torstai 29. elokuuta 2019

Punainen morsian


Morsian punapukuinen, hiukset norsunluun lailla valkeat.
Minulla pieni kukka käsissäni, elämän mittainen valinta.

”Minne sinulla on matka?” hän kysyy hymy kasvoillaan. Puvun reunat ovat mudan koristamat, täällä kukaan ei maadu omana aikanaan.
”Joen toiselle puolelle.”

Sateen ääni, hiljainen ropina. Oksisto antaa myöten taivaan painolle.
Kukka on pudonnut matkalla.

”Ei siellä ole enää mitään.”
”Mistä sitä tietää, jos ei ole koskaan käynyt?”

Levinnyt huulipuna, sekoitus katumusta ja itseluottamusta. Valkeat hiukset kuin lyhty täällä pimeässä.
Minäkin menin kerran naimisiin. Maa sai hänetkin.

”Etkö sinä sure enää?”
”Ei täällä ole enää surua. Sinun helmasi on mudassa.”
”Meidän kaikkien on.”
”Saanko kutsua sinua nimellä?”
”Epäilen, etten muista sitä enää.”
”Sepä surullista.”
”Sinä poistit juuri voiman aiemmilta sanoiltasi.”

Oksisto heiluu, lehdet peittävät taivaan näkyvistä.
Helma on mustana vielä joen päässäkin. Milloin matka on ohitse?

”Sinä tiedät sen itsekin. Minne kadotit kukkasi?”
”Se on varmasti jo maatunut.”
”Vain, jos uskot niin.”

Valoa. Joellakin on helma, reunoistaan tummunut. Sade on sotkenut penkan, sammal repsottaa.
Matkalla on niin paljon kiviä, että eksyisin ilman häntä.

”Minulla ei ole enää kukkaa. Miksi sinulla on yhä punainen mekko?”
Kaikella on aina oltava tarina. Valinnat jäävät muuten tyhjiksi.
”Se ei kerro mitään. Minun aikani jäi kesken.”
”Silloinhan sinulla on jo vastaus annettavaksi.”

Raadeltu morsian, ennen aikojaan maaksi tullut.
Viimeinen oppaani, koristamattomaksi jääneen sieluni kaitsija. Miten kaunis hän onkaan katsella, miten kipeää tekevätkään hänen askeleensa, jotka eivät jätä jälkiä.

Perillä en enää tiedä, kummalla meistä on vielä toivoa.

”Olemmeko jo siellä?”
”Katso ympärillesi.”

Vaiennut paratiisi, nahistuneet lehvät. Puut eivät enää laula. Tuuli on kuollut ja vetänyt taivaan mukanaan.
Toisella puolella on hiljaista. Minä otan askeleen.

”Tuletko sinä mukaani?”
”Kaikille ei anneta toista mahdollisuutta.”

En katso morsianta silmiin.
Toisella puolella huomaan kukan olevan yhä taskussani. Morsian unohtuu, punainen jää.

Valo hälvenee, joen takana on pelkästään kaunista.

tiistai 6. elokuuta 2019

Kaikkein pyhin


Kirkkain värein maalatut ikkunat on tehty peittämään pahuuden risteilevät kuiskaukset, harhauttamaan yksin kulkeva polultaan. Ilta on kuten tavallisestikin, hengittämätön ja hiljainen, taivas lepää korkeahuippuisten tornien yllä heiluttamatta jalkojaan. Aurinko ei pääse paistamaan värikkäistä ikkunalaseista sisään, taivas ei vapauta valoaan.

Kurluttava ääni kuuluu alttarin edestä. Aluksi en näe sitä. Näen sen, mitä korkeammat kädet haluavat minun näkevän; kauniit, koreilevat värit ikkunoissa ja kaikkein pyhimmän maalattuna irvokkaaksi alttarille, siivet kuin haavoitetulla varpusella. Sitten ääni voimistuu, kallistan päätäni eläimen lailla ja näen polvistuneen olennon, haalistuman ihmisestä.

Kuuluvatko korkeammat kädet jollekulle, jolla on paholaisen kasvot, miksi se peittäisi minulta tämän näyn kullalla ja mirhamilla, miksi se –

Veren haju iskee tajuntaani ennen kuin mieleni rekisteröi sen. Oksennus maistuu suussa, ääni alttarilla kohoaa sietämättömäksi, pidän käsiäni suuni edessä, jotta en huuda, jotta en tukehdu kauhuun, joka kohoaa kohti kurkkuani ja tahtoo juosta alttarille ja hajota osaksi irvokasta kuvaelmaa.

Alttaritaululle maalatun enkelin alla on toinen olento, äänen lähde, jonka kohoilevat kyljet ovat viilloilla kuin marttyyripyhimyksellä. Jokin rikottu, kamalalla tavalla satutettu, silti pyhä kuten kuva yläpuolellaan. Siivekäs.

Olennon sarvet kohoavat kohti taivasta kuten kirkon tornitkin. Siivet on laskostettu, ne ovat ehjemmät kuin vääristyneellä enkelelillä alttaritaulussa. Kauhu kipristelee yhä kurkkuni sisällä, kun astun lähemmäs, otan sisälleni veren hajun ja rikotun olennon pelon.

Taivaskin aloittaa laulunsa, laskee aurinkonsa värillisistä ikkunoista suoraan ensimmäisille penkkiriveille. Minä nyökkään hiljaa, tiedän, että tämä näky halutaan kätkeä minulta kaikin tavoin. Uhmaan taivasta, käännän selkäni valolle ja astun alttarille, kohtaan vaikeasti hengittävän olennon ja katson sitä suoraan sen silmiin vain nähdäkseni niissä inhimillisen pelon, sellaisen, jota yksikään maanalainen hirviö ei katseessaan kanna. Vavahdan. Ihmisenkaltaisella, sotketulla hahmolla on rakastettuni kasvot.

Minä kavahdan, kiellän hänet kolmesti mielessäni veren hajun kietoutuessa ympärilleni, sinetöidessä hetken. Hän tulee ikuisesti muistamaan tavan, jolla katsoin, tavan, jolla säpsähdin, osoitin hänen olevan jotakin muuta kuin inhimillinen olento.

Mutta minä en voi sille mitään. En voi paeta, en juosta enkä itkeä, kun huuto pakenee sisimmästäni ja sitoo minut paikalleen. Auringonvalo ei enää paista penkeille, taivas vetää rihmansa pois, jättää minut yksin sisälläni sykkivän kauhun kanssa. Ojennan käteni kohti siivekästä tietäen, että todistan jotakin samaan aikaan suunnattoman pyhää, suunnattoman kiellettyä.

Paratiisi vilahtaa silmieni edessä, kun olento sulkee silmänsä ja näyttää pelkältä pojalta, häneltä, jonka tunnen. Mitä olisikaan voinut olla. Miten olisinkaan rakastanut hänen jokaista vikaansa, jokaista liikkumattomana yönä vuodatettua kyyneltä. Mutta en saa unohtaa. Paratiisi on vain hauta. Se ei ole meitä varten.

Hän avaa silmänsä, uusi huuto irrottaa itsensä minusta, kenties se leikkii ymmärrystä, sanoja, huolta, sitä, mitä hän ei mitenkään kykene lukemaan kasvoiltani. Huudon lähtiessä en tiedä, kenen tekoa minä katson, jumaluuden vai ihmisen, hänen itsensä vai minun, kuka väänsi hänet epäpyhäksi ja vääräksi, olinko se minä kavahtaessani ensimmäisen kerran. En tunne itseäni huudon lakatessa, hiljaisuuden laskeutuessa alttarille kuin armosta.