Merryn safiirinsiniset silmät näkevät loputtomiin kynttilöitä. Likaisenvalkoisia, pitkiä kynttilöitä, jotka leijuvat ilmassa hänen päänsä yläpuolella. Niiden ylle levittäytyy tummansinisen sävyihin hukkuva taivas, joka näyttää siltä, että Merry voisi ojentaa kätensä ja koskettaa sitä. Ottaa tähden käteensä ja todeta, ettei se polta tai hohda valoa, se vain peilaa aurinkoa.
Hänen siskonsa taikuus on kehittynyttä, sillä ainoa asia, jonka Merry tietää ympäristöstään varmasti, on se, ettei mikään ole totta. Hän ei myöskään voi purkaa taikaa mitenkään, sillä taikasauvaa ei näy eikä hän mahda siskonsa voimille mitään. Hän virnistää tahtomattaankin - ainakin sisko tietää yhä, mistä hän pitää. Sinistä ja seesteistä, kynttilöitä pimeyden keskellä. Vankila voisi olla niin paljon rumempikin, ja Merry tuntee kyseenalaista kiitollisuutta.
Kiitollisuuden keskeltä häneen iske muisto siitä, miksi isosisko oli päättänyt vangita hänet lumoukseensa. Hän oli saapunut pahimmalla mahdollisella hetkellä, ja mitä todennäköisemminkin tuhonnut Merryn mahdollisuuden onneen. Poika puristaa kätensä nyrkkiin ja huiskaisee yllään olevaa kynttilää, mutta hänen nyrkkinsä menee läpi. Illuusio, pelkkä kaunis lumous. Merry huokaisee turhautuneena.
Ei tänään, ei vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti