Sellissä, eristyksissä, istui tyttö. Kirkkaanpunaiset hiukset valuivat rasvaisina kasvoille, kukaan ei ollut päästänyt häntä peseytymään useaan viikkoon. Oikea puoli hänen kehostaan näytti jotakuinkin normaalilta, sininen silmä katseli ympäristöään tottuneena. Vasen puoli sen sijaan oli syy vapauden menetykseen, se oli hänen kirouksensa. Mätänevä, sairas puoli. Vihreä iho, paiseita ja haavoja. Tartunnan saanut tyttö, eristetty tyttö.
Hänellä oli nimi, Menina, mutta kukaan ei koskaan kutsunut häntä sillä. Kukaan ei muutenkaan koskaan ollut puhumassa hänelle, hänen luonaan kävi ainoastaan kerran päivässä ihminen tuomassa kurjan aterian. Sitä ei laskettu sosiaaliseksi kansakäymiseksi, se näivetti häntä päivä päivältä vain enemmän. Tieto siitä, että joku kävi hänen luonaan, kävi niin lähellä saastunutta ihmistä, satutti häntä. "Niin lähellä, mutta silti niin kaukana", niinhän? Ei ikinä yhtäkään ystävällistä sanaa. Tuskin sanoja ollenkaan. Oli vain kipu, sisään kääntynyt viha.
Tartunta oli riehunut kaupungissa vuosia sitten, ja siinä, missä muut sairastuneet oli jo päästetty vihreille niityille, hänet oli jätetty selliin kitumaan. Meninahan oli pelkästään puoliksi tartunnan saanut, jokin hänessä vastusti sairauden leviämistä koko kehoon. Joka yö hän toivoi, että tartunta olisi levinnyt kaikkialle, jotta hänetkin olisi ammuttu hengiltä vuosia sitten. Vaan toivomus oli turha, se valui hiekanjyvänä viemäriin eikä tullut kuulluksi.
Kalterissa ei ollut ikkunoita, hän ei koskaan nähnyt maailmaa. Ei hän olisi edes tahtonut, siinä ei ollut enää nähtävää, se oli pettänyt hänet jo. Mutta silti oli olemassa joku, joka näki hänet. Joku, joka ei ajatellut Meninaa tartunnan saaneena hirviönä. Hänen silmissään Menina oli pelkkä kaunis, punatukkainen, särkynyt tyttö. Hänen tehtävänsä ei ollut olla tytön tukena, mutta hän tahtoi sitä enemmän kuin mitään muuta, ja hänen mielensä oli tehnyt suunnitelman.
Punatukkainen, särkynyt tyttö olisi pian pelkästään punatukkainen tyttö, jos hän saisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Ja hän sai.
Hänellä oli nimi, Menina, mutta kukaan ei koskaan kutsunut häntä sillä. Kukaan ei muutenkaan koskaan ollut puhumassa hänelle, hänen luonaan kävi ainoastaan kerran päivässä ihminen tuomassa kurjan aterian. Sitä ei laskettu sosiaaliseksi kansakäymiseksi, se näivetti häntä päivä päivältä vain enemmän. Tieto siitä, että joku kävi hänen luonaan, kävi niin lähellä saastunutta ihmistä, satutti häntä. "Niin lähellä, mutta silti niin kaukana", niinhän? Ei ikinä yhtäkään ystävällistä sanaa. Tuskin sanoja ollenkaan. Oli vain kipu, sisään kääntynyt viha.
Tartunta oli riehunut kaupungissa vuosia sitten, ja siinä, missä muut sairastuneet oli jo päästetty vihreille niityille, hänet oli jätetty selliin kitumaan. Meninahan oli pelkästään puoliksi tartunnan saanut, jokin hänessä vastusti sairauden leviämistä koko kehoon. Joka yö hän toivoi, että tartunta olisi levinnyt kaikkialle, jotta hänetkin olisi ammuttu hengiltä vuosia sitten. Vaan toivomus oli turha, se valui hiekanjyvänä viemäriin eikä tullut kuulluksi.
Kalterissa ei ollut ikkunoita, hän ei koskaan nähnyt maailmaa. Ei hän olisi edes tahtonut, siinä ei ollut enää nähtävää, se oli pettänyt hänet jo. Mutta silti oli olemassa joku, joka näki hänet. Joku, joka ei ajatellut Meninaa tartunnan saaneena hirviönä. Hänen silmissään Menina oli pelkkä kaunis, punatukkainen, särkynyt tyttö. Hänen tehtävänsä ei ollut olla tytön tukena, mutta hän tahtoi sitä enemmän kuin mitään muuta, ja hänen mielensä oli tehnyt suunnitelman.
Punatukkainen, särkynyt tyttö olisi pian pelkästään punatukkainen tyttö, jos hän saisi vaikuttaa tapahtumien kulkuun. Ja hän sai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti