Hän on iloinen, se on ensimmäinen huomaamani asia. Kasvot eivät näytä siltä, että ne olisivat tottuneet hymyilemiseen, sen huomaa tavasta, jolla hän peittää hymynsä. Yrittää piiloutua huiviinsa, mutta hänen seuralaisensa vetää huivin pois ja suukottaa häntä suulle saaden hänet hymyilemään yhä leveämmin. He ovat kauniita, mutta tiedän, ettei mikään ole koskaan niin yksinkertaista. Hän pitää minusta kiinni vapisevin käsin, eikä seuralaisenkaan läheisyys saa käsien tärinää lakkaamaan.
Jokainen voi kertoa tarinan, mutta minulla ei ole aikaa sellaiseen. Tiedän tavasta, jolla he pitävät minua nyt yhdessä kiinni, etteivät he anna minun jäädä keskuuteensa. Minut on luotu hetken huviksi, jonka on tarkoitus nostattaa hymy heidän huulilleen. Mietin, ovatko he rakastuneita, ja päädyn siihen lopputulokseen, ettei sillä ole niinkään merkitystä. Heidän hymyillään on.
He päästävät minusta irti, ja pitempi suukottaa lyhempää suulle. He tarttuvan minun sijastani toisiinsa ja katsovat, kun nousen taivaalle. Korkeammalle, korkeammalle, kunnes en enää näe heidän painautuvan tiukemmin toisiaan vasten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti