He makaavat sohvalla päällekäin, ja Harriet hiipii keittiöstä huoneeseensa mahdollisimman hilljaa. Hän tietää, ettei heidän häiritsemisestään seuraisi muuta kuin kiusallisia tilanteita. Logan ei pidä häirinnästä, eikä Harriet tahdo olla ystävälleen vaivaksi.
Kun hän saa huoneensa oven kiinni, hän ymmärtää jälleen, mihin pisteeseen hänen elämänsä on tullut. Hänen huoneistonsa on iso yhdelle ihmiselle, ja hän on täyttänyt sen jouluvierailla. Kaksi huonetta on varattu yövieraille, ja Logan poikaystävineen on varannut olohuoneen. Jokaisella tuntuu olevan joku, jonka kainaloon käpertyä, ja Harriet huomaa ajattelevansa kuin teini.
Ei ole kuullut kahtakaan kuukautta siitä, kun hänen oma onnensa sammui. Harriet ei tahdo ajatella liikaa, mutta nähdessään ikkunansa auki, hän näkee hetkensä koittaneen. Jos hän astelee katolle, hän ei ole kenenkään tiellä. Ei, vaikka kyseessä on hänen kotinsa.
Katolla on liukasta, ja hän puoliksi toivoo liukastuvansa. Ei joulua kuulu viettää näin. Vaikka Harriet on kokenut pahempaakin, ajatus siitä, että toisissa oloissa joulu olisi voinut olla onnellisin moniin vuosiin, murskaa häntä sisältä. Hänellä oli jotakin, eikä hän ollut pitänyt siitä tarpeeksi lujaa kiinni.
Harriet istuutuu ja sulkee silmänsä. Taivaalla on tähtiä, mutta hän ei halua muistaa sitä juuri nyt. Ne eivät olisi sama asia, eivät enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti