Muistoksi tulevaisuuden

 

Päivää sinne ruutujen toiselle puolen! Huh, nyt on jouluhaaste takanapäin ja voinkin alkaa kirjoittaa tänne kaikkea satunnaista. Ehkä aloitan jopa julkaisemaan jotain pitempääkin tarinaa ensi vuonna, hui! Niin, tosiaan, ensi vuonna. Vuosi vaihtuu, ja siksi olenkin tässä koneen äärellä pohtimassa, mitä sitä kirjoittaisi tästä vuodesta. Ehkä en kirjoitakaan mitään.

 

Tämä vuosi oli yksi ehdottomasti huonoimmista vuosista elämässäni, minkäs sille voi. Monet asiat kipittivät kovaa kyytiä alamäkeen, ja lähes yhtä monta kipusi yhtä nopeasti ylös. Välille jäi järkyttävä kuilu, en oikeasti tiedä, miten hyvien ja huonojen asioiden välillä voi olla niin iso ero. Tapahtui Erittäin Hyviä Asioita (isoin alkukirjaimin, kyllä), mutta vaihtoehtoisesti myös Erittäin Huonoja (ja edelleen isolla, mikä muukaan kuvaisi yhtä hyvin). Ei oikeastaan mitään neutraalia, olen tuntenut pelkästään lujaa ja mennyt asioihin isoin tuntein mukaan. Se on ollut vähän pelottavaa. Tiedostan olevani tunteellinen ihminen, mutta tämä on ollut hieman turhankin tunteellista minulle. Välissä on aina niitä aivan täysin tyhjiä kohtia, joina en mieti mitään, mitä täällä voisi julkaista. Sekin on pelottavaa.

 

Joten en syystäkään uskalla odottaa vuodelta 2017 yhtään mitään. Kunhan selviän elossa, se riittää. Ihan oikeasti se riittää. Ja arvatkaa, mikä oli ja on parasta kuluneessa vuodessa? Se, että listatessani sain reippaasti yli 30 erittäin positiivista tänä vuonna tapahtunutta asiaa luetelluksi. Alan hiljalleen nähdä värejä. Se on oikeasti hienoa.

 

Tämän blogin starttaaminen uudelleen on yksi niistä listatuista hyvistä asioista. Olen erittäin ylpeä itsestäni, kun uskalsin aloittaa tämän uudelleen. Ja olen todella kiitollinen jokaiselle ihmissielulle, joka siellä lukee näitä tekstejä! Jouluhaasteen kirjoittaminen oli minulle hyvin tärkeää, toivottavasti se ilahdutti edes jotakuta.

 

Näihin tunnelmiin on varmaan hyvä lopettaa. Pidän tiukasti kiinni niistä ihanista asioista, joita minulle on tänä vuonna suotu.

 

Joten kiitos ja ensi vuoteen, eläkää tekin vielä.

 

------

 

311216

a l i v e

 

 

Rikkinäinen jumala 24.12.

Kolmas viilto oli syvin. Tyttö ei nurkastaan erottanut, minkä elimen mies irrotti eläimeltä, mutta hän tunnisti viillon syvyyden ja voi pahoin. Hänen päänsä oli sidottu siten, ettei hän voinut kääntää katsettaan, ja silmätkin oli pakotettu auki. Ei ollut vaihtoehtoja. Mies oli taiteilija, joka tahtoi edes jonkun yleisökseen.

"Blair, sinä vääntelehdit", mies huomautti tytön puristaessaan kädet nyrkkiin.

"Anteeksi", kuului automaattinen vastaus, vaikkei hän ollutkaan pahoillaan. Miehenhän tässä piti olla.

"Tiedätkö sinä, millainen yleisön tulisi olla?"

"Kuuliainen ja rauhallinen." Ääni oli kaikkea muuta.

"Kiinnostunut", mies murahti tehden jälleen uuden viillon eläimeen. Tällä kertaa kuului inhottava, Blairin pään täyttävä rusahdus. Seuraavaksi pahin.

"Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen", mies jatkoi pitäen katseensa ruhossa, josta oli irrottamassa uutta elintä, "joten me olemme kaikki oman elämämme jumalia. Vapaita päättämään toisten ja itsemme kohtaloista." Hänen silmänsä kiilsivät joka sanan myötä enemmän. Blair ei uskaltanut sanoa mitään, hän tiesi miehen vielä jatkavan. Yleisö ei puhu kesken esityksen. "Eli mitä meidän tulee tehdä pitääksemme maailman tasapainossa?"

"Tappaa", Blair kuiskasi niin hennolla äänellä, että tuskin itsekään kuuli.

Mies laski kirurginveitsen käsistään ja virnisti. Hänen hymynsä ei ollut lämmin eikä kutsuva, se vain korosti tyhjyyttä hänen silmissään. Moni psykologi löytäisi varmasti sanottavaa hänen luonteestaan, mutta Blairin maailmassa ei ole muita. Hän ei voinut ajatella mitään tämän pienen mökin ulkopuolelta, hänellä ei ollut vertailukohtaa. Oli vain tämä mies, hänen isäpuolensa, ja tämän vääristynyt todellisuus. Mikään siitä ei ollut totta maailmalle, mutta Blairille oli pakko olla. Ja kun mies ojentautui lähemmäs vieden veriset kädet hänen keholleen, hän sulki silmänsä ja kuvitteli verkkokalvoilleen taivaan. Siellä ei ollut isäpuolta, verta eikä eläinten suolia, ei kenenkään käsiä tahrimassa hänen kehoaan. Siellä oli kirkasta.

Kulutettuja sivuja 23.12.

 

Peuransarvien vieressä, korkealla seinällä on hylly. Se on korkealla, eikä sinne ole lapsilla asiaa, ja juuri se kiinnostaa. Kaksosista toinen pitää huojuvasta tuolista kiinni, kun toinen yrittää kurottaa pienillä käsillään hyllylle. Kun tyttö saa käsiinsä sen, mitä hyllyllä säilytetään, ilme on pettynyt. Kiilto silmistä katoaa muutamissa sekunneissa, ja tuolia pitelevän kaksosen kulmat kurtistuvat.

"No, mikä se on?"

"Se on kirja." Pettymys kuultaa myös äänestä.

 

Kumpikin tytöistä osaa lukea alkeellista tekstiä, mutta tämä kirja on erilainen. Käsiala on heidän isänsä, sen tunnistaa koukeroista konsonanteista ja lennokkaista huutomerkeistä. Kirjan kansi on tummanruskea ja kulunut, siihen piirretty kuva peurasta on haalistunut vuosia sitten. Kaksoset katsovat toisiaan vaaleansinisillä, identtisillä silmillään, kun kumpikin havaitsee peuran kuvan. Heidän isänsä on piirtänyt sen, kumpikin heistä on nähnyt kuvan aiemminkin. Tällä yksilöllä on tosin vielä kehokin tallella.

 

Toinen avaa kirjan, ja heti ensimmäisellä sivulla mennään kiertelemättä asiaan. Sivu on täynnä veriroiskeita, ja se, mitä tytöt näkevät lukea, kertoo eittämättä veriroiskeiden synnystä. Siniset silmät lukevat minkä osaavat kuin transsissa, he eivät malta lopettaa. Sivuja käännellään ja käännellään, ja jokainen aukeama paljastaa uuden, toinen toistaan absurdimman kuvan. Peurat ja veri toistuvat jokaisella aukeamalla. Toinen tytöistä virnistää leveästi.

 

Kumpikin on niin syvän keskittynyt kirjan kuviin, etteivät he huomaa askelia takanaan. Heidän isänsä näkee tyttärensä kirja edessään ja huokaa syvään. On tyttöjen aika astua sisään kirjan maailmaan.

Siili talvisessa pakkasessa piikeillään sitä torjumassa 22.12.

 

Paperi on revennyt, ja siinä on kyynelistä syntyeitä kohoumia sekä painaumia. Siinä, missä oli joskus toivoa huomisesta, on nyt pelkkä suunnaton repeämä. Ei kestä kauaakaan, kun kirje lojuu jo rypistettynä lattialla, ja sen kirjoittaja on painanut valkean päänsä pöydälle ja päästänyt loputkin kyynelistään ulos.

 

Maassa, johon hän on syntynyt, juhlitaan keskitalvena Voiton juhlaa. Se kuvastaa etelässä syntyneille sisällissodan voittoa, kun taas pohjoisen väki muistelee menetyksiään ja vie voimakiviä kuolleiden haudoille. Hän ei kuitenkaan juhli, hän istuu yksin tuolissaan eikä uskalla lähteä ulos. Ei pelkästään siksi, että siellä on useampi miinusaste, vaan myös siksi, ettei hän uskalla kohdata ihmisiä. Enää ei ole olemassakaan sellaista loitsua tai keinoa, jolla hän voisi peittää silmänsä, pahimman tekonsa. Pahan silmät. Jokainen kaduilla näkisi hänet, eikä edes yrittäisi ymmärtää. Tai jos yrittäisi, ymmärrys olisi väkisin puristettua ja se saastuttaisi entisestään.

 

Joten hän istuu sisällä ja antaa itkun tulla pahaksi merkityistä silmistään. Yksinäisyys on tietoinen valinta, sillä hänestä on parempi eristää itsensä muista kylmyydellä ja töykeydellä kuin yrittää soluttautua heidän joukkoonsa. Tietenkään hän ei sinne kuulu.

 

Lattialle rypistetty kirje on valhe. Ei ole ketään, kenelle kirjoittaa. Suku on pelkkä kahle, ystäviä ei ole koskaan ehtinyt muodostaa. Sanat jäävät pelkiksi tyhjiksi haavekuviksi tuhotulle kirjepaperille.

Sateenkaaren hohkaavat polut viettävät ylämäkeen 21.12.

 

Valoja. Kieppuvia, sinisiä ja valkoisia valoja kaikkialla ympärilläni, ennen kuin tajunta päättää antaa periksi.

 

Herätessäni valot ovat poissa, ne on korvattu hämärän eri sävyin. Ylleni kaartuvat, tummat puut esittäytyvät hetken ajan peuransarvina ja säpsähdän istuma-asentoon. Ei peuroja.

Tunnen nenässäni metsän tuoksun, ja tiedän, etten ole ainakaan kuollut. Kuolleena en kykenisi haistamaan sammalta, märkiä havuja ja erilaisia, lakastumistaan odottavia kasveja. Rakastan metsää, enkä siltikään keksi yhtään syytä, miksi olen sellaisessa.

 

Tiedostan ainoastaan tien, liian lujaa ajavan auton ja valot. En kipua, sitä ei ole, vaikka mitä ilmeisemminkin minun yltäni on ajettu. Miksi en tunne kipua, olenko sittenkin kuollut?

Katson ympärilleni, ja hämärtynyt metsä kertoo minulle pelkällä olemassaolollaan, että olen elossa. Huokaisen, enkä edes yritä löytää syytä millekään. Minä olen tuntemattomasta syystä metsässä, en tunne kipua, vaikka olen jäänyt auton alle, mutta tärkeimmän asian tiedän: minä elän.

 

Kun nousen jaloilleni, kipu antaa itsestään ensimmäiset merkkinsä voimakkaan vihlaisun muodossa. Vihlaisu lähtee päästäni ja tuntuu kiertävän koko kehon. Kun kosketan päätäni, tunnen tahmean nesteen valuvan sormilleni. Verta. Olen sittenkin satuttanut itseni pahemmin.

 

Tumma metsä ympärilläni tuntuu suojaavan minua, saan voimaa siitä, miten puita on kaikkialla ympärilläni. Metsän tuoksukin on vain yksi syy rakastaa ympäristöäni.

En tiedä, missä tarkalleen ottaen olen, joten ainoa mahdollisuuteni on lähteä kävelemään mielen valitsemaan suuntaan. Valitsen suunnan sattuman varassa, sillä en usko intuitioon.

 

Kolarin vuoksi useiden täytyy varmasti ajatella, ettei minua enää ole. Niinhän olin itsekin ajatellut herätessäni. Mietin, kuinka moni olisi valmis tuomaan kukkia haudalleni, jos sellainen tehtäisiin. Saan laskettua kaksi ihmistä. Olen kai onnekas, osalla ei ole yhtäkään.

Hymyilen. He saavat uskoa vielä hetken, että olen kuollut. Minne valitsemani polku minut viekin, se antaa minulle hetkellisen vapauden. Kipu päässäni jatkan matkaa, enkä enää kaadu.

Tyhjyys täyttämätön, vailla sanoja, vailla tunteita 20.12.

 

Onko sinua koskaan vihattu niin paljon, että sinut on karkotettu omasta galaksistasi? Oletko koskaan ollut eksyneenä avaruudessa, juuttuneena mustaan aukkoon? Siellä kerrotaan olevan hyvin pienet elinmahdollisuudet, mutta ajattele, jos selviäisit. Mielesi olisi yhtä musta kuin elinympäristösi, etkä näkisi mitään muuta kuin syvää pimeyttä elämäsi loppuun asti. Pienemmästäkin tulisi hulluksi.

 

Paitsi etten tullut. Kenties en ole koskaan ollutkaan täysin järjissäni, sillä tämä paikka ei ainakaan pahentanut mitään. Täällä on rauhallista, pystyn hengittämään ja osaan tehdä kodin minne tahansa. Oloni on hyvä kaikkialla, en kaipaa pelastusta.

 

Ja ennen kaikkea tiedän ansaitsevani tämän. Olen tehnyt asioita, jotka oikeuttavat karkoituksen avaruuden pimeimpään kolkkaan. En ole koskaan valittanut rangaistuksestani tai vaatinut sen peruuttamista, se on täysin kohtuullinen kohdallani.

 

Ei mitään missään. On yksi ja sama, pidänkö silmäni auki vai suljenko ne. Pimeyttä on kaikkialla, mutta se ei ole samanlaista silmät auki ja kiinni. Kun pidän ne auki, muistan, miten pieni yksi ihminen onkaan. Pimeys, minua ympäröivä tyhjyys muistuttaa minulle, etten ole mitään. Kulun loppuun ennen kuin tämä todellisuus on elänyt yhtäkään elämistään. Kun puolestaan suljen silmäni, pimeys täyttää kaiken eikä jätä sijaa hengittää. En vihaa itseäni, en pelkää mitään saati vello minkäänlaisessa ahdistuneisuudessa. Silti pimeys silmät kiinni on erilaista, se on varoitus, kenties jopa muistutuskin. Älä tule liian tyytyväiseksi, maailma ei ole sinua varten.

 

Hymyilen. Jos pimeys sisälläni on varoitus, en lue sitä. Kukapa täällä tyytyväistä hymyäni näkisi tuomita.

Hämärässä tihkusateessa 19.12.

 

En ole koskaan kuullut yhtä kovaa sotatorvea. Ääni kuuluu etelästä, se vavisuttaa maata ja mietin, ovatko nämä viimeisiä elintuntejamme. Kyseenalaistan sotatorven soittoajankohdan - on pimenevä yö, tähtiäkään ei ole taivaalla. Sataakin taitaa, mutten kiinnitä siihen huomiota ennen kuin hiukset liimautuvat kasvoihini. Hymy leviää kasvoilleni, tartun taskuihini varmistaakseni, että tarvitsemani on siellä. On se.

 

Ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, vartiossa on aukko. En saata nähdä sitä pimeän maailmani keskeltä, mutta kuulo- ja tuntoaistini kertovat, että ketään ei ole lähistöllä. Sotatorvi on herättänyt vangitsijanikin. Aikaa toimia on vain muutama minuutti, ja ainoastaan vaisto ja jäljellä olevat aistini auttavat minua eteenpäin. Torven kutsumat sotajoukot eivät odota menoani saati säästä minua. Heiltä ei heru empatiaa sokealle tytölle, eikä tarvitsekaan. Minä näen kaikesta huolimatta enemmän asioita kuin he kaikki.

 

Sade tuntuu lämpimältä kasvoillani. En kuvitellut pakoni olevan tällainen, mutta hymy kasvoillani jatkan eteenpäin. Korpit lentävät ympärilläni, ja oloni on ensimmäistä kertaa elämässäni turvallinen. Ja se on ainoastaan oman itseni ansiota.

Eläin häkissään 18.12.

Äänet kuuluvat ensin korvissa, mutta muutaman minuutin päästä Magda ei ole enää varma, kuuluvatko ne pään sisällä vai sen ulkopuolella. Niitä tulee kaikkialta, ja hän puristaa kynnet ihoonsa lujemmin. Jos kipu kehossa on voimakkaampi kuin äänet hänen ympärillään, ne ehkä lakkaavat pian olemasta.

Magda on väärässä. Äänet kieppuvat hänen ympärillään ja sisällään, ne kietoutuvat kuristavaksi verkoksi hänen ympärilleen. ”Hiljaa”, Magda kuiskaa, mutta äänet jäävät toistamaan hänen lausettaan ja pian kaikkialla kuuluu käsky olla hiljaa.

Tornissa on kylmä. Äänet ja kylmyys painavat Magdaa kasaan, ja hän rukoilee, ettei olisi koskaan syntynyt. Hän on toivonut jo liian useasti, että sisko tulisi ja avaisi lukot, päästäisi hänet vapauteen. Mutta ei sisko koskaan tule, hänet on kahlittu omaan ylpeyteensä.

Ja osaisiko Magda enää elää ihmisen tavoin? Tuskin hän enää muistaa leivän makua tai viileää vettä kehollaan. Hän kuulee vain äänet ja tuntee kylmyyden kehollaan, ja odottaa, kunnes joku vihdoin kohottaisi kätensä armoniskuun.



Heliumpallo 17.12.

 

Hän on iloinen, se on ensimmäinen huomaamani asia. Kasvot eivät näytä siltä, että ne olisivat tottuneet hymyilemiseen, sen huomaa tavasta, jolla hän peittää hymynsä. Yrittää piiloutua huiviinsa, mutta hänen seuralaisensa vetää huivin pois ja suukottaa häntä suulle saaden hänet hymyilemään yhä leveämmin. He ovat kauniita, mutta tiedän, ettei mikään ole koskaan niin yksinkertaista. Hän pitää minusta kiinni vapisevin käsin, eikä seuralaisenkaan läheisyys saa käsien tärinää lakkaamaan.

 

Jokainen voi kertoa tarinan, mutta minulla ei ole aikaa sellaiseen. Tiedän tavasta, jolla he pitävät minua nyt yhdessä kiinni, etteivät he anna minun jäädä keskuuteensa. Minut on luotu hetken huviksi, jonka on tarkoitus nostattaa hymy heidän huulilleen. Mietin, ovatko he rakastuneita, ja päädyn siihen lopputulokseen, ettei sillä ole niinkään merkitystä. Heidän hymyillään on.

He päästävät minusta irti, ja pitempi suukottaa lyhempää suulle. He tarttuvan minun sijastani toisiinsa ja katsovat, kun nousen taivaalle. Korkeammalle, korkeammalle, kunnes en enää näe heidän painautuvan tiukemmin toisiaan vasten.



Punatukkainen tyttö 16.12.

 

Sellissä, eristyksissä, istui tyttö. Kirkkaanpunaiset hiukset valuivat rasvaisina kasvoille, kukaan ei ollut päästänyt häntä peseytymään useaan viikkoon. Oikea puoli hänen kehostaan näytti jotakuinkin normaalilta, sininen silmä katseli ympäristöään tottuneena. Vasen puoli sen sijaan oli syy vapauden menetykseen, se oli hänen kirouksensa. Mätänevä, sairas puoli. Vihreä iho, paiseita ja haavoja. Tartunnan saanut tyttö, eristetty tyttö.

Hänellä oli nimi, Menina, mutta kukaan ei koskaan kutsunut häntä sillä. Kukaan ei muutenkaan koskaan ollut puhumassa hänelle, hänen luonaan kävi ainoastaan kerran päivässä ihminen tuomassa kurjan aterian. Sitä ei laskettu sosiaaliseksi kansakäymiseksi, se näivetti häntä päivä päivältä vain enemmän. Tieto siitä, että joku kävi hänen luonaan, kävi niin lähellä saastunutta ihmistä, satutti häntä. "Niin lähellä, mutta silti niin kaukana", niinhän? Ei ikinä yhtäkään ystävällistä sanaa. Tuskin sanoja ollenkaan. Oli vain kipu, sisään kääntynyt viha.

Tartunta oli riehunut kaupungissa vuosia sitten, ja siinä, missä muut sairastuneet oli jo päästetty vihreille niityille, hänet oli jätetty selliin kitumaan. Meninahan oli pelkästään puoliksi tartunnan saanut, jokin hänessä vastusti sairauden leviämistä koko kehoon. Joka yö hän toivoi, että tartunta olisi levinnyt kaikkialle, jotta hänetkin olisi ammuttu hengiltä vuosia sitten. Vaan toivomus oli turha, se valui hiekanjyvänä viemäriin eikä tullut kuulluksi.

Kalterissa ei ollut ikkunoita, hän ei koskaan nähnyt maailmaa. Ei hän olisi edes tahtonut, siinä ei ollut enää nähtävää, se oli pettänyt hänet jo. Mutta silti oli olemassa joku, joka näki hänet. Joku, joka ei ajatellut Meninaa tartunnan saaneena hirviönä. Hänen silmissään Menina oli pelkkä kaunis, punatukkainen, särkynyt tyttö. Hänen tehtävänsä ei ollut olla tytön tukena, mutta hän tahtoi sitä enemmän kuin mitään muuta, ja hänen mielensä oli tehnyt suunnitelman.
Punatukkainen, särkynyt tyttö olisi pian pelkästään punatukkainen tyttö, jos hän saisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Ja hän sai.

Lumous 15.12.

 

Merryn safiirinsiniset silmät näkevät loputtomiin kynttilöitä. Likaisenvalkoisia, pitkiä kynttilöitä, jotka leijuvat ilmassa hänen päänsä yläpuolella. Niiden ylle levittäytyy tummansinisen sävyihin hukkuva taivas, joka näyttää siltä, että Merry voisi ojentaa kätensä ja koskettaa sitä. Ottaa tähden käteensä ja todeta, ettei se polta tai hohda valoa, se vain peilaa aurinkoa.

 

Hänen siskonsa taikuus on kehittynyttä, sillä ainoa asia, jonka Merry tietää ympäristöstään varmasti, on se, ettei mikään ole totta. Hän ei myöskään voi purkaa taikaa mitenkään, sillä taikasauvaa ei näy eikä hän mahda siskonsa voimille mitään. Hän virnistää tahtomattaankin - ainakin sisko tietää yhä, mistä hän pitää. Sinistä ja seesteistä, kynttilöitä pimeyden keskellä. Vankila voisi olla niin paljon rumempikin, ja Merry tuntee kyseenalaista kiitollisuutta.

 

Kiitollisuuden keskeltä häneen iske muisto siitä, miksi isosisko oli päättänyt vangita hänet lumoukseensa. Hän oli saapunut pahimmalla mahdollisella hetkellä, ja mitä todennäköisemminkin tuhonnut Merryn mahdollisuuden onneen. Poika puristaa kätensä nyrkkiin ja huiskaisee yllään olevaa kynttilää, mutta hänen nyrkkinsä menee läpi. Illuusio, pelkkä kaunis lumous. Merry huokaisee turhautuneena.

 

Ei tänään, ei vielä.



Tulikärpäsiä 14.12.

Väsymys tuntuu hartioilla, keho painuu nurmea vasten. Koko keho tuntuu luovuttaneen matkaamisen jälkeen, ja annan itselleni luvan olla uupunut. Oloni ei ole liian voimaton, tuntuu pikemminkin levolliselta. Silti pelkään ajatusta silmien sulkemisesta. Entä, jos petän itseni enkä enää herää?

Matkani määränpää on kuolema, mutta vielä en sallisi itseni luovuttaa. Ei ole enää nähtävää eikä tehtävää, kaikki ovat jo menneet edeltäni. Siltikin haluan vielä nähdä kyläni jäänteet, haluan kohdata järven, jonka yllä tulikärpäset tanssivat. 

Vaan silmäluomeni ovat raskaat, tunnen palavaa halua sulkea ne. Saanko tehdä niin? Olenko heikko, jos nyt luovutan? Ehkä se ei ole luovuttamista lainkaan.

Tänä yönä taivaalla on tähtiä. Vai tulikärpäsiäkö ne ovatkin? Katson niitä, mutten tunne enää olevani niiden alapuolella vaan niiden luona, tanssimassa tähdissä. Ja vaikka suljinkin jo silmäni, se ei haittaa. Täällä on kaunista. 

Kuulun kenelle vaan 13.12.

 

Verta. Veren haju on ensimmäinen asia, jonka havaitsen ympäristöstäni aamun sarastaessa. Pahin kaaos on väistynyt; kukaan ei enää huuda, en kuule itkua enkä näe keihäitä kenenkään käsissä. Ruumiita sen sijaan näen niidenkin edestä. Verisiä, tallottuja ruumiita. Omaa kansaani. Köyhiä, puolustuskyvyttömiä ihmisiä - naisia, aseisiin tarttuneita miehiä ja jopa lapsia. Minä tiedän, mitä he vaativat minulta, enkä voi mitenkään täyttää heidän vaatimuksiaan. En ole heidän pelastajansa, en voi palauttaa kylmässä maassa makaavia ihmisiä takaisin elävien pariin. Lumi kasaantuu heidän päälleen, kaikkia ei millään ehditä haudata. Heidän ruumiinsa todennäköisesti poltetaan suuressa kokossa, mutta minä en ole täällä enää näkemässä sitä. Minä olen pelkuri, pakenen syntymäoikeuttani.

 

Talvi on saapunut salakavalasti. Huomaan vasta nyt olevani kylmissäni. Hyinen maa allani ja taivaalta satava lumi saavat oloni tukalaksi, mutta olen ilmeisesti niin tottunut muualta tulevaan kipuun, ettei kylmyys asetu kehooni enää samalla tavalla. Tai ainakaan en kiinnitä siihen huomiota.

"Älkää itkekö kuoleville, itkekää eläville", kuulen ohitseni kulkevan naisen kertovan lapsilleen, ja minä huomaan ymmärtäväni. Olen sidottu lopuksi elämääni näihin tapahtumiin, tulen aina näkemään kansani kuolevan silmieni edessä. Jokaisena kuun valaisemana levottomana yönä tulen kuulemaan heidän huutonsa ja kääntämään selkäni yhä uudestaan ja uudestaan.

 

Minulta on jo viety se, mistä välitin. Voin vailla huonoa omatuntoa lähteä paikalta ja tuottaa vuorostani pettymyksen omalle kylälleni, joka on koko olemassaoloni ajan tuottanut minulle pelkkiä pettymyksiä. He sanovat, että päällikön tyttärenä minun on otettava vastuu heistä, toimia heille pahaisena toivon symbolina vaikeina aikoina. Vaan minä olen ihminen, itsenäiseksi syntynyt, ja minulla on oikeus päättää tulevaisuudestani. Kaikki elämässäni on kirjoitettu eteeni vasten tahtoani, ja nyt aion vihdoin polttaa ne paperit.

 

Nousen ylös, riisun hupun päästäni ja annan lumen sataa kasvoilleni. Se ei tunnu kylmältä, pikemminkin virkistävältä. Antakaa minun syntyä uudelleen.

Luon viimeisiä silmäyksiä sorrettuun kansaan, maassa makaaviin ruumiisiin ja sodan särkemään maailmaan. Se saa jäädä. On vielä eräs, jonka aion haudata kunniallisesti, ja se jääköön viimeiseksi teokseni tämän kansan hyväksi. Minä en kuulu enää heille, tuskin olen koskaan kuulunut kenellekään. Olen vailla päämäärää, mutta vapaa. Se riittää.

Me emme olleet kauniita 12.12.

 

Ilta-aurinko värjää taivaan punaisen ja oranssin eri sävyihin. Nuori nainen on sitonut punaiset hiuksensa taakse, vaikka hänen ei ole koskaan aiemmin tullut sidottua niitä täysin kiinni. Niiden sävy muistuttaa taivaalla leiskuvaa oranssia, ja hetken ajan hän vain seisoo vuoren huipulla katsellen levollisena hänen edessään avautuvaa maailmaa. Miten vuoret ja laaksot muodostuvat hänen eteensä ja ilta peittelee kaikki punaiseen harsoonsa. On niin kaunista, että hän lähes herkistyy.

 

Hän istuutuu alas ja kaivaa laukustansa aiemmin päivällä keräämiään yrttejä, ja ne tuntuvat karheilta hänen käsissään. Hän tuntee yrtit paremmin kuin itsensä, ja voisi tietyllä annoksella tappaa ihmisiä niiden avulla. Hymy leviää suupielille. Valta on suuri, mutta hän ei aio käyttää sitä väärin. On syynsä, että hän istuu tässä nyt yrttien kanssa ja katselee pimenevää iltaa. Ja hän istuu yksin. Aina yksin.

 

On kulunut jo toinen vuosi sodasta, eivätkä yrtit ole vieläkään paikanneet tyhjää oloa sisältä. Hän on pelastanut enemmän henkiä kuin riistänyt, mutta se ei vielä todista mitään. Yhtä henkeä hän ei koskaan onnistunut pelastamaan, itsekkyys söi pois heidän mahdollisen onnensa.

Vaikka hän olikin aina tiennyt, että kauniita saati aidosti onnellisia heistä ei olisi koskaan tullut, lopputulos olisi voinut olla erilainen. Hän olisi voinut käyttäytyä toisin, niellä itsekkyytensä ja antaa itselleen luvan tuntea, mitä tunsi.

 

Menneet ovat menneitä, mitä niitä muistelemaan. Hän rutistaa yrttejä kädessään niin kovaa, että ne musertuvat käyttökelvottomiksi. Muutama ihmishenki vähemmän pelastettavana.

Tänä yönä hän ei käy nukkumaan. Hän istuu vuoren huipulla siihen asti, kunnes punainen vaihtuu yön syvään siniseen ja tähdet ovat hänen ainoita tuomitsijoitaan.

Pimeä joulu 11.12

He makaavat sohvalla päällekäin, ja Harriet hiipii keittiöstä huoneeseensa mahdollisimman hilljaa. Hän tietää, ettei heidän häiritsemisestään seuraisi muuta kuin kiusallisia tilanteita. Logan ei pidä häirinnästä, eikä Harriet tahdo olla ystävälleen vaivaksi.

Kun hän saa huoneensa oven kiinni, hän ymmärtää jälleen, mihin pisteeseen hänen elämänsä on tullut. Hänen huoneistonsa on iso yhdelle ihmiselle, ja hän on täyttänyt sen jouluvierailla. Kaksi huonetta on varattu yövieraille, ja Logan poikaystävineen on varannut olohuoneen. Jokaisella tuntuu olevan joku, jonka kainaloon käpertyä, ja Harriet huomaa ajattelevansa kuin teini.

Ei ole kuullut kahtakaan kuukautta siitä, kun hänen oma onnensa sammui. Harriet ei tahdo ajatella liikaa, mutta nähdessään ikkunansa auki, hän näkee hetkensä koittaneen. Jos hän astelee katolle, hän ei ole kenenkään tiellä. Ei, vaikka kyseessä on hänen kotinsa.

Katolla on liukasta, ja hän puoliksi toivoo liukastuvansa. Ei joulua kuulu viettää näin. Vaikka Harriet on kokenut pahempaakin, ajatus siitä, että toisissa oloissa joulu olisi voinut olla onnellisin moniin vuosiin, murskaa häntä sisältä. Hänellä oli jotakin, eikä hän ollut pitänyt siitä tarpeeksi lujaa kiinni.

Harriet istuutuu ja sulkee silmänsä. Taivaalla on tähtiä, mutta hän ei halua muistaa sitä juuri nyt. Ne eivät olisi sama asia, eivät enää.

Äkkisyvää 10.12

Veljeni on minua pitempi. Piilossa viettämäni kuukaudet ovat antaneet hänen kasvaa ylitseni. Hymyilen hieman, mutta hymyni hyytyy, kun Lindri kääntyy minuun päin. Veljelläni ei ole paitsi vaaleaa ihoa, vaan myös vaaleat silmät. Pahinta ei ole niiden valkoisuus, vaan niiden keskelle muodostunut punainen rengas. Pahan silmät. 

Kavahdan taaksepäin.

"Sinä palasit", veljeni sihisee hampaidensa välistä. "Palasit vain näkemään kaiken sen, mitä poissaolosi aiheutti." Lindrin merkityt silmät kiiluvat, oloni on epämukava.

"Ei", kiirehdin vastaamaan, "en halunnut aiheuttaa mitään. Minä vain..."

"Sinä vain ylitit määrätyn ajan ja aiheutit lopullisen kuilun sukujen välille. Toivottavasti sinä sait edes tehtäväsi loppuun." Katson pois lamaantuneena. Minä en suorittanut tehtävääni puoliksikaan, mutten voi kertoa sitä Lindrille. En, sillä mitä enemmän puhun, sitä syvemmälle veteen astun. Askelkin veisi hengen.

"Minä olen pahoillani", kuiskaan, mutten tiedä, olenko. En edes tiedä, mistä pyytäisin anteeksi. 

"Tuskin minun tilastani ainakaan", Lindri sähähtää ja kääntää luonnottomien silmiensä katseen suoraan minuun. "Minun silmäni eivät johdu sinusta. Olen valinnut puoleni jo ennen lähtöäsi." Hän hymyilee kuin lelustaan ylpeä lapsi, ja minua oksettaa.

Olemme jo liian syvällä, en voi enää kääntyä.

Vain äänet 9.12.

 

Hän ei ole varma, kuuluuko tippuva ääni vedestä vai pitääkö sitä jokin laite. Pimeydessä erottuu vain oma epävarmuus. Kehossa tuntuu siltä, että vähintäänkin puolet hengityselimistöstä on täynnä kiviä, ja ne rahisevat kurkussa vaikeuttaen hengitystä. Hän yrittää yskiä, mutta suu ei tunnu avautuvan. Keho on niin kylmä, ettei hän osaa sanoa, onko joku laittanut suun eteen jotakin vai onko tunto muuten vain kadonnut kehosta. Hän ei ole varma edes siitä, missä on, koska tila on pimeämpi kuin hänen mielensä on koskaan ollut.

 

Pimeydessä muut aistit kehittyvät äärimmilleen, on kerrottu. Koska tuntokin on tilapäisesti poissa käytöstä, hänen on keskityttävä lähinnä siihen, mitä kuulee. Kauempaa kuulunut tiputus kuuluu edelleen, mutta vaimeampana. Lähempää kuuluu jotakin vahvasti hengitystä muistuttavaa, mutta se on niin katkonaista, ettei hän ole aivan varma siitä, mistä ääni on lähtöisin. Ääni kuulostaa rikkonaiselta, kaikin puolin väärältä.

 

Ja se kuuluu hänen korviensa juuresta, tuntokin kertoo sen jo. Hengitys tuntuu iholla, eikä se tunnu saati haise turvalliselta. Hajuaisti kertoo aivoille hajun olevan mätänevän makea, ja yökkäys tulisi, jos hänen elimistössään olisi yhä jotain, joka voisi tulla ylös.

Rahiseva hengitys kuuluu edelleen, ja tällä kertaa taju pettää ahdistuksen ja kuvotuksen yhteistyön tuloksena. Tai sitten hän lakkaa kokonaan hengittämästä. Kukaan ei ole todistamassa, kumpi vaihtoehto käy toteen.

Rakastatko? 8.12.

 

Huulet muodostavat kysymyksen hymyillen, ja jäinen piikki puristaa rintakehääni. Mihin tahansa muuhun minä osaisin vastata. Muutan vaikka kesän talveksi, kunhan minun ei tarvitse vastata sinulle. Minä en näet tiedä vastausta, en, vaikka hymyilisit leveämmin. Älä hymyile.

 

Sinun vaaleat hiukset on ripustettu ponnarille, silmälasisi nojaavat nenälle. Et ole pitänyt niitä pitkään aikaan, pidät niitä vain maalatessasi. Olen ehtinyt unohtaa, että maalaat, vaikka se on juuri se asia, joka sinut määrittää. Hymyilen varovasti, kun havahdun tilaan, johon olen itseni saattanut. Ehkä tosiaan joudun vastaamaan kysymykseesi kyllä, ehkä sinä tosiaan olet saanut minut kesytettyä.

 

Ei mene montaakaan sekuntia, kun muistan taas, miksen voi vastata. Jos vastaan kyllä, hän joutuu pettymään silloin, kun käteni kohtaavat hänen kurkkunsa viimeisen kerran. Ja jos vastaan ei, valehtelisin itselleni, mutta säästäisin hänet pahimmalta surulta. Kumpi sattuu enemmän, tulla tapetuksi rakastetun vaiko vain satunnaisen ihmisen toimesta? Muutunko minä satunnaiseksi ihmiseksi, jos valehtelen, etten rakastakaan sinua?

 

Kysyt uudestaan, tällä kertaa hymy on jo hälventynyt, kultaisissa silmissäsi kiiltää huoli. Ja minä tiedän nyt, että vastaan mitä tahansa, sinä et usko minua. Katson muualle, suljen silmäni. Tunnen kätesi olkapäälläni, painat pääsi hiuksiini ja minä tahdon kuolemaa enemmän kuin koskaan. Jos oikeasti joudun luopumaan sinusta minulle määrätyllä tavalla, sinä et ole se, joka oikeasti kuolee. Tappaisin samalla itseni.

 

Vien käteni niskallesi ja painan otsalle pienen suudelman. Et saanut tänään vastausta. Et saanut sitä koskaan.

Tyyntä 7.12.

 

Järven pinta oli syvän  musta, se ei heijastanut mitään. Ei näkynyt omaa kuvajaista, ei uivia kaloja. Se oli pelkästään musta, ja hän veti syvään henkeä. Ei ollut mitään viimeistä toivetta, järven pinta oli tyyni eikä hän tahtonut keksiä siitä viimeistä, tummaa vertauskuvaa. Olo oli levollinen. Hän oli aina miettinyt, miltä tuntuisi tietää loppunsa tulleen. Olo ei ollut epätoivoinen, hän ei ollut tuntenut sellaista vuosiin. Hän halusi vain rauhan.

 

Koko ikänsä aikana hän ei ollut saanut koskettaa järven pintaa. Se tuntui kylmältä varpaissa, kylmemmältä kuin hän oli luullut. Ei lainkaan houkuttelevalta tai miellyttävältä. Tapahtuma oli pelkkä velvollisuus, jonka toteutumiseen oli vihdoin tullut lupa aamun ensisäteiden mukana tuomalta loputtomuudelta. Hän astui syvemmälle, veti syvään henkeä ja tiesi sen jäävän viimeiseksi hengenvedoksi. Musta neste säilytti hänen tietoisuuttaan vielä muutaman sekunnin ennen tajunnan lopullista pimenemistä. Hän oli lakannut olemasta, eikä järven pinta jaksanut kauaa väreillä. Pian se oli taas tyyni.

Kolmesti 6.12.

 

Suru oli piirtänyt viivansa hänen kasvoilleen, silmien alla oli viiruja ja niiden katse oli samea. Päivä oli vaihtunut toiseen jo vuosia sitten, mutta kaikki tuntui silti pysähtyneen. Vastarannalla oli aina joku, joka jaksoi heilauttaa kättään ja hymyillä iloisena. Vaan hän oli lamaantunut, eikä kyennyt nostamaan kättään heiluttaakseen tai suupieliään hymyilläkseen. Oli vain järven tyyni liplatus, lintujen laulu ja mustuus hänen mielessään.

 

Ensimmäisen kerran hän muisti pyytäneensä anteeksi niin kauan sitten, ettei saanut selkeää mielikuvaa enää päähänsä. Kuoleman jälkeinen tila oli julma, se piti armottomasti otteessaan kunnes kaikki teot olisivat katsottu sovitetuiksi. "Kuolema ei ole päätepysäkki, me jatkamme aina eteenpäin vehreille nurmille sinisen taivaan alle", hän muisti kuulleensa, mutta siitä oli aikaa eikä hän tiennyt, kuka sen oli kertonut. Tuskin kukaan sitä hänelle suoraan oli sanonut, ei häntä koskaan oltu puhuteltu kaltaisena. Se oli täysin oikein, hän ei ollut ansainnut kiintymystä tai ystävällistä kosketusta, tuskin edes hymyä. Hän oli ollut murhaaja, pakkomielteisen kiinnittynyt vain yhteen päämääräänsä. Se oli toteutunutkin aivan lopussa, mutta kuten jo sanottu, kuolema ei ollut loppu.

Päämäärä oli pyyhitty pois, nyt hänellä oli jo uusi.

 

Uusi päämäärä ei ollut varsinaisesti uusi, hän oli pyytänyt anteeksi jo toisenkin kerran. Siitäkin oli jo aikaa, vaikka hän ei tiennytkään tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa. Kai ne lakkasivat olemasta kuoleman jälkeen. Eikä vieläkään saapunut ketään valkoisella ratsullaan hakemaan häntä mukaan, kukaan ei antanut hänelle anteeksiantoaan. Silmissä näkyi pelkkää mustaa, vaikka taivas olikin kirkas ja ruoho kauniin vihreää. Kukaan ei tulisi, hän istuisi tässä vielä toiseenkin kuolemaan asti.

 

Mielen tuntuessa täysin tyhjältä, syvältä onkalolta, hän löysi päästään toisenkin ajatuksen. Hän oli kuullut maailmasta jotain muutakin, kuullut sen olennolta, jota hän oli aikanaan halveksinut. Olipa hän jopa saattanut tämän hetkeksi syvään epätoivoon vain omien tavoitteidensa vuoksi.

Se olento oli kerran sanonut, että maailmassa oli aina jotakin hyvää, jonka vuoksi taistella. Se oli silloin tuntunut pelkältä sanahelinältä, osan korvissa mahdottoman naiivilta. Nyt ajatus kirkasti murtuneen mielen, se sai hänet nostamaan päänsä ensi kertaa pitkiin, pitkiin aikoihin.

 

Ja hän nousi, asteli järven reunalle vielä kerran. Kirkas, puhdas järvi ja heiluttavat ihmiset sen toisella puolella. Hän ei voinut koskaan saada heiltä anteeksi, hän oli pilannut heidän ja monen muun elämät. Olisi ollut turhaa pyytää kolmannen kerran anteeksi. Sen sijaan hän nielaisi, sulki silmänsä ja valmistautui kohtaamaan kuvajaisensa järvessä. Se olisi tänäänkin varmasti yhä se versio hänestä, joksi hän oli muuttunut jokaisen mustan ajatuksen ja syvällä maan alla vietetyn vuoden myötä. Se ei ollut todellinen hän, ja vasta nyt ymmärrys valtasi mielen. Yhden olennon anteeksiannon hän voisi aina saavuttaa: itsensä.

 

"Minä en koskaan halunnut mitään siitä", hän kuiskasi itselleen avatessaan silmänsä, "se, miksi muutuin, ei ollut koskaan minä." Tauko, syvä hengitys, auenneet silmät. "Ja olen kyllästynyt vihaamaan itseäni ja kaikkea tapahtunutta, olen täysin kyllästynyt vuosia ja vuosia kestäneeseen vihan ja halun kierteeseen. Minä annan anteeksi." Peilikuva katsoi takaisin hymyileväisillä silmillä, jotka eivät näyttäneet sameilta tai suurilta. Hänellä oli tuuheat, punaiset hiukset ja normaali, terve keho. Kyyneleet valuivat jo poskilla. Se oli ohi.

 

Ensi kertaa loputtomalta tuntuneen ajan jälkeen hänen ja muiden välissä näkyi kullan ja hopean värein kimalteleva silta. Hän otti ensimmäiset askeleensa epäröimättä ja kyyneleet poskillaan valuen. Jokainen toisella puolella hymyili autuaasti.

 

 

 

 



Sinulta 5.12.

 

Kirjekuoreen on kirjoitettu nimeni koukeroisella, mutta siistillä käsialalla. Monet kirjaimet ovat sotkuisia, mutta minusta käsiala on silti kaunis. En muista käsialaa, joten en voi olla varma, onko kirje keneltäkään todelliselta ihmiseltä vai olenko itse kirjoittanut sen itselleni. Siinä lukee nimeni, ja avaan sen vapisevin käsin luoden silmäyksiä kaltereiden taa. Kukaan ei ole näkemässä, voin lukea postini oikeutetusti.

 

Rakkaalle ystävälleni,

 

jos vielä olet siellä. On kulunut viisi vuotta siitä, kun lupaukset rikottiin ja vedit pitemmän korren. On kulunut vielä kauemmin siitä, kun ensimmäiset varjot lankesivat yllemme. Muistathan?

Minä haluan kertoa, etten luovuttanut suhteesi siksi, etten olisi saanut totuutta selville. Sain minä. Sen kertominen sinulle olisi murtanut sinut pahemmin kuin vuotesi vankilassa, minä takaan sen. Minä ja vain minä tiedän, ettet sinä ollut koskaan tahrinut käsiäsi ihmisvereen. Mahdatko edes itse tietää sitä? Ja jos tiedät, oletko yhä siinä uskossa, että olet vastuussa teosta vaikket sitä tehnyt? Sinä olit aina liian hyväsydäminen pieni lintuparka, et ikinä päässyt siivillesi.

 

Pyyhin silmiäni. Tiedän, mitä on tulossa, mutta jatkan lukemista alitajuntani huutaessa, ettei minun pitäisi.

 

Miksi kirjoitan tätä sinulle, vaikka on meille kummallekin selvää, ettei sinua saada vankilasta pelkällä sanallani? En siksi, että välittäisin sinusta, vaan silkasta itsekkyydestä, pelkästä lapsellisesta halusta todistaa itselleni, että olin oikeassa. En auttanut sinua siksi, että olisin halunnut. En koskaan.

Nytkin tahdon tämän vain pois harteiltani, tahdon kirjoittaa perinteisellä musteella syntini paperille ja antaa niiden jäädä sille. Pyydän sinua, tuhoa kirje ja anna syntieni tuhoutua siinä samalla.

 

En koskaan. Minä en anna sinun päästä syyllisyydestäsi, tahdon sinun elävän loppuelämäsi epätietoisuudessa siitä, tuhosinko kirjettä koskaan. En tuhonnut enkä tuhoa, minä vedän kerrankin pitemmän korren.

 

Syyllisyys on voimakas käsite. Poden sitä itse kaikesta siitä, mitä tunnen sinua kohtaan. Sinäkin varmasti podet syyllisyyttä siitä, että olet siellä. Mutta vannon sinulle, ettet ole tehnyt koskaan mitään sellaista, joka oikeuttaisi sinun lukitsemisesi häkkiin. Veikkaan, että tiedät sen jo itsekin. Ehkä olet siellä vain, koska koet olevasi turvassa vahdittuna ja teljettynä. Jos se sinulle sopii, minun syvin toiveeni on, että myös pysyt siellä.

 

Ja kuule. Emme me olleet koskaan sidottuja menneisyyteemme. Se oli pelkkä defenssi, vain lapsen selitys sille, ettei elämästä koskaan tullut mitään. Minä en ole vieläkään vapaa, mutta toivon, että sinä olet. Jatka elämääsi häkissäsi, nauti siitä tunteesta, ettet oikeasti kuulu sinne. Olet vapaampi kuin minä, vaikka minä olen meistä se, joka ei ole telkien takana.

Ja nyt, sulje silmäsi. Kuvittele hymyni eteesi ja toivo, että olen jo antanut kaiken anteeksi. Minä kyllä tiedän.

 

Kirjeeseen ei ole kirjoitettu lähettäjän nimeä, sillä sitä ei tarvita. Tämä voisi olla kirje keneltä tahansa orpokodin lapselta, mutta minä tiedän, keltä se on. Se on sinulta, ja kyyneleet valuvat kasvoilleni sen vuoksi, että tiedän sen. En koskaan saanut anteeksi sitä, mitä en ollut edes tehnyt.

Kuudetta viivaa ei koskaan piiretty seinälle.

 

 



Sotku 4.12.

 

Talven huurtamat tiet esittäytyvät valkoisen ja sinisen eri sävyissä silmien edessä. Puut ovat hallan tiukassa otteessa, oksat roikkuvat, mutteivat lumen painosta. Lumi on kevyttä pakkaslunta, se leijuu ilmassa tähtipölyn tavoin ja saa maiseman näyttämään taianomaiselta.

Lampi näyttää suuremmalta kuin se oikeasti onkaan. Sen pinta on kevyen jään peitossa, ja Faelon joutuu miettimään, voiko asettaa jalkansa sille uppoamatta. Astu, astu, tule mukaan, ilmassa tanssivat lumihiutaleet tuntuvat kuiskivan hänen korviinsa. Faelon ottaa ensimmäisen askeleen ja toteaa jään kestävän hänen painonsa alla.

 

Lammen keskustassa seistessään hän tulee katsoneeksi ympärilleen. Kaikkialla on kaunista ja hillittyä, jopa lumi tuntuu laskeutuvan lammen pinnalle ja hänen harteilleen tasaisessa rytmissä. Talvi on luonnottoman kaunis. Niin idylliseltä kuin kaikki näyttääkin, Faelon tietää, että kyseessä on vain illuusio. Talvea ei ole luotu pysyväksi, se ei pysy kasassa sallittavilla voimilla. Hän tietää myös sen, että jos pyyhkisi kädellään lunta lammen pinnalta, hän kohtaisi useita jäätyneitä, ehjinä säilyneitä kasvoja. Jäätyneitä silmiä, sinisiä huulia. Kaikki kuolleita.

 

Niin puhdasta ja kaunista, ettei mikään ole totta. Faelon on rakastunut harhakuvaan ja astelee kuolleiden yli pyyhkien mielestään ajatuksen siitä, ettei tee oikein.

 Jos illuusio karisisi pois, Faelon näkisi pelkkiä näivettyneitä lehtiä, mustia puita ja ruumiita. Ennen kaikkea ruumiita. Talvelle elämänsä antaneita, mädäntyneitä ruumiita, jotka eivät olisi enää niin kauniita kuin ne nyt näyttävät olevan. Harhakuva suojelee heitäkin. Jos harhaa ei olisi, maailma olisi ruma ja tahrattu mustaan suruun. Pelkkä sotku.

Ympäristö 3.12

 

Katolla on liukasta, paljaat varpaat varovat astumasta mihinkään, mikä voi johtaa kohtalokkaisiin seurauksiin. Ehkä hän kävelee katolla juuri siksi, että siinä on riskinsä; pieni kuoleman maku kielellä. 

 

Taivas on kirkas, mutta tähtiä ei näy. Kuustakin suurin osa on raskaiden pilvien peitossa, ja hän huokaisee syvään. Tähdet ovat hänen ystäviään, sielunsiskojaan. Illuusio siitä, että ne olisivat lähellä, tuntuu kauniilta. Niinhän ihmiset hänen siihenastisessa elämässäänkin ovat toimineet: tuntuneet olevan lähellä, mutta välillä on aina ollut jotakin, joka erottaa heidät voimakkaasti toisistaan.

Tähdet ovat onnekkaita, kun niitä erottaa toisistaan vain välimatka. Häntä erottaa jokin paljon suurempi, paljon pysyvämpi.

Kuolleille ei syty tähtiä taivaalle. Tähdet ovat vain tähtiä. Hän huokaisee uudelleen.

Hanahaki disease 2.12.

(Hanahaki disease siis tämä!)

Ensimmäinen kukka oli yhtä punainen kuin hänen hiuksensakin. 

Tyttö oli kaunis pisamaisine ihoineen ja kirkkaine vihreine silmineen, enkä koskaan osannut kertoa sitä hänelle. Tiesin, miksen koskaan ollut päässyt lähemmäs. Pelkkä hyväntuulinen hymy ei riittänyt, upeiden silmien katse ei ollut tarpeeksi. Granaté ei ollut minun, mutta minä tiesin aina kuuluvani hänelle. Tyttö voisi koska tahansa astella luokseni ja sitoa minut kiinni itseensä.

Granatén perään haaveileminen ei ollut mikään klisee, minä en tahtonut hänen vierelleen enkä tahtonut hänen lapsiaan. Minulle olisi riittänyt yhteinen maailma, samat silmät, joilla katsoa maailmaa. Tai maailmoja. Tuolla ylhäällä, hänen kodissaan, minuutit kuluivat nopeammin ja rypyt löysivät tiensä kasvoille siinä ajassa, missä me opimme kävelemään.

Nyt, ollessaan täällä, hän oli ohikiitävän hetken ikäiseni ja vertaiseni olento. Minä tahdoin tallentaa sen hetken verkkokalvoilleni ja toistaa uudelleen ja uudelleen silloin, kun hän olisi jo omiensa luona. Näkisin liekinpunaiset hiukset idyllisen tummansinistä yötaivasta vasten, kujeilevan hymyn hänen kasvoillaan.

Sillä minä en halunnut hänen jäävän. Jokainen päivä muistuttaisi minua siitä, ettei hän ollut minun silloinkaan, kun olisi niin halunnut. Maailmat eivät kohtaisi.

Jokainen päivä toisi mukanaan uuden, syvänpunaisen kukan. En tukehtuisi niihin, sillä minut nyt vallannut tunne on paljon kuristavampi kuin kukat kurkussani.

Kukkia minulle, ei koskaan hänelle.

Erikseen, ei koskaan yhdessä.

Rohkea valinta 1.12.

 

Satamassa on väkeä, ihmisiä törmäilee toisiinsa kuin he olisivat pieniä hyönteisiä lasissa. Jokaisella on kiire eri syystä, mutta jokaisen omissa silmissä oma kiire on se tärkein. Väistäkää.

 

Nuori nainen juoksee päättäväisyys katseessaan kohti laivaa. Matkalla näkyy tuttuja kasvoja, mutta hän ei pysähdy edes tervehtimään, niin kiire hänellä on. Hän on valintansa tehnyt, ja varmistuu entisestään, kun näkee miehen matkalaukkuineen astelevan laivaan. Vielä muutama vapauden sekunti.

 

"Odota!" hän huudahtaa hermostuneesti miehelle, kireyttä äänessään. Ääni tulee ulos luvattoman korkeana, mutta hän ei jää miettimään sitä. "Odota, minä... minä olen päättänyt." Naisen mielessä näkyy kuvia heidän yhteisistä hetkistään, ja hän naurahtaa ajatusten tuomalle lämmölle. Suurinkaan pelko ei himmennä tätä toivetta, ei tänään, ei huomennakaan.

Koska nainen ei tuttuun tapaansa löydä hetkeen istuvia sanoja, hän kiilaa ihmisten ohi ja astuu lähemmäs miestä, joka tuijottaa häntä silmät suurina. Hän tietää matkaavansa laivalla kotimaahansa, mutta hän ei tiedä, minne hänen ja tämän naisen välit ovat menossa.

 

Sekunnit seuraavat toistaan hermostuneessa jonossa, hetken he vain tuijottavat toisiaan odottaen, että joku kertoo, mitä tehdä. Nainen kurottautuu eteenpäin, vie varovasti kätensä miehen kasvoille ja sivelee ensin poskia, sitten leukaperiä. Sitten, kuin napinpainalluksesta, hän vie huulensa tämän omille ja suutelee voimakkaasti, kunnes mieskin yhtyy suudelmaan.

Ihmisiä kulkee ohi, mutta se tuntuu merkityksettömältä. Valokeila osuu heihin, ja irrottauduttuaan kummankin kasvoilla on leveä, yhteinen hymy.



Jouluhaaste 1.12.-24.12.

 

Tervehdys kaikille!

En ole aiemmin asettanut itselleni mitään erityisempiä kirjoitushaasteita kirjoitusblokin pelossa, mutta tänä vuonna ajattelin tarttua härkää sarvista. Olen nyt asettanut itselleni seuraavanlaisen kirjoitushaasteen joulun ajaksi: kirjoitan joka päivä pienen tekstinpätkän annetun otsikon pohjalta. Tekstinpätkät eivät välttämättä liity mihinkään pitempään tarinaani tai edes hahmoihini, mutta niiden on oltava fiktiivisiä. Eli henkilökohtaiset jutut jäävät nyt kirjoittamati kahdeksikymmeneksineljäksi päiväksi.

 

Aiheita olen kysellyt eri ihmisiltä ja napannut netistä muutamia. Kiitos paljon kaikille aiheita antaneille! Seuraavien kahdenkymmenenneljän päivän aiheet ovat seuraavat:

 

1. Rohkea valinta

2. Hanahaki disease

3. Ympäristö

4. Sotku

5. Sinulta

6. Kolmesti

7. Tyyntä

8. Rakastatko?

9. Vain äänet

10. Äkkisyvää

11. Pimeä joulu

12. Me emme olleet kauniita

13. Kuulun kenelle vaan

14. Tulikärpäsiä

15. Lumous

16. Punatukkainen tyttö

17. Heliumpallo

18. Eläin häkissään

19. Hämärässä tihkusateessa

20. Tyhjyys täyttämätön, vailla sanoja, vailla tunteita

21. Sateenkaaren polut viettävät ylämäkeen

22. Siili talvisessa pakkasessa piikeillään sitä torjumassa

23. Kulutettuja sivuja

24. Rikkinäinen jumala

 

Joulukuuhan on jo huimenna, hui, joten kirjoitushaasteenikin starttaa huomenissa!

 



Tyhjää, kysymysmerkki

(Tahdon kiittää kaikkia edelliseen postaukseen kommentoineita suuresti! Aihe oli hirveän henkilökohtainen, joten olen tosi iloinen kaikesta saamastani palautteesta. Kiitos. <3)

 

 

Tuntuuko tyhjyys joltakin? Voiko se tuntua täyttävältä, vai onko se kirjaimellisesti sitä, ettei ole enää sydäntä pumppaamassa? Katson peiliin ja näen vain ison reiän siinä, missä jonkin pitäisi olla päättämässä elintoiminnoistani.

 

Jokainen kuolee joskus eläessäänkin. Ei kirjaimellista kuolemaa, tietenkään ei.

Tänään minä kuolin. En tiedä, kuinka mones kerta se taas olikaan, mutta niin vaan se tapahtui. Aina, kun joku saapuu täyttämään tyhjän olon sisälläni, se tullaan taas tyhjentämään.

 

Pelkkää merkityksetöntä, veristä kohinaa korvissani.

Päämäärätöntä.

 

Kuka meidät korjaa? Ei kukaan ulkopuolinen, mikään ei koskaan kestä.

Me itsekö? Ehkä. Toivon niin. Toivon moniakin asioita, mutten koskaan sano mitään äänen, koska en tiedä, toteutuuko mikään koskaan. Ne asiat eivät ole minun toteutettavissani.

 

Mustaa, syvää visvaa maailma täynnä. Joskus sitä valuu taivaasta, joskus sydämestä. Tänään kaikki merkityksetöntä, huomenna joku voi taas hymyillä. Tällä tekstillä ei ole päämäärää eikä sen suurempaa tarkoitustakaan, se on pelkkää sanahelinää korvissanne, ja hyvä niin.

 

Tämä olkoon tajunnanvirtaa enemmän tai vähemmän.



Syömishäiriöstä

 

Aluksi: kyllä, tämä tulee varmaan suurimmalle osalle uutena asiana. Pohdin jonkin aikaa, uskallanko kirjoittaa aiheesta, mutta loppujen lopuksi houkutus oli liian suuri. Kyllä, minulla on syömishäiriö, ja aion nyt kirjoittaa aiheesta. En siksi, että haluaisin ylimääräistä huomiota asian suhteen, vaan siksi, että näistä asioista pitää oikeasti puhua enemmän. Tahdon tuoda tiettyjä pointteja selkeästi esille. Ja kyllä, tässä postauksessa on myös kuvia. Eli toisin sanoen pahoittelen, jos nyt järkytän jotakuta.

 

Tiedostan, että kun tästä aiheesta lähtee puhumaan, tulee aina otettua riskejä. Minua ei kuitenkaan enää pelota, uskallan julkaista tämän postauksen omalla nimelläni ja kuvillani. En tahdo enää pitää tätä asiaa sisälläni myöskään täällä Bloggerin puolella. Olen aina katsonut hieman vinoon "Minä ja anoreksia" -tyyppisiä kirjoja ja kirjoituksia, mutta lueskeltuani jonkin aikaa Instagramin puolella ihmisen selviytymistarinoita, tahdoin itsekin kirjoittaa aiheesta. Tämä ei ole selviytymistarina eikä myöskään tarina siitä, miksi ja miten sairastuin.

 

Olen aina tanssinut reunalla tämän aiheen suhteen. Koko ikäni olen tiennyt, että jos joskus lähden syömishäiriökierteeseen tietoisesti tai tiedostamatta, se vie minut. Ja jotenkin se vain tapahtui. Muutaman vuoden tätä on jatkunut sellaisena kuin se nyt minulla ilmenee, ja hieman yli vuoden olen saanut asiaan apua. Oli oma päätökseni lähteä avun piiriin mukaan. Ensisijaisesti halusin päästä pääni kanssa turvaan, tahdoin tietää, olenko oikeasti ollut useita vuosia masentunut, vai kuvittelinko vain. No, en kuvitellut. Siinä sivussa alkoi minun syömishäiriöhelvettini: säännölliset punnitukset, tarkastuskäynnit, erilaiset terapiamuodot. Jos jotain voin sanoa samastani avusta, sanon sen, ettei näistä ole juuri ollut apua. Ravitsemusterapeuttini ei saanut sanaa suustaan, käytännössä sanelin ravitsemussuunnitelmani itse. Ja ottaen tilanteen huomioon, niin minähän olin siinä tilanteessa suunnilleen se viimeinen ihminen, joka olisi syömisistään saanut päättää. Fysioterapia oli "ihan ok", mutten saanut syvempää sidettä muodostettua kyseisen ihmisen kanssa. Masennukseni on ainoa asia, johon olen tähän mennessä saanut oikeasti hyödyllistä apua. Toki hoitoprosessi on jokaisen sairastuneen kanssa yksilöllinen, mutta omat kokemukseni eivät ole järin ruusuisia.

 

Syömishäiriö ei ole vain laihojen ihmisten ongelma, kuten usein ajatellaan. Se voi tulla kenelle tahansa koosta riippumatta. Myöskään se, että ihminen on laiha, ei tarkoita sitä, että hänellä olisi syömishäiriö. Tuntuu, että nykyihmisten käsitys syömishäiriöistä on älyttömän stereotyyppinen: on voimakkaan alipainoinen ihminen, joka elää ilmalla ja vedellä. Se ei todellakaan ole niin mustavalkoista, varsinkaan, kun anoreksia ei ole ainoa syömishäiriö. Sairaus ilmenee jokaisella ihmisellä omalla tavallaan, ja on loukkaavaa esittää tietynlaisia ennakko-oletuksia sairastuneille.

En katso tarpeelliseksi avata sen tarkemmin, mitä kaikkea sairauteen kuuluu omalla kohdallani, koska pointtini lienee tullut selväksi ilmankin.

 

Ulkonäkömme vaikuttaa moneen asiaan, mutta se ei saisi olla onnellisuuden mittari. Ei ole oikeaa onnellisuutta laskea ruoattomia tunteja tai näkyviä kylkiluita, saati ottaa iänikuisia kuvia ikään kuin tarkastaakseen tilanteen. Kaikki, joilla on vähääkin sellainen ajatus, että kannattaa lähteä laihduttamaan tai skippailemaan edes muutamia aterioita; älkää uskoko ajatuksiinne. Ihmismieli on petollinen. Luulin, että voin kontrolloida skippaamiseni, vaan enpä voinut, ja tämä on lopputulos. Te olette oikeasti hyviä tuollaisina.

 

En tiedä muista sairastuneista, mutta itseni kohdalla olen huomannut erään seikan: en ole useidenkaan silmissä enää Sara, vaan anoreksia. Sen jälkeen, kun ihmiset ovat saaneet tietää sairaudestani, kovinkaan moni ei osaa nähdä minua enää sairauteni ulkopuolella. En ehkä ole enää aivan samanlainen kuin ennen, sillä useita vuosia kestänyt masennukseni rajoittaa elämää huomattavasti, ja syömishäiriö siihen vielä päälle. Siltikään en suostu olemaan pelkästään sairauteni, ihmisten tulisi osata erotella persoonani tämän kaiken seasta.

Sairastunut ihminen on silti aina ihminen.

 

En uskalla toivoa ensivuodelta juuri mitään, en myöskään aio pakottaa itseäni jaksamaan. Ei ole pakko. Aion opetella olemaan itselleni armollisempi, sallimisprosessi on jo alkanut.

Olkaa tekin kilttejä itsellenne, sillä vain teillä itsellänne on merkitystä. Pimeässä olette yksin, kukaan ei ole teitä nostamassa. Asiassa on myös valoisa puoli: vaikkei kukaan nostaisikaan, voitte aina itse nostaa itsenne.

 

Ja te kaikki syömishäiriö(i)stä kärsivät; jaksakaa vielä huomiseen. Maailmassa ei ehkä tänään ole valoa, mutta joskus on.

 



Wrath

 

Viimeinen on se vaikein.

 

Viha. Minä pelkään vihaamista; pelkään tulla vihatuksi ja vihata. Se on voimakas tunne, jonka pidän mieluiten piilossa, lukitsen rasian ja unohdan, minne laitoin avaimen. Omassa elämässäni pidän vihaa niin suurena ja ravistelevana tunteena, etten yleensä edes puhu arkisista riidoista tai kärhämistä vihaamisena, toisin kuin monet tekevät. Minusta viha on jotakin mustaa ja syvää, jotakin pahaa ihon alla.

 

Milloin siitä tuli minulle ongelma, milloin aloin ajattelemaan vihaa negatiivisena tunteena? Se on kuitenkin yksi ihmisen yleisimmistä tunteista, sen ei tulisi olla niin voimakkaan paha asia minulle. Viha on kuitenkin salakavalampaa kuin muut kuolemansynnit, sen kotiutumista ei nimittäin huomaa, ennen kuin se on jo purkautunut liian pieneksi käyneestä rasiastaan. Koska toimin vihani kanssa näin, olen huono hallitsemaan sitä. Se vyöryy ylitseni, hukun, en saa henkeä.

 

Vihaamisessakin voi tulla hyväksi, sitä voi opetella. Vaikkei sitä koskaan pysty kunnolla kesyttämään, sille voi antaa pieniä myönnytyksiä. Sanoa ääneen, että selvä, minä vihaan. Ja joskus oppii oikeasti uskomaan siihen, ettei siihen kuole. Minä saan vihata.

Greed

 

Tarvitsemmeko sitä, mitä haluamme, vai haluammeko sitä, mitä tarvitsemme?

En ole varma, uskonko kumpaankaan. Tämän hetken minä ei tiedä, mitä tarvitsen huomenna, kun taas huomisen minä ei välttämättä halua enää sitä, mitä haluan tällä sekunnilla. Hetki kerrallaan, niinhän?

 

Ahneuskin on vanha tuttuni, joskaan ei kovin läheinen sellainen. Emme ole pysyneet hyvissä väleissä, koska pelkään ahneutta. En siedä sitä, että haluan ja vaadin asioita ihmisiltä tai elämältä. En tahdo kenenkään ajattelevan minusta siten, ajattelen liikaa heidän mielipiteitään, vaikka luulenkin olevani jo vapaa muiden otteesta. Yksinkertaisesti asetan itselleni niin vähän arvoa, etten kykene olemaan liian vaativa, vaikka tarvitsisinkin asioita.

 

Entä missä menee ahneuden raja? Olen aina kokenut aivan pienetkin asiat omalla kohdallani liian ahneiksi pyynnöiksi, kun taas muiden kohdalla katson läpi sormien asioita, joita ei edes pitäisi.

Kuolemansynnit kertovat meistä loppujen lopuksi paljon - onko tämä tarina tytöstä seitsemine synteineen, vai tytöstä huonoine elämäntilanteineen? Vapaavalintaista, riippuu näkökulmasta.

 



Lust

 

Nyt en enää edes pysty pitämään silmiäni kiinni, pakotan ne auki. Tämä on pakko nähdä, pakko kokea.

 

Tästä kuolemansynnistä on lähes mahdotonta kirjoittaa ilman, että vetäisin tekstin pitemmälle ja tekisin siitä eroottisen novellin. Himon vastustamistahan sekin on, että yritän pitää mieleni selkeänä ja olen kirjoittamatta sitä, mitä oikeasti haluaisin. Ehkä sen aika on myöhemmin.

 

Himoa on takuulla jokaisessa - toisaalta, mitä kuolemansyntiä ei olisi - ja sen tunnistaminen lienee helpompaa kuin monen muun. Himo muuttaa ihmisen käytöstä, ilmeitä, varsinkin silmiä. Kaiken muun voi valehdella, mutta silmilleen ei koskaan voi mitään.

 

Toki himokin on monitulkintainen, mutta itsessäni se ilmenee lähes kirjaimellisesti. En käännä tälläkään kertaa katsettani.

Pride

 

Ylpeyden kanssa me olemmekin jo vanhoja tuttuja, vaikka tuskin sitä kysyttäessä heti myöntäisinkään. Ehkä sekin on osa tätä välillä raivostuttavaakin luonteenpiirrettä. Aivan niin ihon alla ylpeys ei vielä ole, kuin kateus, mutta syvälle tämäkin on tunkeutunut, hyvän kodin minusta löytänyt.

 

Ylpeyttä on helpoin kuvata käytännössä, se on niin ilmiselvää. On tilanteita, joissa apu ei millään kelpaa, ja tilanteita, joissa on pakko saada näyttää, miten homma toimii. Kaikilla on tällaista ylpeyttä pienessä määrin, mutta omasta sydämestäni tunnistan sitä välillä turhankin paljon. Tämä kaikki kuuluu ylösalaiseen minäkuvaan, jossa kaikki se, jossa pärjään, on pakko tuoda voimakkaasti esille, sillä muuten jään jalkoihin. Itseinho on suurta, joten jotain on pakko korostaa, jos aihetta löytyy.

 

Tämän kuolemansynnin kanssa olen jo oppinut kommunikoimaan, meillä on selvät pelisäännöt. Ylilyöntejä tulee, mutta niistä ei kaaduta. Puristamme aina lopuksi kättä ja ehkä jopa uskaltaudumme hymyilemään.

Sloth

 

Häntä minä en tunne, me emme ole tavanneet aikoihin, tuskin koskaan kunnolla. Tunnen hänet kuitenkin välikäden kautta, hän kuuluu jollekin toiselle. Laiskuus. Se on ollut ylensyönnin - tai kohtuuttomuuden - ohella minulle aina vierain kuolemansynti.

 

Hänen vastakohtansa minä tunnen oikein hyvin: tiedän, miltä tuntuu vetää itsensä äärirajoille, olla itse itsensä piiskaajana. En edes tahtoisi tutustua laiskuuteen, vaikka jokin osa minusta aina yrittääkin rauhoitella sitä, joka on aina menossa: entä, jos kerrankin jättäisin jotakin tekemättä?

Se ei kuitenkaan onnistu, minua ei ole rakennettu olemaan aina paikoillani.

 

Jokin osa minusta kenties halveksiikin laiskuutta, tahtoo ylentää itseään ajattelemalla, ettei tämä kuolemansynti kuulu omaan elämääni. Kenties tämä on yhdistettävissä toiseen kuolemansyntiin, ylpeyteen, joka on minulle huomattavasti tutumpi.

 

Kierrän hänet, en luo katsetta. Enkä ole edes pahoillani.

Envy

 

Katson sinua, käännän pääni pois ja annan tunteen vallata minut yhä vain uudestaan ja uudestaan. Emme ole samanlaiset, meidät on luotu kokonaan eri muotista. Ensimmäinen väristys, sitten toinen. Kolmannella tunnen sisimpäni kääntyvän ympäri, päällimmäinen ajatus on se pahin: miksen minäkin?

 

Havahdun siihen ajatukseen useastikin.

Kateus on minun kuolemansyntini, se on oma suojattini, käärme mustien siipieni alla. Useimmiten tulemmekin toimeen varsin hyvin, mutta mitä pitemmälle joudumme yhdessä menemään, sitä vähemmän saan irti suhteestamme. Minä myrkytyn sisältä.

 

En ole vieläkään oppinut täysin pistämään tälle pienelle käärmeelle vastaan, vaikka luulenkin tuntevani sen jo läpikotaisin. Kateus on vahvin kuolemansynneistä, sillä se asettuu sydämeen. Edes viha ei ole saanut minusta yhtä hyvää pesää kuin kateus, sillä ominaisuuteni pelaavat paremmin yhteen kateuden kanssa. Me olemme tiimi, jossa vain minä häviän.

 

Kateus on myös siitä kavala piirre, ettei sille oikeastaan edes voi mitään. Vaikka kuinka "tyytyisit siihen, mitä sinulla on" tai "antaisit vain olla", se löytää kuitenkin aina tiensä takaisin. Sitä pitää vain oppia käsittelemään.

 

Ja minä katson sinuun vielä kerran.

Suljen silmäni.

Gluttony

 

 En ole koskaan ymmärtänyt tätä kuolemansyntiä aivan kirjaimellisesti, näen edessäni vain ihmisten suunnattoman kohtuuttomuuden. Miten se ilmenee, ketä se satuttaa? Mitä se on?

 

Olenko kohtuuton, jos vaadin muita kuuntelemaan jokaista ylitsevuotavaa sanaani, tai jos tahdon huomiota enemmän kuin olen valmis muille antamaan? Ehkä. Kohtuuttomuus on yksilökohtaista, vai onko? Kysymyksiä, enkä osaa vastata, miksi muuten kysyisinkään.

 

En koe olevani kohtuuton monissakaan asioissa, jotka liittyvät kanssakäymiseen ihmisten kanssa. Itseäni kohtaan olen useastikin turhankin ankara, ja sen miellän jonkinasteisena kohtuuttomuutena. On väärin ymmärtää tämä kuolemansynti pelkästään kirjaimellisesti ylensyöntinä, sillä kohtuuttomuus ilmenee niin paljon erilaisissakin asioissa. Ahneutenakin kenties, mutta mielestäni kohtuuttomuus on syntinä täysin erilainen. Nämä kaksi eivät kulje samaa polkua kovinkaan pitkälle.

 



Korkeimman kautta

Ihmisiä on kaikkialla ympärilläni. Vaatteiden värit eivät poikkea toisistaan, ne ovat kaikki tummia, aivan kuten heidän silmänsäkin. Pohjattomat, mustat, tuskin enää näkevätkään kunnolla tämän pimeyden keskellä. Alaston varteni on ainoa asia, jonka nämä ihmisparat huoneessa näkevät, eikä heillä ole muuta vaihtoehtoa kuin katsoa.

Nurkassa istuva, tiukasti sidottu vanha mies näyttää uhmakkaalta. Hänen silmänsä eivät ole tummat, niitä ei reunusta haavat tai valvomisesta aiheutuneet silmäpussit. Hymyilen. Tämä mies on vielä pysynyt järjissään, ja tunnen sisimmässäni kasvavan voitontunteen. Pääsen vielä rikkomaan hänen sisässään kukkivan rohkeuden.

”Minä en aivan saanut nukuttua viime yönä”, kuiskaan ensin varoen, ikään kuin heidän korvansa olisivat lasista, ”osaisiko joku kertoa, mistä se johtuisi?”

Kun vastausta ei kuulu, korotan ääntäni vain aavistuksen. ”Se ei ollut pyyntö.”

”Meillä on nälkä”, kuuluu vastakkaisesta nurkasta. Nuori tyttö, jonka kasvoja en muista. Muistan aina heidän kasvonsa, mutta hän näyttää vieraalta. Minun täytyy pinnistää muistiani, että saan päähäni, missä tilanteessa hän on tänne päätynyt.

”Nälkä?” En pysty hillitsemään tunnetta sisälläni, se on sekoitus raivoa ja innostusta. Hillitsemätöntä kiihkoa, sitä, joka on aina asunut minussa. ”Ja mitä onkaan nälkä?”

”Ei ole ruokaa”, samainen tyttö vastaa, ja vasta nyt huomaan hänen purevan äänensävynsä. Siniset silmät tuikkivat samaan tapaan kuin vastakkaisessa nurkassa kyhjöttävän miehenkin silmät. Saastaiset olennot, ettekö koskaan opi?

”Ja miten se oikeuttaa pitämään sellaista meteliä, joka täältä viimeyönä kuului?”

Kukaan ei uskalla vastata, ja lyön käteni seinään. Rystysistä vuotaa verta, isku oli liian kova. Kipu tuntuu päässä asti, hymyilen jälleen.

”Anteeksi, rouva”, tytön vieressä kyhjöttävä, suunnilleen samanikäinen poika kuiskaa, ”anteeksi, anteeksi.” Hän toistaa sanan vielä kymmenisen kertaa, kunnes saan vaiennettua hänet katseellani. Hetken nautin siitä, miten vaikutan näihin ihmisiin. Kaikki riippuu ainoastaan minusta, olen heidän Kristuksensa.

”Minusta tuntuu, etten näin huonoilla yöunilla voi aivan käsitellä tätä anteeksipyyntöä”, totean katsellen kauhun saavuttavan heidän jo ennestään epätoivoisia kasvojaan, ”joten meidän on keksittävä parempia vaihtoehtoja.” Siristän silmiäni ja suuntaan katseeni kahteen nuorimpaan, nurkassa kyhjöttäviin tyttöön ja poikaan. ”Kuka sovittaa tekonne tänään?”

”Ei, rouva”, poika kuiskaa, ”ole kiltti.”

”En minä ole.” Astun askeleen lähemmäs, kumarrun pojan tasolle ja hivelen hänen kasvojaan. Hän tärisee kauttaaltaan, mutta pitää ihailtavan tiukasti katseensa minussa.

”Sinä”, sanon viedessäni kättäni pitkin pojan sileitä kasvoja, ”tänään on sinun vuorosi.”

 

-----

 

(Ilmaisin ystävälleni kiinnostukseni kirjoittaa jotakin pientä hänen hahmollaan, ja tämä tapahtui! Kaikki kunnia hahmosta siis ystävälleni.)



Hirviö

On kylmä. Minä olen istunut tässä pitkään, useita minuutteja, kunnes ne muuttuivat armottomiksi tunneiksi kylmettäen käteni ja kenties suuremmankin osan minusta. Lapsi makaa edessäni, sen sydän hakkaa edelleen, mutta suljen silmäni sen kivulta. Minun kipuni on suurempi, enkä uskalla tehdä liikettäkään lastani kohti. Ensimmäistä kertaa elämässäni rukoilen toisen olennon kuolemaa, pyydän Jumalalta oman poikani hengen riistämistä. Hengitys jatkuu vain, ja tunnen kylmyyden yltävän jo sydäntäni kohti. Lopu jo.

Alarickin rykäisy kuuluu nurkasta, ja vasta silloin havahdun hetkeen. Minä olen tässä Alarickin takia, hänen läsnäolonsa velvoittaa minua riistämään tuon juuri syntyneen ihmisolennon hengen.

 

”Yö on vielä pitkä”, Alarick sanoo, ja tiedän, että minun on toimittava vielä tällä hengenvedolla, kun sisimpäni vielä täyttyy uskalluksesta. Minuutin, ei, ehkä kahden sekunninkin päästä voimani on poissa, ja istuisin tässä vielä hiusteni harmaantuessakin.

Suljen silmäni ja vien kylmät käteni lapsen kaulalle. Huuto alkaa oitis, tunnen pienet sätkäisyt lapsen hennossa varressa, ja minut valtaa niin voimakas tunne, etten edes tunnista itseäni sen kaiken keskeltä. Minua ei enää ole, hirviö sisälläni on herännyt, se puristaa käsiäni yhä kovemmin oman poikani kurkulle.

”Avaa silmäsi.” Alarickin ääni on viilto keskelle kasvoja, nuoli sydämessä. Minua se ei voi vahingoittaa enää samalla tavalla, minä olen jo kuollut tämän teon tehtyäni. Mies kuitenkin jatkaa, hän tahtoo nähdä minun murtuvan, vaikka olenkin jo täysin tuhottu. ”Sinun on nähtävä, mitä sinä teet. Haluan sinun tiedostavan tekosi.” Niin, minä olen hirviö, hirviö. Se olin minä, joka loin haluavia katseita tuohon mieheen, tahdoin tahrata mustaan syntiin hänen vuoteensa ja synnyttää tämän lapsen hänelle. Minä en ollut se, joka tahtoi siitä eroon, olin se, joka istui tornissaan seuranaan yksinäisyys ja vatsassa kasvava ihmisenalku. Minä olen myös se, joka avaa nyt silmänsä ja katsoo elämän pakenevan lapsesta, joka juuri on sen itselleen saavuttanut.

Hirviö, se minä olen. Alarick nauraa, lapsi vetää viimeisen hengähdyksensä. Minä tahtoisin kuolla, mutta sanat eivät tule enää suustani. Enää ei ole mitään.

 

-----

 

(Ainoa taustatieto, jonka tästä voin antaa, on se, että kyseessä oleva hahmoni elää 1500-luvun Englannissa, jossa ei-toivotut suhteet ja lapset tuskin koskaan saivat kovin hyvää loppua... Hahmoni Aramina syntyi viimeviikolla, niinköhän saan hänellä vielä jotain tulevaisuudessakin kirjoitettua!)



Haavoittunut

 

 

Jo kolmas kerta saman viikon aikana. Hän pitelee samaa kirjaa kuin edelliselläkin kerralla, mutten vieläkään näe hänen edistyneen siinä. Tummanruskeat silmät tuntuvat tuijottavan jonnekin aivan muualle kuin kirjan sivuihin, jonnekin, jonne kukaan muu tuskin näkee. Huokaisen, käännän oman kirjani sivua, mutta tiedostan valehtelevani itselleni. En ole kirjastossa tänäänkään kirjojen vuoksi. Minä olen täällä pitääkseni silmällä tuota aina samassa nurkkauksessa istuvaa, nuorta miestä, jonka tila tuntuu huononevan viikko viikolta. Tätä voisi kutsua lähimmäisenrakkaudeksi tai huolehtimiseksi, mutta oikeasti tiedän olevani vain utelias. Minä en tahdo auttaa, minä tahdon tietää. 

 

Tänään miehen olemuksessa ei ole juuri mitään poikkeavaa: silmät näyttävät tyhjiltä, niistä kuvastuu jokin sellainen tunne, josta en saa kiinni. Vaatteet ovat samat kuin aiempina päivinä, tumma paita ja vielä tummemmat, liian isot farkut. Hän on hyvin laiha, enkä voi olla miettimättä, syökö hän ollenkaan. Ehkä hän ei kiinnitä huomiota ajan kuluun, sillä hän istuu täällä lähes aina.  

Ja siltikään hän ei lue. Olen laskenut kaikki päivät, joina hän on lukenut samaa kirjaa, eikä edistystä ole havaittavissa. Tälle on nimikin: yksinäisyys. Hän ei ole täällä lukeakseen, vaan saadakseen olla rauhassa. Tapa, jolla hän vetäytyy ihmisten kulkiessa ohi kertoo, kuinka suuresti hänen täytyy vältellä kaikkia ihmiskontakteja. Pelkääkö hän niitä, onko hänelle tehty joskus jotakin sellaista, joka saa hänet eristäytymään tähän kirjastoon joka päivä? Haluan tietää, mutten tule koskaan kysymään. Me ihmiset vaan toimimme sillä tavalla. 

 

Tänään uskaltaudun kävelemään hänen ohitseen. Tummat silmät eivät aluksi kohoa kirjan sivuilta, hän puristaa laihoilla sormillaan kirjaa lujemmin. Kun olen hänen kohdallaan, hän kohottaa yllätyksekseni katseensa minuun. Vaan minä en katso hänen silmiään, en uskalla kohdata yksinäisyyden valloittaman miehen katsetta. Tuijotan sen sijaan hänen ranteitaan, joihin en ole kiinnittänyt aiemmin huomiota. Useita, syviä viiltoja. Ei tuoreita, mutta kuitenkin. Kävelen kovempaa, suljen silmäni. Pystyn kyllä unohtamaan.

 

 

-------

 

(Lyhyt kirjoitelma erääseen koulun tehtävään!)

Melankolia

Me kaikki kuolemme. 

Tahtoisin vain kadota yöhön, kirjoittaa ylös kaikki ne sanomatta jääneet sanat ja turvautua siihen tunteeseen, että tämä ilta on viimeinen. Me kaikki käymme joskus sitä irvokasta tanssia kuoleman kanssa, nautimme siitä tunteesta, että voimme päättää tanssin suunnan. Emme me voi. Olemme aina askeleen jäljessä. 

En silti ole kuolemassa tänä yönä, en ainakaan omasta päätöksestäni. En anna sille valtaa. Se katsoo minua vastarannalta, hymyilee vinosti ja viittoo luokseen. Älä luulekaan, että tulisin noin helposti. Olet se helpompi vaihtoehto, houkutteleva tyhjyys. Vaan et sinäkään ole kävellyt täällä ihmisjaloin, et ole kulkenut yhtä pitkää matkaa yksin. Ei ole edes suuri klisee puhua pimeästä tiestä, jonka päässä ei näy valoa. Se on olemassa varsinkin silloin, kun luulet tiesi jo katkenneen.

On lohdullista, että kävelemme sillä tiellä yksin. Harva tässä maailmassa oikeasti nojaa kehenkään niin pitkään, että siitä olisi apua. Vain me itse voimme pelastaa itsemme.

Yksinäisyys tappaa silti. Se on voimallisempi kuin moni muu asia, se voi kietoutua ympärillesi odottamaan tilaisuutta iskeä. Annan sen tulla, levätä harteillani. Vain korvissani soiva musiikki seuranani tuudittaudun siihen ajatukseen, ettei kukaan tule koskaan pääsemään lähemmäs. Me synnymme yksin, me kuolemme yksin.

Joskus mietin arvoja elämässäni. Kysyttäessä vastaisin todennäköisesti, että pidän ihmisten tasa-arvoisuutta ja vapautta toteuttaa itseään tärkeimpinä asioina maailmassa. Omassa elämässäni läheiset ja harrastukset nousevat jaetulle ykkössijalle, ja niin edelleen. Tarkoitan kaikkea, mitä sanon, mutten silti usko siihen. Ei ole olemassa tasa-arvoa, ja itsetuntomme riistetään jo elämän ensimmäisinä vuosikymmeninä. Läheisiä ei ole, sillä kukaan ei tunne sydäntäni, kukaan ei sukella puolestani. Katkeraako? En voi kieltää.

Mistä onnellisuus muodostuu? Olen varma, että onnellisuutta ei ole se, kuinka monta kylkiluuta voin laskea ihoni läpi, tai kuinka kauan olen jaksanut pitää kulisseja yllä.

Tahdon huutaa, päästää kaiken pois. Ottaa syvän mustuuden käteeni ja näyttää sitä kaikille. Olen kuollut, ja se on teidän syytänne. Tahdon oppia vihaamaan, päästää sen tunteen valloilleen ja silti hallita sitä voittajana. 

Ja tahdon myös elää. Toivo aamusta on häviävän pieni, mutta se on silti olemassa. Me kaikki kuolemme, mutta minä en kuole tänä yönä.

You know it's a start when you don't know what to say

Tervehdys kaikille ja tervetuloa lukemaan blogiani Mustetahroja!

Olen tainnut aloittaa tämän blogin pitämisen jo suunnilleen kahdesti, joten mitään sen suurempaa esittelyä en ajatellut tähän kirjoittaa. Minun on pitänyt aloittaa pitämään kirjoitusblogia jo ties kuinka pitkään, mutta itsekriittisyys ja ahdistuneisuus ovat estelleet varsin kovastikin. Nyt kuitenkin revin jostakin tarvittavan energian ja päättäväisyyden tämän blogin pitämiseen! (Ja käyn koputtamassa puuta.) Täällä blogissahan hilluu jo valmiiksi nuo kaksi sivua - varasto muualla tarvitsemilleni nukkekuville ja vanhahkot kirja-arvostelut (joita en sitten kuitenkaan uskaltanut hyödyntää, huomaako tästä kenties jotakin). Nämä voi jättää täysin huomiotta, eivät juurikaan liity tähän blogiin itseensä. Aion lisätä myöhemmin sivun myös tarinoille lukuineen, mutta koska blogi on vasta aluillaan, moiselle ei ole vielä tarvetta.

 

Ja koska esittäytyminen on aina kohteliasta, niin olkoon menneeksi.

 

Kuka, mikä, mistä?

- Nimeni on Sara, mutta netissä kiikun useimmiten nimellä Sade. Kyseessä on alterego, jota en välttämättä koe tarpeelliseksi avata tämän enempää. Sade on nettipersoona, mutta Saraksi minua sopii kutsua. Olen pitänyt kohta kuutisen vuotta nukkeblogia, joten monet varmaankin tuntevat minut paremmin nukkepiireistä. Asun Orivedellä (ja koska se yksinään ei sano mitään, niin sanottakoon tämän olevan 45min ajomatkan päässä Tampereesta) ja olen aina nauttinut kirjoittamisesta suurena osana elämääni. Tästä syystä olen täällä nyt kirjoitukseni käytettävissänne, jes.

 

Miksi?

- Kirjoitukseni ovat ja pysyvät aina visusti koneella. Hurjin asia, jonka olen tämän harrastukseni kanssa tehnyt, oli seiskaluokalla tekstin lähettäminen opettajalle. (Kuvitelkaa tähän yleisön voimakkaat aplodit.) Olen yllättävän lukkoinen ihminen, mutta sain silti viimevuonna ajatuksen: kirjoitusblogi, ai minulla? Älä helvetissä.

No joo, kirjoitusblogihan se sieltä tuli. Pitkään tämä on pysynyt pimennossa, mutta josko nyt!

 

Mitä?

- Kirjoitan useimmiten fantasiaa, jonka juonikuviot menevät aina vain monimutkaisemmaksi ja monimutkaisemmaksi... (Joka on osasyy siihen, etten ikinä julkaise näitä missään.) Monia pienempiä tekstinpätkiäkin löytyy, ficcejäkin kirjoitin pitkään, haasteita aina välillä... ja hahmoja on vaikka muille jakaa, näitä on valehtelematta satakunta. (Teen hahmoja siis myös eri sarjoihin ja paritan niitä canonhahmoille.) Lisäksi olen lähiaikoina laajentanut paljon eri genreihin, edellisin tarinani Lasiperhonen on rikosgenreä! Tämän julkaisen täällä ensimmäisenä.

Lisäksi olen julkaissut tarinaani Parantajan tarina nukkeblogissani, joten sitä tuskin tänne laitan, vaikka onkin omakohtainen suosikkini.

 

Julkaisen tänne todennäköisesti aina yhtä tarinaa kerrallaan, yksi luku yhteen postaukseen. Katsotaan nyt, miten tämä lähtee käyntiin.

 

 

Tämä riittänee tällä kertaa! Seuraavaksi sitten jo niitä tarinoita, ääks.

Hyviä Halloweeneja kaikille, toivottavasti tulette viihtymään tämän blogin parissa!