En ole koskaan kuullut yhtä kovaa sotatorvea. Ääni kuuluu etelästä, se vavisuttaa maata ja mietin, ovatko nämä viimeisiä elintuntejamme. Kyseenalaistan sotatorven soittoajankohdan - on pimenevä yö, tähtiäkään ei ole taivaalla. Sataakin taitaa, mutten kiinnitä siihen huomiota ennen kuin hiukset liimautuvat kasvoihini. Hymy leviää kasvoilleni, tartun taskuihini varmistaakseni, että tarvitsemani on siellä. On se.
Ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen, vartiossa on aukko. En saata nähdä sitä pimeän maailmani keskeltä, mutta kuulo- ja tuntoaistini kertovat, että ketään ei ole lähistöllä. Sotatorvi on herättänyt vangitsijanikin. Aikaa toimia on vain muutama minuutti, ja ainoastaan vaisto ja jäljellä olevat aistini auttavat minua eteenpäin. Torven kutsumat sotajoukot eivät odota menoani saati säästä minua. Heiltä ei heru empatiaa sokealle tytölle, eikä tarvitsekaan. Minä näen kaikesta huolimatta enemmän asioita kuin he kaikki.
Sade tuntuu lämpimältä kasvoillani. En kuvitellut pakoni olevan tällainen, mutta hymy kasvoillani jatkan eteenpäin. Korpit lentävät ympärilläni, ja oloni on ensimmäistä kertaa elämässäni turvallinen. Ja se on ainoastaan oman itseni ansiota.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti