin myötä. Kajo kaunistui kokoajan, hän kasvoi pituutta ja hänen raajoistaan tuli aiempaakin hontelommat ja pitemmät. Hän alkoi löytää tyyliään, pitsiset paidat ja korkeavyötäröiset housut tekivät hänestä niin vastustamattoman, etten pystynyt olemaan hänen lähellään. Halu, jonka hän minussa herätti, oli liian suunnaton ja se kävi päälleni lähes väkivaltaisena.

Oli äitimme ansiota, että me löysimme toisemme uudelleen. Hän alkoi käydä kaupassa siten, että me molemmat istuimme vanhan auton takapenkillä koko matkan. Meidän oli pakko sietää toisiamme, ja hiljalleen aloimme jälleen jutella arkisista asioista. Kuroimme varoen rihmojamme takaisin toistemme luo, olimme nuoria emmekä ymmärtäneet muuta kuin sen että olimme veljiä ja tahdoimme pysyä toistemme rinnalla.

Emme puhuneet siitä, että löin häntä. Emme pystyneet. Sanomattomat sanat leijuivat välillämme vielä silloinkin, kun kykenimme taas koskemaan toisiimme kuten veljet. Painimme ja nauroimme. Joskus kävimme yhdessä saunassa, ja silloin minä muistin aina, että on totuus, jota en pääse pakoon. Tuijotin häntä, kun hän ei huomannut, ja rankaisin itseäni aina jälkikäteen. Usein kielsin itseäni nukkumasta, joskus poltin sytkärillä jalkapohjia niin, että kyyneleet kohosivat silmiin.

Silloin aloin tajuta, että minun oli pakko tunnustaa. En voinut kiduttaa itseäni ikuisuuksiin. En nukkunut enkä syönyt, Kajokin näki sen, muttei sanonut mitään. Katsoi vain pitkään murheellisilla silmillään ja tiesi.

Eräänä iltana olimme elokuvan ja sipsien jälkeen menneet hetkeksi makoilemaan sängylleni. Juttelimme niitä näitä, Kajoa nauratti joten minuakin nauratti. Hän näytti niin kauniilta, että koko olemukseni oli kuin lasia odottamassa, että hän rikkoisi minut palasiksi. Sattui. Olin kauttaaltaan kipeä hänen kauneutensa edessä.

Nauru jäi kesken. Sipaisin Kajoa poskesta.
”Hei. Saanko kertoa salaisuuden? Niin kuin aina lapsena.”
Kajo virnisti.
”Totta kai.”
Hän kurottautui lähemmäs. Talossa ei ollut muita, vain me kaksi. Siskomme ja vanhempamme olivat reissussa, tiesin, että tässä olimme vain minä ja hän. Veli, jonka halusin enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa.

”Pidän sinusta hyvin, hyvin paljon”, kuiskasin täsmälleen samat sanat kuin lapsena. Ne kaikuivat rinnassani ja vihdoin tiesin, mitä ne tarkoittivat. Me katsoimme toisiamme silmiin, eikä välillämme ollut enää mitään. Kaikki ne vuodet, kaikki se kipu ja rakkaus ja halu oli vihdoin siinä, odotti tulevansa kohdatuksi. Kajon silmissä kuulsi sama ymmärrys kuin aina. Hän hivutti kätensä hitaasti poskelleni ja silitti, hän teki sen niin hellästi että minua riipi kaikkialta. Olin paljas ja pelokas ja täysin kiinni hänen armossaan.
”Teit sen väärin”, Kajo kuiskasi.
Vatsanpohjaani viilsi. Suuta kuivasi. En saanut happea.
”Mitä?”
”Minä luulin, että sinun piti myös suudella minua.”

Hänen sanansa olivat pehmeät ja niissä oli sävy, jota en ollut koskaan aiemmin kuullut hänen äänessään. Se oli kutsu. Minulta kesti hetki ymmärtää, mitä hänen sanansa merkitsivät. Kehoni toimi ennen mitään muuta. Tartuimme toisiamme niskasta ja painuimme pehmeään, viipyilevään suudelmaan.

”Rakastan sinua”, henkäisin ja suutelin häntä uudelleen, ”rakastan sinua tosi, tosi paljon.”
Kajo painautui aivan liki minuun ja katsoi minua niin, ettei hänen tilastaan ollut epäselvyyttä. Posket punoittivat, liikkeissä oli kiihottunutta raukeutta.
”Voi, Ilta… rakas…” 
Sormeni lepäsi hänen huulillaan.
”Rakastan sinua”, hän kuiskasi. Hänen hengityksensä oli lämmin ja kostea sormiani vasten, ja hetken mielijohteesta laitoin sormen hänen suuhunsa. Hän nuolaisi sitä, suukotti sen päätä hellästi ja niin tavattoman eroottisesti, että koko kehossani salamoi.

Me suutelimme pitkään ennen kuin pelko veti minulta verhot kiinni. Vetäydyin aavistuksen taaksepäin ja huomasin vapisevani. Sydämeni takoi, en saanut henkeä. Olin suudellut häntä. Ei, me olimme suudelleet, hän teki niin myös, me teimme sen yhdessä. Hän. Oma veljeni. Se ainut, joka oli koskaan merkinnyt minulle mitään.

”Kajo…” Pelko väritti äänestäni pienen.
”Ei hätää. Kunpa olisin tiennyt aiemmin.” Hän suukotti minua nenänpäälle, hän oli lämmin ja piteli minusta kiinni, ei antanut minun pudota itseni pohjalle.
”Koska sinä tajusit?”
”Kyllähän minä sitä joskus mietin. Jälkikäteen. Sitä, mitä tunnustit lapsena. Tämä sama hetki, mutta vuosia sitten. Se sinun suukkosi silloin…” Hän pudisti päätään. ”Olisihan minun pitänyt tajuta, ettei sen ikäisenä suukoteltu enää veljeä suoraan suulle.”

Minusta pakeni ääni, joka oli niin hauras etten tunnistanut sitä omakseni. Melkein kuin vingahdus. Häpeä peittosi minut alleen, oli vaikea hengittää.
”Yhdistin viivat jossakin kohtaa. Sinun vihasi… Ja minun ihmissuhteeni. Typerät, typerät olettamukseni. Sinäkö muka kateellinen joistakin tytöistä…”
”Rakastin sinua aina. Ihan aina.”
”Tiesin sen kyllä. Sisimmässäni.”
”Entä sinä?”

En vieläkään ymmärrä, kuinka uskalsin kysyä sitä. Kajolla oli kaikki valta tuhota minut lopullisesti, se oli kaikki hänellä. En tiedä, kuinka kysyin kysymyksen, johon ei ollut kuin yksi oikea vastaus. Kaikki muut vastaukset olisivat tappaneet minut siihen paikkaan.

”Olisin jättänyt kaikki ne suhdesekoilut tekemättä, jos olisin tiennyt. Sinä olet aina ollut tärkein kaikista.”
En uskonut häntä. En millään. Kyyneleet valuivat suolaisina kasvoilleni, en voinut estää niitä tulemasta. Vuosia olin padonnut niitä sisälleni, en pystynyt itkemään, mutta siinä ne vihdoin tulivat. Käperryin pieneksi veljeni syliin ja annoin viimein hänen vain pidellä minua. Pikkuveli, josta olin aina pitänyt huolta piti vuorostaan minusta huolta, kun luhistuin täysin.

En tiedä, kauanko olin siinä hänen syleilyssään ja annoin hänen vain silitellä minua hellästi joka puolelta.
”Ilta, ei mitään hätää. Olen nyt tässä.”
”Löin sinua…”
”Ymmärrän sen nyt. Ei ole hätää.”
”Ei sellaista tehdä sille, jota rakastaa.”
”En ole vihainen. Oikeasti. Ymmärrän sinua vihdoin, ja se riittää.”
”Sinun ei tarvitse antaa minulle anteeksi. Tai edes olla minulle hyvä… Siinä on jo tarpeeksi tekemistä, että oma veljesi on… on…”

Kajo otti kyynelten kastelemat kasvoni käsiinsä. Hän katsoi minua pitkään ja suuteli niin hellästi, että aloin uudelleen itkemään ja hän sai taas pidellä minua kiinni itsessään. Olin pienempi kuin koskaan, ja kaikki rakkauteni oli siinä, hänen eteensä annettu.

”Minä rakastan sinua”, Kajo kuiskasi suukotellen päätäni kymmenin pienin, pehmein suudelmin.
”Ei sinun tarvitse… minun takiani…”
”Mutta kun minä haluan. Usko minua.”
”Ihan oikeasti. En tahdo, että sanot ja teet asioita minun vuokseni. Ei kai kukaan halua tulla rakastetuksi säälistä…”
”Minä ihan tosi rakastan sinua.”
”Varmasti, mutta minä… Tämä minun rakkauteni sinua kohtaan, se on…” Nieleskelin. ”Haluan, että sinä tunnet samoin. Aidosti, oikeasti samoin.”
”Minähän tunnen.”
”Kajo, sinä olet taitava miellyttämään muita enkä minä usko sinua.”
”Sitten saan sinut uskomaan.”
”Ei sinun tarvitse mennä niin pitkälle.”
”Etkö haluaisi meidän…?”

Muistan yhä, miltä Kajon käsi reiteni sisäpinnalla tuntui silloin. Kosketus säkenöi koko kehossani ja sai minut parahtamaan.
”Ilta. Minä olen neitsyt.”
”E-… oletko tosissasi?”
Hän nyökkäsi ja näykkäisi korvanlehteäni.
”Haluan sinun olevan ensimmäiseni.”

Sinä iltana mistään ei tullut mitään, minua vain itketti. Itkien kerroin Kajolle, että ajatuskin seksistä hänen kanssaan sai koko kehoni vääntymään kasaan. Halusin sitä enemmän kuin mitään, mutta en pystynyt käsittelemään omaa haluani saati, että olisin kyennyt olemaan hänen lähellään niin. Pelkkä suutelu ja syli saivat minut tuntemaan oloni niin pieneksi, että koko keho oli hajota siihen. Kajo tuntui olevan valmis kaikkeen, hän katseli minua silmät sirrillään ja suukotteli joka paikkaan kuin vahvistukseksi. Hänen sormensa leikkivät pitkillä suortuvillani, toinen käsi piirsi sormella rinkiä rintakehääni. Sinä iltana nukuin myttynä hänen sylissään ja heräsin aamulla huutaen. Olin varma, että kaikki se oli pelkkää unta ja heräisin kylmistä lakanoista. Mutta hän oli siinä, häkeltyneenä ja lempeänä, ja hän suuteli minua pitkään ennen kuin menimme laittamaan yhdessä aamiaista.

Niin se alkoi. Olin seitsemäntoista, hän viisitoista. Olin pitkään jäykkä ja kauhuissani ja enimmäkseen itkin, kun hän silitti ja suukotti minua, mutta hiljalleen se alkoi helpottaa. Ensimmäinen kertamme oli itkunsekainen, en kyennyt uskomaan, että todella olin hänen sisässään. Olin liian jännittynyt, jotta olisin voinut tulla tai edes kiihottua siinä mielessä, jossa se yleensä minulta onnistui. Mutta Kajo tuntui nauttivan alusta asti, hän oli täydellinen. Niin paljon täydellisempi kuin kuvitelmissani. Hänen sirot lanneluunsa, hänen herkkä, paljon tunteva kehonsa. Uskalsin hiljalleen tutustua hänen kehoonsa ilman, että itkin ja painuin kerälle hänen syliinsä. Me vapauduimme kerta toisensa jälkeen, ja tunne sisälläni vain kasvoi. Se paisui uskomattomiin mittoihin, en enää ollut tunnistaa sitä entisekseen. Rakastin häntä sellaisella palolla, joka sytytti kaiken minussa liekkeihin.

Niinä vuosina tuntui, että kaikki oli vihdoin kohdallaan. Minä aloin hiljalleen uskoa, että hän todella rakasti minua ja tahtoi olla kanssani yhtä paljon kuin minäkin hänen. Hänen merkityksensä minulle oli jotakin, jota mikään ei olisi ikinä voinut korvata. Joskus, kun suutelin häntä, tunsin hukuttavaa tunnetta, aivan kuin hänet voitaisiin repäistä minulta hetkenä minä hyvänsä. Kajosta tuli taitava silittämään sen tunteen uneen, hän vakuutteli olevansa minun ja kiehnäsi minua vasten niin, että uskoin sen.

Meidän muu perheemme tuntui olevan iloinen siitä, että olimme jälleen läheisiä ja pystyimme tekemään asioita koko perheen voimin. Vain Valve tuntui joskus katsovan lävitsemme, ja muistan pelänneeni, että hän tiesi. Me leikimme ajatuksella kiinnijäämisestä, suorastaan kerjäsimme sitä, sillä se vahvisti tunteitamme entisestään. Harrastimme seksiä perheen mökin parvella ja saunassa, vaihdoimme suudelmia kaupan hyllyillä ja joskus jopa kotona keittiössä silloin, kun kukaan ei ollut paikalla. Se oli meidän oma leikkimme, meidän maailmamme, jota muut eivät saaneet todistaa, mutta jolle he eittämättä olivat yleisönä.

Onneamme kesti pitkään. Hemmottelin häntä, sain hänet nauramaan onnellisena. Oli kuin lapsuutemme kesät olisivat jatkuneet ikuisesti, paistattelimme toistemme lämmössä ja saimme kaiken mitä halusimme. Jäin koulujen jälkeen töihin paikalliseen rautatavarakauppaan ja pysyin siellä, koska en tahtonut päästää irti Kajosta ja elämästämme kotona. Kajo kävi lukion ja valmistui hyvin arvosanoin. Vasta silloin koetokseni alkoi.

Kajo, jonka vuoksi olin jäänyt pienelle paikkakunnalle ja jonka kanssa haaveilin yhteisestä asunnosta, haki yliopistoon neljän tunnin ajomatkan päähän. Minun maailmani murtui kerralla. Kaikki kootut palaset hajosivat, en löytänyt itseäni niiden seasta. Näin vain rikkinäiset palat, ne, jotka olin vaivalla saanut pysymään yhdessä. En enää tiennyt, mikä oli totta ja mikä valhetta. Veli, joka oli sanonut pysyvänsä ja kivunnut syliini suutelemaan minua, haki muualle, kauas minusta.

”Ei sinun tarvitse mukaan tulla, sinullahan on elämä täällä.”
”Mikä elämä! Kajo, mikä vitun elämä! Ei minulla ole mitään muuta elämää kuin sinä! Olen rakentanut kaiken sen ympärille, että saan olla sinun kanssasi. Ihan kaiken… Miksi sinä… miten helvetissä sinä voit tehdä tämän minulle…”
”Kyllähän me molemmat tiesimme, että se päivä tulee. Olen aina halunnut opiskella. Me ehdimme nähdä, ihan varmasti ehdimme. Tulen aina katsomaan sinua, kun ehdin.”
”Etkö sinä helvetti ymmärrä, että minä tahdon olla kanssasi joka päivä? Joka ikinen päivä…”

Kajon ilme oli murheellinen, mutta en nähnyt siinä aitoa pahoittelua.
En kyennyt keräämään palasiani.
Hakkasin hänet ensimmäistä kertaa vuosiin. Pahemmin kuin koskaan. Silloin minusta tuntui, että hän saattoi pelätä minua sittenkin.

Hän lähti. Jätti minut yksin kylään, jossa minulla ei ollut mitään muuta kuin hänen muotoisensa kaipaus. Muutin omaan, kivuliaan pieneen yksiöön ja hautasin kipuni asioihin, joita en tahdo muistella. En pystynyt elämään kuten ihmiset elävät. Hiljalleen jättäydyin pois töistä ja eristäydyin kaikesta ja kaikista. Minulla ei koskaan ollut ainuttakaan ystävää, joten minun oli helppo vetäytyä maailmalta piiloon nuolemaan haavojani.

Kajo kävi tapaamassa minua, mutta se vain sattui lisää. Hän kertoi ystävistään ja opiskeluistaan samalla, kun suukotteli kaulaani, ja tahdoin vain tappaa hänet, kuristaa hengiltä jotta hän ei enää pakenisi minulta. Me harrastimme seksiä joka kerta, kun tapasimme, mutta se ei ollut enää sama asia, sillä tiesin, että hänellä oli kumppaneita ja ystäviä ja elämä, jonka hän valitsi minun ylitseni. Ja minä, minä jumitin paikallani ja tumppasin tupakat ranteeseeni, jotta tuntisin edes jotain; mitä tahansa muuta kuin koko kehoni rajat ylittävän kaipuun.

Sillä tavalla vuodet kuluivat. Keksin toinen toistaan luovempia tapoja kiduttaa itseäni, satutin itseäni kaikin mahdollisin keinoin. En uskaltanut nukkua enkä pystynyt syömään, poltin tupakkaa ketjussa ja jättäydyin menemästä kaikkialle, missä olisi voinut olla vähänkin hyvä olla. Rankaisin itseäni typeristä, naurettavista tunteistani.

Ja silti vedin Kajon syleilyyni joka ikinen kerta, kun hän tuli käymään luonani. Jokaisella kerralla hän sai minut muistamaan, etten koskaan tulisi rakastamaan ketään kuten rakastin häntä. Upposin yhä vain syvemmälle. Maailma musteni reunoistaan.

Vanhempani olivat muuten vain huolissaan, mutta siskoni tuntui tajunneen. Hän katsoi minua eri tavalla kuin ennen. Hän ei koskaan sanonut mitään, koska ei nähnyt tapahtumia läheltä, mutta jokin hänen olemuksessaan oli kireämpää kuin aiemmin. Emme olleet paljon tekemisissä, joten se ei haitannut minua.

Kunnes hän sitten sanoi. Valve istui ahtaassa keittiössäni siemailemassa kahvia ja tuijotti avaamiaan verhoja. Minä en yleensä antanut päivän juuri paistaa sisälle, en ansainnut valoa, en ansainnut mitään. Valve ei katsonut minuun, kun hän sanoi sen.

”Minä tiedän sinusta ja Kajosta.”
Hätkähdin.
”Täh?”
”Niin.” Silloin hän katsoi minuun suoraan. Hänen silmissään kipunoi. ”Siitähän tämä johtuu, eikö niin?”

Tämä. Tämä kirottu alennustila, jossa olin elänyt kaikki ne vuodet. Oksetti. Valven ilmeestä näki, että hän voi pahoin.
”Te… te kaksi… Minä näin teidät. Olin silloin vielä pieni, mutta tiesin kyllä, mitä se tarkoitti. Te olitte saunassa ja… ja…”
Valvea puistatti.
”Ja sitten minä aloin kiinnittää siihen huomiota. Ääniin, jota mökin yläkerrasta kuului. Teidän painihetkiinne. Ja kaikkeen. Ihan kaikkeen. Kävitte uimassa, reissuilla, metsässä, ihan missä vaan kahdestaan. Ja…”
Valve pudisti päätään. Raju väristys tärisytti häntä.
”Hyi vittu. Hyi vittu.”
”En todella tiedä, mistä sinä puhut. Siis väitätkö sinä, että Kajo ja minä olisimme… että meillä olisi…”

Aloin nauraa. Niin hyvin, kuin osasin. Minuun sattui niin paljon, että se onnistui.
”Mitä hiton sarjoja sinä olet katsonut, kun tuollaista sait päähäsi?”
”Minä NÄIN teidät! Saunassa, kun olitte teinejä!”
”En tiedä, mitä ihmettä sinä olet nähnyt, mutta nyt menee kyllä liian pitkälle. Ettei vain olisi ollut unta? Tämä on ihan absurdia. Ihan vitun absurdia.”
Valve katsoo minua hetken ja kohauttaa olkiaan.
”Etkö se muka ollutkaan sinä, joka satutti Kajoa?”
”Olin.”

Se oli ensimmäinen kerta, kun perheenjäsen sai tietää siitä. Ilmekään ei värähtänyt Valven kasvoilla.
”Mutta sillä ei ole mitään tekemistä tuon sinun sairaan kuvitelmasi kanssa. Kyllä, se olin minä, mutta nyt jumalauta joku raja.”
Näin, että hän nieli sen. Osasin lukea siskoani, hän ei jauhanut turhasta. En tiedä, mitä hän oli todistanut, mutta muistin monta teini-iän saunahetkeä ja uhkarohkeaa lääppimisssessiota, jotka keskeytyivät oven kolahdukseen.
Asia jäi sikseen. Valve ei ottanut sitä enää puheeksi. Minun kituuttava, Kajon armossa roikkuva elämäni jatkui sellaisenaan.

Olin kaksikymmentäyhdeksän, täyttämässä kolmen kuun päästä kolmekymmentä, kun tajusin, missä pisteessä elämäni oli. Olin miltei kolmekymppinen enkä ollut elänyt päivääkään sen päivän jälkeen, kun Kajo muutti opiskelemaan ja sai töitä toiselta paikkakunnalta. Kajon kumppanit vaihtuivat tasaisesti, miehiä oli vanhemmiten enemmän kuin naisia. Minä roikuin silti hänen elämässään kuin leikkikalu, jota käyttää silloin, kun huvittaa. Sellaiseksi itseni tunsin, leluksi, jo vähän likaiseksi, mutta nostalgian lämmittämäksi.

Päätin ottaa sen puheeksi ennen joulua ja syntymäpäivääni. Oli talvinen ilta, Kajo oli tullut junalla ja luvannut jäädä yöksi, vaikka hänen piti ehtiä näkemään myös Valvea samana viikonloppuna. Oloni oli naurettava, Kajolla oli niin vähän aikaa siinä, missä minä halusin viettää joka sekunnin hänen kanssaan. Kajon kasvot punersivat vielä pakkasesta, kun minä avasin suuni.

”En voi jatkaa näin.”
”Hmm? Tarkoitatko…?”
”En voi olla enää kanssasi näin.”
”Mitä? Oletko löytänyt jonkun toisen?”

Muistan, miltä nauruni silloin kuulosti. En pysty muistelemaan sitä kovin pitkään.
”Näyttääkö tämä siltä? Katso tätä vitun läävää ja sano, näyttääkö tämä siltä, että osaan elää, mitä! Olen ajatellut vain sinua koko helvetin elämäni, järjestin kaiken niin, että voimme elää yhdessä… Tottakai minä tiesin, ettei se ole mahdollista, olet minun veljeni, en voi syyttää sinua valinnoistasi, mutta jumalauta miten sattuu tietää, että minä halusin sitä aina enemmän. Sinun seurasi, se… se oli kaikki. En tarvinnut mitään muuta. Halusin vain sinut. Ja sinä halusit opiskelemaan.”
Olin rikki. Säröillä. Kaikki, mitä sisälle oli hautautunut vuosien varrella, pääsi valumaan säröistä. Minulla ei ollut mitään menetettävää. Minulla oli alusta alkaen ollut vain hänet, pelkkä ajatus hänestä. Unikuva, josta heräsin kylmään sänkyyni yksin.

”On niin vitun epäreilua, että sinä voit vain… valita jotain muuta. Mieti, miltä tuntuu olla melkein kolmekymmentävuotias ja yhä sietämättömän rakastunut omaan veljeensä. En päässyt sinusta yli, en tiedä pitikö minun päästä, et koskaan sanonut mitään. Sinä vain lähdit ja nyt ravaat täällä kerran puolessa vuodessa nussimassa minua vähäsen, jotta pysyn tyytyväisenä. Tiedätkö, miltä se minusta tuntuu?”
Ilme Kajon herkillä kasvoilla oli täysin murtunut. Kyyneliä putoili poskille täysin ääneti.
”Olen joku helvetin nukke, jota voi riepotella ympäriinsä. Sinun henkilökohtainen pieni tuhma salaisuutesi, jota voi käydä painamassa kun mieli tekee jotain muuta kuin sitä tavallista. Vittu, sinulle se on mahdollista, sinä saat jotain kiksejä muista, mutta minä en saa, minulla on vain sinut tässä maailmassa. Olet ainoa. Kajo… ei ole ketään muuta.”

Istuimme pöydän äärellä emmekä koskeneet toisiimme. Ulkona satoi lunta, muualla asunnossa ei ollut valoja päällä, keittiössä vain. Jääkaappi piti ääntä. Muuten oli täysin hiljaista.

”Olen niin saatanan säälittävä. Minulla ei ihan oikeasti ole muuta elämää. Kyllä minä tiedän, millainen taakka se sinulle on.”
Vedin henkeä. Kajo ei vieläkään sanonut mitään.
”Kaiken aikaa olen kuitenkin kuvitellut ansaitsevani tämän, ja ansaitsenhan minä. Satutin sinua. Monta kertaa, kunnolla. Ja… ja kuka vittu rakastuu omaan veljeensä? Ei se ole normaalia.”
Jääkaappi surisi kunnolla. Itketti, vaikka itkin jo.
”Joten päästä minut nyt jumalauta tuskista. Anna armonlaukaus. Rukoilen sinua. En pysty jakamaan sinua, en vain pysty. Eikä se ole edes pahin, muiden kanssa oleminen, kyllä minä sen tajuan. Olen kuitenkin veljesi ja elämiimme kytkeytyy muitakin kuin me kaksi. Mutta… en silti pysty jakamaan sinua. En ole koskaan pystynyt. En muiden ihmisten enkä tuon sinun itsenäisen elämäsi kanssa.”

Kun Kajo viimein nousi ylös, tuntui, että ensimmäisistä sanoistani oli jo ikuisuus. Raajani painoivat kuin lyijy, koko oloni oli raskas ja vaikea. Kajo käänsi minut niin, että pääsi istumaan syliini, ja hänen lempeä painonsa päälläni oli aivan liikaa, hän oli niin lämmin ja tuttu ja rakas ja aivan siinä minua vasten. Kiedoin kädet hänen ympärilleen ja itkin. Lisää ja lisää, se ei loppunut koskaan. Mitä hellemmin Kajo minusta piti kiinni, sitä enemmän tajusin, etten voisi koskaan päästää irti. En siitäkään huolimatta, miten säälittäväksi tunsin itseni. Olisin hänen lelunsa ja huoransa, ihan mitä tahansa, kunhan saisin edes sekunnin pitää häntä itseäni vasten.

”Anna minulle anteeksi”, Kajo kuiskasi. ”Olen ollut sinulle epäreilu jo niin pitkään.”
En pystynyt sanomaan vastaan, imin vain hänen tuoksuaan sisääni. Hengitin häntä väristen.
”Olen pitänyt sinua itsestäänselvyytenä. Kuvitellut, että olet aina siinä, koska olemme veljiä eikä sellaista sidettä voi rikkoa. En todella tajunnut, että olen todella vain roikottanut sinua lieassa. Totta kai siitä tulee sinulle halpa olo, anna anteeksi, veli rakas.”
”Hävettää niin paljon… en vain pysty enää olemaan sinun pieni häpeällinen salaisuutesi, en pysty…”
”En ole koskaan hävennyt sinua.”
”Etkö oikeasti?”
”En.”

Kajo katsoi minua suoraan silmiin pyyhkiessään kyyneliäni.
”Minä tahdoin opiskella ja elää, mutta en koskaan ymmärtänyt, miten paljon oikeasti tahdoit olla kanssani. Kuvittelin kai, että emme vanhempana enää voisi jatkaa samalla tavalla, että olisi pakko ajautua erilleen ja yrittää elää omaa elämää. Koska niin kaikki veljet tekevät.”
”Kaikki veljet eivät ole rakastuneita toisiinsa.”
Kajo painoi minut aivan liki tuolin selkämykseen ja suuteli minua koko voimallaan. En voinut lopettaa, olimme molemmat itkuisia ja meillä oli koko elämän mittaisia keskusteluja edessä, mutta halusin vain hänet. Aina vain hänet.

Kajo silitti käsiäni, näki kaikki haavat ja palovammat, jotka olin itselleni aiheuttanut. Hänen kyynelilleen ei tullut loppua.
”Voi rakas, anna minulle anteeksi”, hän nyyhkytti. ”Sinuun on sattunut niin paljon vuokseni. Ja aivan turhaan. Olen aina rakastanut vain sinua.”
”Minä olen myös satuttanut sinua. Olen aidosti pahoinpidellyt sinua. En odota sinun antavan sitä anteeksi.”
”Meidän täytyy käsitellä sitä yhdessä. Me ehdimme kyllä.” Kajo silitti rannettani. ”Ovatko nuo palovammoja?"
En sanonut mitään.
"Ja jestas, sinä olet laiha. Olen ihan tosi antanut sinun vain hiipua pois.”
En voinut edelleenkään sanoa mitään.

”Muutetaan yhteen”, Kajo kuiskasi aivan vasten korvaani.
”Miten se on muka mahdollista?”
”On se. Tietysti on. Minulla on rahaa ja me saamme sinulle töitä mistä vaan. Minäkin pystyn työllistymään täältä käsin, ei se ole ongelma. Ollaan yhdessä. Anna minä pesen sinun pyykkisi ja laitan ruokasi.”
”Oletko tosissasi? Aivan täysin tosissasi ja varma?”
”Olen.”
”Haluaisitko muka olla minulle jokin kotivaimo? Ei käy. Pesen itse sukkani.”
Kajo nauroi. Miten rakastinkaan hänen nauruaan, se solisi kuin puro ankeassa keittiössäni.
”Haluan näin ensisijaisesti olla sinun veljesi.”
”Entä… voisitko oikeasti… sitoutua? Vain minuun?”
”Totta kai. En ole koskaan todella tahtonut muita suhteita.”
”Minä näen unta. Ei tämä voi olla totta.”
Kajo suuteli minua uudelleen.
”Jos tämä on unta, ei herätä koskaan”, hän kuiskasi.

Silloin minä nostin hänet hellästi sylistäni ja nousin seisomaan. Pitelin häntä hetken käsistä, vedin syvään henkeä.
”Kajo… Kuule.”
Suukotin hänen molempien käsiensä rystysiä ennen kuin polvistuin.
”Tiedän, ettemme voi koskaan mennä naimisiin eikä sellainen nyt varmaan tullut mieleemmekään, mutta…”
Minulla ei ollut sormusta. Ei mitään, millä sitoa häntä lopullisesti itseeni. Minun piti vain luottaa häneen, hänen sanaansa.
”Kajo. Voitko olla aina vain minun?”
Liikutus hänen kasvoillaan oli ilmeinen. Hän nyökkäili ja hymyili niin leveästi, että se sai minut nousemaan ylös ja sieppaamaan hänet syliini.
”Voin. Tahdon”, hän henkäisi kietoessaan kätensä kaulalleni ja suudellessaan minua lujaa.

En tiennyt, miten mikään menisi siitä eteenpäin. Miten meidän oli mahdollista olla onnellisia niistä lähtökohdista käsin? 

Päätin luottaa siihen. Meihin. Se oli kaikki, mitä minulla oli, ja siihen minä uskalsin luottaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti