Ovenkoputus on vuosia myöhässä. Tunnistaisin sävyn missä
tahansa, kolme napakkaa koputusta, joiden voimakkuutta vuodet eivät
ole vieneet. En ehdi vetää henkeä, en ajatella ennen kuin avaan
oven. Tiedän, että jos ajattelen, en avaa ovea koskaan, enkä halua
elää sen kanssa.
Vaaleat hiukset, yhä taakse vedetyt kuin menneiden vuosikymmenten
tyyli-ikoneilla. Pieni parransänki, joko huolimaton tai tarkoin
harkittu. Hengitän syvään, kun ymmärrän, etten enää osaisi
sanoa, kumpi. Se ei ole kuulunut minulle pitkiin aikoihin, ymmärrys
ja tieto hänen päätöksistään.
”Jake.”
”Harriet.”
Me lausumme toistemme nimet kuin vieraat. Kuin kaksi aikuista, jotka
tapaavat toisensa ensi kertaa, maistelevat nimiensä tuntua,
pohtivat, sopivatko toistensa suihin ollenkaan.
Minun ei tarvitse käskeä häntä sisään. Hän lukee luvan jo
katseestani, sulkee oven perässään. Kun se rysähtää kiinni, en
tiedä, mitä tulen sanomaan. Suuni sisällä on vankila, jonka
vangeilla on oma tahto.
Sormus hänen sormessaan on kultaa. Muistan naisen kirkkaan hatun,
räikeän vaalean tukan. Välähdys entisestä elämästä
kävellessäni kadulla. Hän ja nainen, nainen ja hän,
merkityksettömässä virrassa yksi merkityksellinen hetki, jonka me
molemmat ohitimme, kuljimme toistemme ohi ventovieraina. Viikko ja
nyt hän on tässä, eteisessäni, tuijottamassa sotkuisia
kenkärivejä, kuivumaan jäänyttä sateenvarjoa ja kuvakokoelmaa
takanreunuksella. Tiedän kysymättäkin, mihin hänen katseensa
pysähtyy.
”Onko hän luonnostaan vaaleahiuksinen?” suuni päästää ulos,
jotta hän ei ehdi esittää kysymyksiä ennen minua. Missä tahansa
muualla, kenen tahansa muun kanssa nauraisin omalle röyhkeydelleni.
”Ei”, hän sanoo vailla hymyä äänessään. ”Entä oliko
hänellä todella noin hyvät hampaat?”
Hän nyökkää kohti yhtä kuvista. Arvasin oikein.
”Oli”, sanon yhtä ilottomasti kuin hän.
”Vietkö sinä yhä hänen haudalleen kukkia?”
En odottanut tätä. En odottanut hänen tietävän. Miten hän
mahtaakaan nauraa minulle. Halveksia minua. Sinä hylkäsit minut
hänen vuokseen, mutta et saanut häntäkään. En voi kieltää
häntä tekemästä niin, olen jo menettänyt sen oikeuden.
”Kukkia tai kynttilöitä”, minä vastaan.
Äänettömiä nyökkäyksiä. Mitä muuta meillä on vielä
toisillemme? Ei ole puhuttavaa, ei kysyttävää, pelkkä väsynyt
taakka, joka on odottanut unohdusta kaikki nämä vuodet. Minä en
pyydä häntä istumaan, hän ei kehu kampaustani tai kysy, mitä
olen tehnyt. Latteudet on lakaistu väliltämme jo silloin, kun minä
tein valintani.
”Minä en ole täällä esittämässä kysymyksiä, jos sinä sitä
ajattelet”, hän sanoo silmissään se kiilto, jota muistan
ajatelleeni lämmöllä. Se sopii hänelle edelleen, hänelle ja
hänen uudelle elämälleen.
”En minä niin ajattele.”
”Etsin sinun kuolinilmotustasi kaikkialta. Minulle kerrottiin, että
sinä kuolit.”
”Kävitkö sinä kysymässä?”
”Toimistolla sanottiin vain, että sinä olet poissa. Minä tiesin,
mitä hiljainen huone ja valkoiset kukat tarkoittivat. Silti
kuolinilmoitustasi ei löytynyt.”
”Sinä tiesit kaiken sen ajan, että minä olin hengissä.”
”En kaikkea.”
”Milloin sinä sait varmistuksen?”
Mielessäni käy kuva, kamala ja nopea. Oliko viikon takainen
kohtaamisemme hänen varmistuksensa, tiesikö hän vasta silloin,
että minä en kuollut, vaan pakenin? Senkö vuoksi hän on nyt
edessäni? Joudun miltei ottamaan lipastosta tukea ajatellessani
vihaa, joka hänessä on täytynyt syttyä. En kuitenkaan näe siitä
merkkejä hänen olemuksessaan, hän ei purista käsiään nyrkkiin
eivätkä hänen silmäkulmansa nyi. En saa ainuttakaan syytä
ajatella hänestä pahaa. En tiedä, mitä se saa minut tuntemaan.
”Ajat sitten”, hän huokaa. Se ei poista polttavaa tunnetta
kehoni laidoilta. ”Minä vain tiesin. Minä tunsin sinut riittävän
hyvin.”
”Niin”, minä sanon. En muuta. Ei ole muuta.
”Sinähän palasit lopulta töihin.”
”Niin minä palasin.”
”Vuoden hänen kuolemansa jälkeen.”
”Olet oikeassa.”
Näen, mitä vastaukseni aiheuttavat hänessä. Hänen katseensa
kiertää minua ja kehystettyjä kuvia, kätensä sipoo parransänkeä.
Hän ei tiedä, mitä sanoa. Ensimmäistä kertaa vuosiin ajattelen
kaikkea sitä surua, jonka sysäsin hänelle, jonka annoin hänen
vastuulleen rakastumalla toiseen ja katoamalla.
”Minä haluan kysyä vain yhtä asiaa. Yhtä ainoaa. Sen jälkeen
minä en enää vaivaa sinua.”
”Sinä et vaivaa minua.”
Hänen katseensa on kuin päänpudistus, se tyrmää sanani oitis.
”Kaikki se, mitä koimme yhdessä. Me elimme alituisesti vaarassa,
sinä ja minä, me kohtasimme sellaisia asioita, joita yhdenkään
parin ei tulisi koskaan joutua kohtaamaan. Olitko sinä minun
kanssani, koska löysimme yhdessä turvan siitä vaarasta, jossa
olimme? Minä ajattelin… minä…”
En kestä katsoa hänen hapuiluaan. Kädet ovat jäykistyneet,
silmien takana kiiltää. En katso enää miestä, jonka kanssa jaoin
monta vuotta elämästäni. En tiedä, kuka hän on, en saa häntä
enää kiinni. Jos tunne sisälläni on pelko, olen valmis kokemaan
sen.
”Silloin, kun meidän elämästämme tuli tavallista, minä
ajattelin, että sinä olit onnellinen. Kuvittelin sinun olleen
tyytyväinen tavalliseen arkeen, koska olit mennyt vuokseni niin
pitkälle. Ainoa asia, jota olen miettinyt, on se, miksi kestit
kaiken sitä edeltäneen, jos olit valmis luopumaan minusta niin
helposti.”
Hänen sanansa ovat melkein irralliset, minun on vaikeaa ottaa niistä
kiinni, koska en enää tiedä, millainen mies ne sanoo. Näen, ettei
hän ole antanut anteeksi sitä, mitä tein. Petosta ja tietoa siitä,
että minä en kuollut, pelkästään pakenin tekojani. Häpeää ja
inhoa. Silti hän ei sano mitään. Hänen sanansa liikkuvat ihoni
alla, en tiedä, mitä tehdä niille.
”Minä en tiedä”, kuiskaan. ”En tiedä lainkaan.”
”Harriet…”
Hän lausuu nimeni eri tavalla. Kuin mies, joka on jo melkein
päästänyt irti.
”Minä kuvittelin, että me voisimme vihdoin keskustella tästä
kuin kaksi aikuista ihmistä.”
Aikuista. Miten huvittava ajatus.
”Minä en koskaan oppinut, millaista on olla aikuinen, lapsi…
mitä tahansa. Minä olen aina vain elänyt.”
Kaikki, mitä enää häneltä saan, on huokaus. Se antaa minulle
enemmän kuin kestän ottaa, siihen tiivistyvät kaikki tunteeni. Se
saa minut tuntemaan oloni syylliseksi tekemättä minusta uhria,
sallimatta minun rypeä omissa virheissäni. Miten vaikeaa onkaan
kantaa tekonsa maalaamatta itsestään kuvaa. Minä tahdon vain olla,
elää olematta mitään siitä, mitä ihmiset tuntevat tehdessään
jotakin sellaista.
”Etkö sinä rakastanut minua tarpeeksi? Siitäkö siinä oli kyse?
Tiedänhän minä sinun historiastasi, työstämme… Mutta minä
todella kuvittelin, että tavallinen elämämme olisi saanut sen
muuttumaan.”
Sääliä. Ei minulle, ei lopulta. Oikein aseteltuna sanat kääntävät
sen takaisin hänelle. En sano mitään. Ajamaton sänki oli
sittenkin tietoinen valinta, aivan kuten avoimeksi jätetty ylin
nappikin. Polttava tunne sisälläni on pelkkää surua, joka tuntuu
enää varjolta siitä surusta, jota en koskaan jaksanut surra pois.
Nyt on jo liian myöhäistä.
”Miksi sinä teet sitä? Otat miehen, rakastut, päästät irti
heti, kun löydät uuden? Harriet, ole kiltti, minun täytyy saada
tietää.”
Sääli ei sovi hänelle. En ole koskaan pitänyt sitä hyvänä
takkina, sen kuuluu olla laukku, jonka voi hylätä, jättää aina,
kun se käy liian raskaaksi kantaa. Minä pudistan hiljaa päätäni.
Hänen etsimänsä vastaukset eivät ole minulla.
”Minä en tosiaankaan tiedä”, sanon värittömästi. ”Vastauksia
on liikaa. On niin monta tekijää, joilla selittää, miksi me
olemme sellaisia kuin olemme. Olen väsynyt etsimään yhtä syytä.
Ne ovat sotkeutuneet toisiinsa ajat sitten. Mikset sinä etsisi
itsellesi sopivaa vastausta? Analysoi minut, tee minusta kartta, joka
antaa vastaukset. Sinä tunnet minut riittävän hyvin tehdäksesi
niin. Laita epätoivottujen ominaisuuksieni syyksi jotakin sellaista,
jonka ymmärrät parhaiten.”
Tiedän, ettei hän tulkitse vastaustani hyökkäykseksi. Sävyni on
liian iloton, liian väsynyt. Hän on nähnyt pimeimmän yöni ja
ymmärtänyt, ettei minussa ole vastauksia, ei mitään, mistä hän
voisi pitää kiinni. Haluaisin antaa hänelle sellaisen vastauksen,
jonka hän voi viedä sydämeensä ja ymmärtää. Jos se saa hänet
vihaamaan minua, annan hänen tehdä sen. Kunhan se vain tyynnyttää
hänen janonsa.
”Minä en osaa pyytää anteeksi”, sanon hiljempaa. Olen
pyydellyt anteeksi koko ikäni. Olen huutanut keuhkoni puhki
anteeksipyydöillä. Ei enää koskaan. En tahdo katkaista omia
jalkojani tekemällä niin. ”Minä tein, mitä tein. En halua etsiä
syyllistä sinusta tai minusta. Tiedän vain sen, että niin olisi
käynyt koska tahansa. Sen verran hyvin tunnen itseni. En olisi
koskaan voinut olla onnellinen siellä. Olen iloinen siitä, että
pääsin pois, että päästin sinut pois, enkä voisi ikinä
pahoitella sitä.”
Hänen eleensä kertovat minulle, ettei hän voi kieltää sanojani.
Pää kallistuu aavistuksen alaspäin, hartiat painuvat lysympään.
Kun hän kääntyy takaisin minuun päin, tiedän, ettei hän aio
enää vaatia vastausta kysymykseensä. Jano on silti yhä siellä,
yhä hänen liikkeissään, halussaan tietää.
”Mitä sellaista sinä sait häneltä, joka sai sinut…
vapautumaan?”
Hänen sanavalintansa ei ole isku meistä kummankaan rintaan. Hän ei
vain ymmärrä. Se ei ole hänen vikansa.
”Tavallisen elämän. Hetkeksi vain.”
Sen saman, jota pakenin hänen luotaan. En odota, että hän
ymmärtää. Näen, kuinka hän huokaa, miltei ristii kätensä
rinnalleen. Lopulta hän vain kohtaa katseeni, antaa minun upota
sinisiin silmiin vielä kerran. Ne ovat lämpimämmät kuin muistin.
”Teinkö minä jotakin väärää sinulle? Jotakin, joka sai sinut
vihaamaan minua?”
Rakas ystäväni, sinä et koskaan satuttanut minua. Se, etten minä
näe itseäni kokonaisena, ei ole lähtöisin sinusta. En osaa olla
pahoillani siitäkään.
”Et”, sanon pudistaen päätään. ”Minä en koskaan vihannut
sinua. Jos sinä vastauksia tahdot, voin ainakin kertoa sinulle ilman
petosta sydämessäni, että en lähtenyt vihasta sinua kohtaan.”
Voisin antaa hänelle keksittyjä vastauksia. Sanoa, että koin hänet
tylsänä, pidin elämäämme merkityksettömänä. Antaisin hänelle
syyn vihata minua, syyn unohtaa. Mutta en voi. Olen hänelle
rehellisyyteni velkaa, vaikka se ei palvele sitä, mitä hän minulta
haluaa.
”Hyvä on”, hän kuiskaa lopulta. ”Hyvä on. Ehkä me emme tule
koskaan ymmärtämään toisiamme, Harriet. Minä olen onnellinen
siitä, että sinä sait häneltä hetkeksi jotakin sellaista, joka
päästi sinut irti. Oletko sinä nyt siellä, missä haluat olla?”
Näen kynttilät haudalla, kuvat takanreunuksella. Kuvat niistä
hetkistä, jotka veivät minut hänen luotaan. Saavat minut nyt
katsomaan häntä kuin vierasta.
”Ainakin lähempänä sitä.” Uskon hymyileväni.
”Etkö aio kysyä, olenko minä onnellinen? Hänen kanssaan?” hän
kysyy, kun pysyn hiljaa. ”Eikö sinua kiinnosta tietää, millaista
minulla on hänen luonaan?”
”Tuletko surulliseksi siitä, että ei?”
Uusi huokaus. Aavistuksen vapisevat, paikkaansa etsivät kädet.
Vanha, tuttu tuoksu. Minä tiedän, mitä hän todella tekee luonani.
Hän on myöhässä. Minä olen myöhässä. Kun hän kääntyy kohti
ovea, tiedän, ettemme enää koskaan kosketa toisiamme.
”Minä toivon, että sinä tulet onnelliseksi, Harriet”, hän
sanoo hiljaa sulkiessaan ovea. Eleet ovat hidastettuja kuin
elokuvassa, hän ei tahdo lähteä.
”Minä tahdon sinulle vain hyvää”, sanon vaimeasti. En voi
toivoa hänelle onnea. Ne merkitsevät meille eri asioita. Hänen
hymynsä viipyilee, odottaa viimeistä liikettäni. Kun sitä ei
tule, ovi sulkeutuu, laittaa kiinni vuodet välillämme.
Menen oitis lipastolleni, etsin kuvan, jossa minä hymyilen hänen
rinnallaan. Olemme kauniita, emme lainkaan onnellisia, emme lainkaan
ehjiä, mutta me nauramme. Asetan kuvan muiden kuvien viereen, muiden
muistojen, muiden suljettujen ovien. Sinne hän jää hymyilemään,
takkani reunalle.
