(Hanahaki disease siis tämä!)
Ensimmäinen kukka oli yhtä punainen kuin hänen hiuksensakin.
Tyttö oli kaunis pisamaisine ihoineen ja kirkkaine vihreine silmineen, enkä koskaan osannut kertoa sitä hänelle. Tiesin, miksen koskaan ollut päässyt lähemmäs. Pelkkä hyväntuulinen hymy ei riittänyt, upeiden silmien katse ei ollut tarpeeksi. Granaté ei ollut minun, mutta minä tiesin aina kuuluvani hänelle. Tyttö voisi koska tahansa astella luokseni ja sitoa minut kiinni itseensä.
Granatén perään haaveileminen ei ollut mikään klisee, minä en tahtonut hänen vierelleen enkä tahtonut hänen lapsiaan. Minulle olisi riittänyt yhteinen maailma, samat silmät, joilla katsoa maailmaa. Tai maailmoja. Tuolla ylhäällä, hänen kodissaan, minuutit kuluivat nopeammin ja rypyt löysivät tiensä kasvoille siinä ajassa, missä me opimme kävelemään.
Nyt, ollessaan täällä, hän oli ohikiitävän hetken ikäiseni ja vertaiseni olento. Minä tahdoin tallentaa sen hetken verkkokalvoilleni ja toistaa uudelleen ja uudelleen silloin, kun hän olisi jo omiensa luona. Näkisin liekinpunaiset hiukset idyllisen tummansinistä yötaivasta vasten, kujeilevan hymyn hänen kasvoillaan.
Sillä minä en halunnut hänen jäävän. Jokainen päivä muistuttaisi minua siitä, ettei hän ollut minun silloinkaan, kun olisi niin halunnut. Maailmat eivät kohtaisi.
Jokainen päivä toisi mukanaan uuden, syvänpunaisen kukan. En tukehtuisi niihin, sillä minut nyt vallannut tunne on paljon kuristavampi kuin kukat kurkussani.
Kukkia minulle, ei koskaan hänelle.
Erikseen, ei koskaan yhdessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti