Gael on ojentanut jalkansa suoriksi ja istuu sohvalla mytyssä, jota ei voi kutsua suoraan makuuasennoksi eikä sen puoleen istuma-asennoksikaan. Asento on kaikessa epämääräisyydessään niin suoraa Gaelia, että minua naurattaa. Rysähdän hänen vierelleen ja painan pääni hänen olalleen. Gaelilla on sylissä sipsikulho, jota hän ojentaa minuun päin.
”Ota, nämä olivat tarjouksessa.”
Kahmaisen kouran täyteen sipsejä ja tungen ne suuhuni kerralla. Gaelin suu loksahtaa auki.
”Tuohon suuhunhan saisi mahdutettua vaikka mitä!” Äänessä on miltei järkytystä, ja se saa minut nauramaan katketakseni.
”Ei kun ihan oikeasti!”
”Kokeillaanko?”
”Minulla pitäisi olla vähän isompi sellaiseen…”
”Gael, et kai sinä laske nyt vitsiä sinun peniskriiseistäsi? Rakas?” Minua naurattaa edelleen, ja tiedän voivani nauraa, sillä hän nauraa minun kanssani. ”Sinäkö lasket vitsiä tästä?”
”Mmhm, täytyyhän sitä joskus, ei tässä muuten pärjää! Niin että olisin hieman epätyydyttävä siinä mielessä. Tuohon kurkkuun saisi tungettua kaikenlaista, jos hitto olisi mitä tunkea!”
Hetken me vain nauramme niin, että osa sipseistä varisee syliimme. Se ei haittaa menoa, kaikki on hyvin näin.
”Hei. Oikeasti. Gael, ei ole hauskaa. Älä naura.” Vaikka nauran itsekin koko ajan vain enemmän.
”Jepjep, vakava juttu, ei naurata, varsinkaan kun näin nelikymppisinä penisjutuissa ei ole mitään hauskaa, ei sitten ollenkaan! Näetkö kuinka vakava olen näiden äärellä!”
Räkätämme kuin kaksitoistavuotiaat toistemme kyljissä kiinni. Joskus elämä on niin arvokasta, kun saamme elää sitä tällä tavalla.
”Okei, noniin, syödään nyt näitä saatanan sipsejä”, Gael nauraa.
”Hyviä. Joku jännä mauste.”
”Mmhm!”
Tuijotan Gaelia pitkään. Hänellä on tänään päällään vain ihonmyötäinen lyhyt keltainen mekko, jonka naruolkaimet roikkuvat olkapäistä. Lämmin aalto humahtaa koko kehoni läpi, kun tuijotan hänen lanteitaan ja suoriksi ojennettuja reisiään.
”Aha, sillä on ihastelutauko taas menossa”, Gael hymähtää.
”Hitto, olet niin hiton ihana”, sanon puristaessani hänen reittään. ”Olen maailman onnekkain. Ei voi muuta sanoa.”
”En kyllä vieläkään ihan käsitä, miten sinä kaikista mahdollisista elävistä olennoista valitsit aikanaan minut.”
”Haluatko saarnan?”
”En! Ei! Säästä minut siltä!”
”Haluat siis, mahtavaa.”
”Iz! Seis!”
”Ota mukava asento, tässä menee hetki.”
”Tämä on mukava asento.”
”Ei voi mitenkään olla. Olet ihan lintassa.”
”Harmi! Anna minun olla kasa, jos haluan.”
”No sinä istut kyllä aina miten sattuu, että sinänsä pysyt itsellesi uskollisena tuossa kaoottisuudessasi.”
Gael pudistelee naureskellen päätään.
”Gael, sinä olit maailman kaunein jo silloin.” Tartun häntä kädestä. Me molemmat vakavoidumme sekunneissa. Ääneni madaltuu entisestään. Silitän kämmentä, Gael katsoo minua ruskeat silmät suurina. ”Erotuit kaikista muista – etkä edes siksi, että pidit sellaista meteliä itsestäsi.”
”Hah, joskus on vähän ikävä sitä.”
”Onneksi pukeudut nykyään näyttävämmin, sama teatraalisuus säilyy.”
”Mihinkäs sitä muuttuisi.”
”Rakastan sinua niin paljon, että saan väristyksiä.”
Kurotan suutelemaan Gaelia ennen kuin jatkan. Hänellä on aina ollut pehmeät, täyteläiset huulet, enkä suostu uskomaan, että kukaan maailmassa suutelee niin kuin hän. Hän osaa suudella niin monella eri tavalla, ja hän saa minut niin usein unohtamaan kaiken muun painamalla huulensa omilleni.
Hymy on tänään herkässä. Hädin tuskin maltan jatkaa.
”No niin, eli siis. Olit tosi kaunis. Enkä tarkoita pelkästään sitä, miltä näytit. Sinulla oli poikkeava aura, niin sen kai voisi sanoa. Tiedät, etten ollut kiinnostunut muiden seurasta enempää kuin pieniä aikoja. En osannut muodostaa suhteita enkä oikein mielinytkään tehdä niin, voin hyvin itsekseni.”
Vedän syvään henkeä. Silitän jälleen Gaelin kämmentä.
”Et ehkä vieläkään sisäistä sitä, mutta sinua tuijotettiin. Paljon. Kaikki tiesivät, ettei sinun lähellesi päässyt eikä kannattanut edes yrittää, mutta moni ihaili sinua etäältä.”
”Olin ihan perseestä.”
”Niin olit.”
”Jatka toki.”
”Mutta sinä olit myös sietämättömän kaunis. Edelleenkään en tarkoita pelkästään ulkonäköäsi. Kohtelit minua lopulta tasavertaisesti, vaikka sörkit siihen aikaan kaikkia. Tunnuit minulle aina enemmän siltä omalta itseltäsi, joka nyt olet. En aluksi ymmärtänyt, että niin iso osa sinusta oli teatteria, jolla piilotit kivun. Se järkytti minua. Sinun sulkeutuneisuutesi ja särkysi.”
Gael tietää sen kyllä. Erotan kyyneleet hänen silmäkulmissaan. Hänen silmänsäkin ovat kauniit, muistan rakastuneeni niihin hyvin varhaisessa vaiheessa. Niin suuret ja tummat, täynnä ihmetystä. Hänen silmänsä eivät koskaan täysin peittäneet kaikkea sitä kipua, jota hän kävi läpi. Rakastan hänen tuuheita ripsiään ja tummia kulmiaan, voisin katsella häntä ikuisuuden, en keksi mitään niin kaunista. Joskus se saa minut häkeltymään. Että on olemassa olento, jota minun on mahdollista rakastaa niin paljon ja pysyä silti uskollisena itselleni.
”Olit silloin niin kaunis, ja olet edelleen”, sanon sellaista hellyyttä äänessäni, että se saa minut vetämään hänet kyljestä lähemmäs ja suutelemaan. Kyyneleet valuvat Gaelin poskille. Silitän niitä hiljaa, ja hän nojaa päätään käteeni.
”Kiitos, rakas”, hän kuiskaa täysin vilpittömästi, ”sinä tiedät, miten vaikeaa minun on muistella sen aikaista käytöstäni.”
”Hyvä. Se kertoo, miten paljon siitä on tultu eteenpäin. On hyvä merkki, että se tuntuu kaukaiselta.”
”Vaikka totta kai kannan vastuuni.”
”Tiedän sen. Olen sinusta niin ylpeä.”
”En ansaitse sinun lempeyttäsi.”
”En minä tässä aiheessa olekaan ollut aikanaan lempeä. Olet oikeassa, se vaatii raudanlujaa otetta eikä päähäntaputtelua, mutta nyt emme ole enää siellä. Sinä olet kohdannut kypsästi oman tekosi seuraukset ja kantanut ne. En tahdo ruoskia sinua enempää kuin itse jo teet.”
Gael raottaa huuliaan kuten hän usein tekee halutessaan tulla lähemmäs, mutta tuntiessaan olonsa hauraaksi ja pieneksi. Tartun häntä takaapäin ja vedän hänet syliini. Sipsikulho kaatuu kokonaan lattialle, meistä molemmista lähtee hienoinen parahdus.
”Olkoon, hitto”, Gael huokaa. Hän pyyhkii kultaisiksi maalatuilla kynsillään kyyneliään, enkä ymmärrä miten hän tekee senkin aina yhtä viehkeästi.
”Kaunotar.” Tartun tiukasti hänen takamukseensa ja kiskaisen hänet vasten rintaani. Hän asettuu totutusti syliini istumaan. Se tekee minut iloiseksi; vain muutamia viikkoja sitten hän olisi pyytänyt anteeksi. Siksi elän hetkessä. Juuri nyt hän on tässä ja rakastan häntä käsittämättömän paljon. Hetken vain pitelen häntä sylissäni, ajattelen kaikkea sitä, mitä olisi voinut tapahtua, mutta ei koskaan tapahtunut. Hän selvisi ja valitsee selvitä joka päivä uudelleen, vaikka olemme vielä kesken ja hukassa. Mutta hän on tässä, elävänä, hengittävänä ja silmittömän kauniina, ja se riittää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti