Talven huurtamat tiet esittäytyvät valkoisen ja sinisen eri sävyissä silmien edessä. Puut ovat hallan tiukassa otteessa, oksat roikkuvat, mutteivat lumen painosta. Lumi on kevyttä pakkaslunta, se leijuu ilmassa tähtipölyn tavoin ja saa maiseman näyttämään taianomaiselta.
Lampi näyttää suuremmalta kuin se oikeasti onkaan. Sen pinta on kevyen jään peitossa, ja Faelon joutuu miettimään, voiko asettaa jalkansa sille uppoamatta. Astu, astu, tule mukaan, ilmassa tanssivat lumihiutaleet tuntuvat kuiskivan hänen korviinsa. Faelon ottaa ensimmäisen askeleen ja toteaa jään kestävän hänen painonsa alla.
Lammen keskustassa seistessään hän tulee katsoneeksi ympärilleen. Kaikkialla on kaunista ja hillittyä, jopa lumi tuntuu laskeutuvan lammen pinnalle ja hänen harteilleen tasaisessa rytmissä. Talvi on luonnottoman kaunis. Niin idylliseltä kuin kaikki näyttääkin, Faelon tietää, että kyseessä on vain illuusio. Talvea ei ole luotu pysyväksi, se ei pysy kasassa sallittavilla voimilla. Hän tietää myös sen, että jos pyyhkisi kädellään lunta lammen pinnalta, hän kohtaisi useita jäätyneitä, ehjinä säilyneitä kasvoja. Jäätyneitä silmiä, sinisiä huulia. Kaikki kuolleita.
Niin puhdasta ja kaunista, ettei mikään ole totta. Faelon on rakastunut harhakuvaan ja astelee kuolleiden yli pyyhkien mielestään ajatuksen siitä, ettei tee oikein.
Jos illuusio karisisi pois, Faelon näkisi pelkkiä näivettyneitä lehtiä, mustia puita ja ruumiita. Ennen kaikkea ruumiita. Talvelle elämänsä antaneita, mädäntyneitä ruumiita, jotka eivät olisi enää niin kauniita kuin ne nyt näyttävät olevan. Harhakuva suojelee heitäkin. Jos harhaa ei olisi, maailma olisi ruma ja tahrattu mustaan suruun. Pelkkä sotku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti