Punainen vuosi

Taas kuukaudet ovat juosseet toisensa kiinni ja joudun hetkeksi pysähtymään, istumaan alas ja miettimään, mihin vuosi hävisi, miksi en saanutkaan sekunteja tai edes tunteja kiinni. Tämä vuosi tuntui loppuvan kesken. Joulukuuta lukuun ottamatta joka ikinen kuukausi pyyhälsi nopeasti loppuunsa, en ehtinyt hengittää, en edes kunnolla ymmärtää, että ne muodostivat kokonaisen vuoden. Olen hukannut täysin käsityksen siitä, mihin tämä vuosi katosi. Ikävä kyllä en ole sen vuoksi itsekään lainkaan varma, missä olen. Tällä hetkellä en osaa kertoa, missä tarkalleen seison ja mitä tältä paikalta haluan. Se on ehkä ihan hyväksyttävää, vain ehkä.

Tämä vuosi on kuorrutettu kaikella uudella. Olen saanut paljon uusia kokemuksia, ihmisiä ja tunteita, joiden keskeltä minun on hivenen hankalaa etsiä itseäni. Ehkä minun ei tarvitse, vastaukset yleensä tulevat luokse, kun niitä ei odota.

Puoleen väliin saakka kestin tietämättä vuoden väriä. Sitten, syksyn saavuttua, se kertoi itsestään. Tämä on punainen vuosi. Hyvin selkeän punainen, kaikkine eri sävyineen. Olen löytänyt paljon sellaisia tunteita, jotka ovat minulle pelkästään punaisia, hyvässä ja pahassa. Olen oppinut paljon itsestäni näiden tunteiden kautta. Siitä pitää kaiketi olla kiitollinen.

Tänä vuonna olen ymmärtänyt, että kirjoittaminen aivan oikeasti on minulle rakkainta koskaan. Olen saanut valmiiksi kolme romaanimittaista tekstiä. Kirkkain tähti, jonka kirjoitin viime talvena (tammi-maaliskuu) kertoi minulle, että tätä minä haluan, tähän minä pystyn. Pystyinkin. Musteenkantajaa suunnittelin keväällä, se valmistui kesällä. Verivalheen kanssa vietin syksyni, ja se tarina olikin lopulta juuri se, joka kertoi minulle, minkä värinen tämä vuosi on. Siihen heitin niin paljon omia tuntemuksiani, että ymmärrän merkityksen varmasti kunnolla vasta myöhemmin. Nyt kirjoitan Lumoa, joka ei ole konsepteista uusin, mutta se, joka innosti eniten lähteä toteuttamaan. Nautin tästä. Siitä, että voin kirjoittaa ja luoda.

Jotenkin minusta tuntuu silti, etten täysin hahmota tämän vuoden koskaan tapahtuneen. Mielenterveyteni on juossut niin lujaa alamäkeen, etten ihan itsekään pysy perässä. Paljon on tapahtunut, ja silti tuntuu oudosti siltä, että kaikki on tapahtunut joko todella kauan sitten tai ei koskaan. Ehkä minulla on vain ollut todella vaikea joulukuu enkä siksi hahmota, mitä tässä vuodessa on oikeasti tapahtunut.

Joka tapauksessa voin sanoa edelleen eläväni. Edellinen vuosi, 2017, oli selkeän keltainen, koska olin ensimmäistä kertaa elossa ja kokemassa kaikkea. Nyt oloni on punainen. Se on monimerkityksellisempi kuin keltainen, mutta vuosia ei tietenkään voi vertailla.

Olen kiitollinen kaikesta siitä, mitä tältä vuodelta sain. Olenhan vielä elossa.

31.12.3018

Vuoden 2018 kirjat

Olen jälleen listannut kaikki vuoden aikana lukemani kirjat. Tällä kertaa kursivoin ne, jotka olen lukenut joskus aiemminkin. Kirjoitan englanniksi niiden kirjojen nimet, jotka olen kyseisellä kielellä lukenut.

Tammikuu:
⏩ J.R.R. Tolkien: Silmarillion
⏩ Sally Green: Puoliksi villi
⏩ Sally Green: Puoliksi poissa
⏩ Ruth Ware: Nainen hytissä 10
⏩ Agatha Christie: Ikiyö
⏩ John Ajvide Lindqvist: Kultatukka, tähtönen
⏩ J.P. Delaney: Edellinen asukas

(Yhteensä 7)

Helmikuu:
⏩ Lars Kepler: Vainooja
⏩ Geir Tangen: Maestro
⏩ Philip Wilkinson: Myytit & legendat ensyklopedia
⏩ Shari Lapena: Vieras talossa
⏩ Han Kang: Ihmisen teot
⏩ C.S. Lewis: Taikurin sisarenpoika
⏩ Arthur Cotterell: Maailman myytit ja tarut
⏩ C.S. Lewis: The Lion, the Witch and the Wardrobe

(Yhteensä 8)

Maaliskuu:
⏩ Maria Turschaninoff: Anaché
⏩ Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
⏩ Lina Bengtsdotter: Annabelle
⏩ Samanta Schweblin: Houreuni
⏩ Anne Leinonen: Metsän äiti
⏩ Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva
⏩ Siri Pettersen: Odininlapsi

(Yhteensä 7)

Huhtikuu:
⏩ Siri Pettersen: Mätä
⏩ Siri Pettersen: Mahti
⏩ Kate DiCamillo: Desperon taru
⏩ Vesa Haapala: Valekuolleet
⏩ Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun
⏩ Kaoru Mori: Aron morsiamet
⏩ Erika Vik: Hän sanoi nimekseen Aleia
⏩ Sanna Karlström: Multaa sataa, Margareta
⏩ William Shakespeare: Hamlet
⏩ Katja Kallio: Yön kantaja
⏩ Laura Gustafsson: Pohja

(Yhteensä 11)

Toukokuu:
⏩ Erika Vik: Seleesian näkijä
⏩ Eeva-Liisa Manner: Poltettu oranssi
⏩ Hanna Hauru: Jääkansi
⏩ A.J. Finn: Nainen ikkunassa
⏩ Clare Mackintosh: Minä näen sinut
⏩ Affinity Konar: Elävien kirja
⏩ Susanne Jansson: Uhrisuo
⏩ Heidi Liehu: Lumoava selli
⏩ Paperi T: Post alfa

(Yhteensä 9)

Kesäkuu:
⏩ Heidi Liehu: Kultaiset tikapuut
⏩ Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
⏩ Heidi Kummu: Hyvästi pojat
⏩ Jinsei Kataoka & Kazuma Kondou: Deadman Wonderland
⏩ Neil Philip: Suuri myyttikirja
⏩ Päivi Alasalmi: Siipirikon kuiskaus
⏩ Maria Mustaranta: Sokeita hetkiä
⏩ Piia Leino: Taivas
⏩ Ai Yazawa: NANA
⏩ Satu Lepistö: Lintutarha
⏩ Jukka Laajarinne: Pinnan alla pimeä
⏩ Hino Matsuri: Vampire Knight

(Yhteensä 12)

Heinäkuu:
⏩ Deborah Spungen: Nancy
⏩ Daisuke Moriyama: Chrono Crusade
⏩ Ben Kalland: Vien sinut kotiin
⏩ Tuuve Aro: Lihanleikkaaja
⏩ Johan Egerkrans: Pohjoismaiset taruolennot
⏩ Essi Tammimaa: Isän kädestä
⏩ S.K. Tremayne: Ennen kuolemaani
⏩ Margaret Atwood: The Handmaid's Tale
⏩ Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita
⏩ Tuomas Hovi: Vlad Seivästäjä ja vampyyrikreivi Dracula

(Yhteensä 10)

Elokuu:
⏩ Satu Apo: Ihmesatujen historia
⏩ Yana Toboso: Kuroshitsuji
⏩ Camilla Grebe: Lemmikki
⏩ Edward St Aubyn: Loistava menneisyys
⏩ Juuli Niemi: Tuhat tytärtä
⏩ Daniel Cole: Räsynukke
⏩ Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä
⏩ Ruth Ware: Valhepeli

(Yhteensä 8)

Syyskuu:
⏩ Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
⏩ Hanya Yanagihara: Pieni elämä
⏩ Ilkka Raitasuo ja Terhi Siltala: Kellokosken prinsessa
⏩ Cassandra Clare: Luukaupunki
⏩ Cassandra Clare: Tuhkakaupunki
⏩ Johan Egerkrans: Pohjoismaiden mytologia
⏩ Cassandra Clare: Lasikaupunki

(Yhteensä 7)

Lokakuu:
⏩ Clare Mackintosh: Anna minun olla
⏩ Cassandra Clare: Langenneiden enkelten kaupunki
⏩ Cassandra Clare: Kadotettujen sielujen kaupunki
⏩ Samuel Bjørk: Poika pimeästä
⏩ Laura Manninen: Kaikki anteeksi
⏩ Junji Ito: Selected stories (Shiver)
⏩ Cassandra Clare: Taivaallisen tulen kaupunki

(Yhteensä 7)

Marraskuu:
⏩ Leïla Slimani: Kehtolaulu
⏩ Guðrún Eva Mínervudóttir: Nukentekijä
⏩ Aki Ollikainen: Musta satu
⏩ Kristina Ohlsson: Sairaat sielut
⏩ Marko Hautala: Leväluhta
⏩ J.G. Ballard: Tornitalo
⏩ Saila Susiluoto: Metropolis
⏩ Marko Hautala: Itsevalaisevat
⏩ Marko Nenonen: Noitavainot Euroopassa: myytin synty
⏩ Marko Hautala: Unikoira
⏩ John Steinbeck: Helmi

(Yhteensä 11)


Joulukuu:
⏩ Marko Hautala: Käärinliinat
⏩ John Steinbeck: Hiiriä ja ihmisiä
⏩ Erika Vik: Nefrin tytär
⏩ Marko Hautala: Torajyvät
⏩ Emily Brontë: Humiseva harju
⏩ Jun Mochizuki: Pandora Hearts
⏩ Peter S. Beagle: The Last Unicorn

(Yhteensä 7)

Koko vuonna 2018 luin yhteensä 104 kirjaa.

Tulitanssi

Lieskat kehystävät mustuvaa lapsuutta. Tuli nuolee vanhoja leluja, pyrkii levittymään pienimpiinkin koloihin, niihin, joihin sillä ei ole oikeutta koskea. Nuoret seisovat metsän reunalla ja katsovat, kuinka liekit nostattavat heidän edellisen elämänsä taivaisiin. Metsä hukkuu hehkuun. Savu katoaa tähtiin, musta yötaivas imee hohkaavan lämmön ja luihin asti kalutut muistot. Keho on täytetty pienillä neuloilla, nimettömällä kauhulla. Joku tarttuu toista kädestä, yhdessä kestetty kipu on yhä kipua, mutta toisen käsi on lämmin pelkoa vasten. 

Tulen kajo on sietämätön kestää ymmärtämättä syytä roihuaville liekeille. Sormien tapaillessa toisia kyyneleet juoksevat kasvoilla, mutta yhdetkään silmät eivät käännä katsettaan puiden taa kohoavasta valosta. Nuoret kestävät pystypäin heitä kohdanneen nimettömän tuhon.

Liekehtivän puutalon pihalla tanssii yksi niistä, joiden muistot minuudesta talo kätki pölyttyneisiin nurkkiinsa ja lukittuihin kaappeihinsa. Muut eivät ole kuulemassa hänen kohoavaa nauruaan. Paljasjalkainen tyttö antaa liekkien kohota ja tuntemansa todellisuuden palaa. Uusi maailma välkkyy hänen suljettujen luomiensa alla, antaa hänelle lupauksen vapaudesta. Häkä ei tuki tytön keuhkoja, lieskat laulavat hänelle kauneimman laulun.  Saavutettujen unelmien sointi sekoittuu rätiseviin kipunoihin ja vahvana leimuavaan hehkuun. Niiden säestäessä tytön tanssia hän tuntee hetken olevansa kuolematon.

Verhon toisella puolen 18.12.

Tänä jouluna minä asetin heidät kaikki takan reunalle. Sytytin takkaan tulen, katselin heidän kuviaan hymyilevien kasvojeni vierellä. Heidät oli ikuistettu rinnalleni ikuisuus ajatuksissa. Hymyn oli tarkoitus pysyä suupielilläni.

Joulu meni. Tuttuja kasvoja kävi luonani, nauroi, söi ja joi, mutta ei kommentoinut sanallakaan kuvia takan reunuksella. Ei ollut kenenkään muun kommentoitavissa, mitä minä tein niille, jotka olivat jättäneet minut ostamaan lahjoja yhä vain harvemmalle.

Vuosia minua kiusannut melankolisuus istui hartioillani aikeenaan pysyä siinä. Se oli tullut jo osaksi minua, en osannut tehdä sille mitään. Vaikka valokuvat hymyilivät, minua ne muistuttivat vain heistä, joita en enää voinut saada. Osan olin päästänyt pois, osa oli tähdissä ja kenties hehkui minulle, kun katselin pimenevää yötä.

Joulupäivän yö oli jo pitkällä, kun valvoessani päätin nousta ylös, avata verhot, kohdata maailman sellaisena kuin se oli. Kaupungin välkkyvät valot heijastuivat valokuviin. En kääntänyt niiltä päätäni. Avasin verhot, annoin itseni nähdä tähdet. Ei haitannut, vaikka ne eivät hehkuneetkaan juuri minulle. Maailma oli olemassa vielä ikkunan toisella puolella. Minun kipuni pieneni, asettui sydämen viereen tukehduttamatta minua enää.

Punaiset hiukset 17.12.

Kylmä metalli kiiltää kuin jää. Kuunvalkea käsi kohottaa terän ylös, vie sen aivan lycoriksenpunaisten hiusten juureen. Käsi on miltei tunnottomaksi jäätynyt, sitä ohjaa enää vain sisintä polttava tahto. Hiukset leikataan yhdellä nopealla, varmalla nykäisyllä. Kohmeisuudesta ei ole tietoakaan. Punaiset hiukset leijailevat lumelle. Ympäristö on kuin verestä tahriintunut hiusten levitessä kaikkialle.

Kaikki on valmista. Uhraus on tehty. Palava tahto voi jatkaa eteenpäin.

Kipinänvalkea 16.12.

Ensimmäiset liekit kohoavat puiden latvoihin. Tyttö katsoo, kuinka talon kattoa nuoleva tuli leimahtaa pienestä, valkeasta kipinästä kokonaiseksi roihuksi. Häkä ei tavoita tytön keuhkoja, sillä mikään niin kirkkaana hohtava kuin tuli ei voisi häntä satuttaa. Menneisyys palaa puhki reunoistaan. Mitä korkeammalle liekit nousevat, sitä leveämmin tyttö hymyilee. Kaikki saa mustua. Muistojen papereista ei jää mitään jäljelle, liekit polttavat kaiken, kunnes ilmassa tanssii kipinöiden sijasta tuhkaa. Tuhka on kevyt jäljitelmä siitä, mitä joskus oli. Melkein kuin muistot kohoaisivat konkreettisina kohti taivasta.

Syntynyt 15.12.

Se lähtee keuhkoista. Lävistää hengityselimet, täyttää sisimmän kylmillä kukilla. Valkeilla, joiden varret kurovat tiensä nahan läpi, pistävät esiin ihon väärältä puolelta. Kukka kukkii vain kerran, kuihtuu sitten sisälle jättäen jälkeensä kylmän. Varsi jää ulos muistuttamaan kivun merkityksettömyydestä. Kun se on kerran syntynyt ja kuollut, se ei enää koskaan opi hengittämään.

Joenvartta pitkin 14.12.

Juokseva vesi viettää alamäkeen. Tyttö on juossut jalkapohjansa verille, mutta ei kykene pysähtymään. Hänellä on siniset silmät ja vahva tahto, jokainen polku maailmassa veisi hänet perille. Joki kapenee pelkäksi puroksi, muuttuu sankasta virrasta hennoksi liplatukseksi. Silti se toimii tytön oppaana, kuljettaa häntä eteenpäin matkalla, jonka olisi kuulunut tulla päätökseensä jo kauan sitten.

Hengästynyt tyttö jatkaa matkaansa. Risu repii nilkan auki, pyörivät kivet miltei kaatavat hänet. Tahto palaa rinnassa, pitää juoksevat askeleet tasaisina. Pienimmänkin joen päässä olisi meri. Aurinko laskee mereen, tähdet heijastuvat tasaisesta, tummasta pinnasta ja saavat maailman näyttämään hetkeksi ikuiselta. Ei ole kattoa, ei pohjaa, vain kaikkialla jatkuva, tähdenhohtoinen todellisuus. Tyttö juoksee tavoittaakseen oman ikuisuutensa.

Näkijä 13.12.

Kaduilla liikehditään. Väsymys paistaa kulkijoiden kasvoilta, kun he juoksevat sotkeentuneissa riveissä kohti huppupäistä ihmisolentoa. Kaukaa kaupungilta on kiirinyt sana saapuneesta näkijästä. Kukaan ei tiedä näkijän nimeä, yksikään ei osaa kertoa hänestä muuta kuin sen, mitä on kerrottu. Ihmeidentekijä, ikuinen ja uskomaton. Kaikilla on jotakin, jota häneltä vaatia. Joku tahtoo tulevaisuutensa, joku muistonsa. Joku haluaa vain tulla onnelliseksi.

Näkijä ei pyydä ihmisiä muodostamaan jonoja. Kaaoksessa rämpivät raukat saavat itse järjestäytyä, jos mielivät saada haluamansa. Vasta, kun riittävä määrä tungettelijoita kiertää kaukaa saapunutta, tämä laskee huppunsa, sallii kulkijoiden katsoa itseään. Siroluisia kasvoja kehystää tumma hiuskuontalo. Ihmiset eivät kuitenkaan kiinnitä siihen mitään huomiota.

Ensimmäiset huudot pakenevat lähimpänä seisovien huulilta. Näkijän kalvakoissa kasvoissa ei ole silmiä lainkaan. Ei ole mitään, mitä nähdä, mitään, mitä toivoa.

Portille asti 12.12.

Jätin sinä lämpimänä iltapäivänä portille keltaisia kukkia. Silloin en vielä tehnyt niiden nimeä, mutta niiden aurinkoa mukaileva sävy tuntui sydämessäni asti hohkaavana lämpönä. Kävelin sisälle taloon, keitin teetä, kytkin itseni päivien tasaiseen kulkuun, mutta en koskaan unohtanut.

Vielä tänäkin päivänä kukat odottavat portilla. Vettä ei ole satanut kuukausiin. Vereni kastelee kukat, vuodatan itseni kuiviin vain pitääkseni ne hengissä. Kukat ovat niin kauniita, en saata antaa niiden lakastua. Niin kauan, kun minussa riittää verta, niin kauan, kun ruumiini kestää taakkansa alla, kukat kukkivat.

Minä tiedän, miltä tuntuu odottaa rankkasadetta, joka ei koskaan tule ja pyyhi maailmaa puhtaaksi, kastele kukkia puolestani. Päivästä toiseen pidän elossa jotakin sellaista, jonka luonto olisi tahtonut jo kuolevan. Toivo on mitättömän pieni, mutta niin kauan, kun kykenen näkemään sen, en luovu keltaisista kukistani.

Löydetty 11.12.

Linnunsiipinen makaa maassa käpertyneenä itseensä. Hiukset sillä ovat kultakiharaiset kuin enkelillä. Veripaakut suortuvissa ja kylmettyneet haavaumat kasvoissa erottavat sen luojan luomista. Enkeliä siitä ei saa pakottamallakaan, sillä sen rujoa ja satutettua olemusta ei kumartaisi edes sielujen joukosta epätoivoisin.

Se heijaa itseään tehdäkseen kotinsa kylmään maahan. Lumi putoilee märkinä lastuina harteille, pyrkii olemaan peitto, jota linnunsiipinen ei kovalta kadulta tavoita. Siivet roikkuvat selässä kuin surkastuneet ulokkeet, joita ei enää käytetä, jotka evoluutio on työntänyt laidalta. Ne ovat taittuneet epäluonnolliseen kulmaan, haavoittuneet juuresta niin pahasti, ettei niillä enää lennettäisi.

Ihmisenkaltainen ei nosta katsettaan etsiäkseen armoa ohikulkijoiden katseista. Se pyrkii pysymään katseilta kaukana. Joku on löytänyt sen jo kerran, kohottanut kätensä, kiristänyt otettaan ja päästänyt irti vasta, kun siivet repsottivat selässä käyttökelvottomina ja hymy kasvoilla oli kuin paperista leikelty, päälle liimattu lisäys ennestään irvokkaaseen maalaukseen. Luottamuksen piirissä ei seiso enää ketään. Katu on kiveä, kivi ei kysy eikä pyydä anteeksi.

Kuolleen tytön nimi 10.12.

Sigrid kantaa teurastetut jänikset pataa lämmittävien rouvien luo. Hengettömät ruhot lysähtävät kylmään maahan, rouvista keskimmäinen singauttaa tytölle nopean kiitoksen. Sigrid kääntyy ja odottaa puheensorinan alkavan. Ensimmäinen askel, toinen, kolmas, rouvat alkavat supista. Siinä se nyt menee, noidan sisar, huoran sukulainen. Sigrid ei käänny katsomaan naisia. Kylässä kylän tapaan.

Silti sanat jäävät kiertelemään pitkäksi aikaa. Minne Sigrid talojen välillä kulkeekin, kiroukset seuraavat häntä, onhan hän ainoa, jonka voi yhä suoraan yhdistää kylässä tapahtuneeseen tragediaan. Nuoreen naiseen, jonka vilpillisyys ja lennokkuus yhdistyivät kyläläisten silmissä mustaan magiaan, suoraan pahuuteen. Tämän naisen Sigrid on sydämessään kieltänyt, haudannut hänen nimensä syvälle sisälleen. Mestauspäivän jälkeen kukaan ei enää puhunut naisesta tämän nimellä. Sen myötä Sigrid päätti, ettei tämä enää kuulu osaksi häntä. Hän on irrallinen, sisarestaan erkaantunut, oma palasensa maailmassa.

Vaikka Sigrid kulkee yhä katse kohotettuna ja askellus ripeänä, hän ei ole unohtanut. Nimen voi kieltää, sukulaisuuden himmentää olemalla puhumatta siitä. Yön pimeimpiä tunteja ei kuitenkaan voi lakaista kuistilta, kun ne vyöryvät yli ja kietovat syyllisyyteen. Ne kertovat, että oli olemassa nuori nainen, Sigridin oma isosisar. Ihminen, joka ansaitsi elää. Tyttö, jonka nimi oli kaikista osakseen saamista kirouksista huolimatta Lovisa.

Maisema 9.12.

Junan ikkuna piirtää talven kauniimpana kuin se on. Se näyttää minulle lumivalkeat niityt sekä pienet, kylmyydessä kukoistavat varvut, jotka eivät taitu ja kuole, vaikka talvi niitä suutelee. Pellot ovat laakeita ja tyhjiä, elämä on paennut niistä jättäen jäljelle vain suunnatonta valkeutta, jota katsoja voi ihmetellä kuin tarhaeläintä.

Pieni tytön sormi hakeutuu ikkunalle, piirtää siihen haparoivin ottein pienen kukan. En kiellä tyttöä, vaikka ymmärrän, että se on minun tehtäväni. Annan lapsen leikkiä, sillä hän näkee vielä kaiken sen, jota en itse enää kykene tavoittamaan. Lumen hohdon, hankien kimalluksen, kuin lumouksen, jota aikuinen ei enää löydä.

Hiljaisuuden jälkeen 8.12.

Aallot lyövät rannalle. Tuuli tarttuu naisen huiviin, meren suolainen tuoksu leviää aisteihin. Nainen seisoo varpaat kylmässä, märässä hiekassa ja odottaa yötä saapuvaksi. Hämärä kiertää laakeaa rantaa, aurinko ei enää kurota lämmittämään sitä. Sinenhohtoinen maailma on naiselle kaikki, mitä hän tarvitsee kyetäkseen hengittämään vapaasti.

Nainen ei kadota itseään aaltoihin, hän ei mene liian lähelle vellovaa vettä. Hän säilyttää turvallisen etäisyyden vain, koska on käynyt pinnan alla, tuntenut meren mustan painon yllään ja ymmärtänyt, että ei halua kuolla sillä tavalla.

Yön saapuessa nainen päästää irti huivistaan, ojentaa kätensä korkealle ja antaa viileän tuulen avata hiuksensa löystyneeltä kampaukselta. Mennyt päivä kuluu pois hänen olemuksestaan. Hän hymyilee posket kipeiksi, silmät hehkuviksi.

Hiljaisuus hiipii yön matkassa. Nainen seisoo sen ja meren välissä, tuntee, kuinka rauha laskeutuu kaiken elävän ylle. On vain hän ja yö, kaksi sellaista, joille päivä ei anna sijaa tuntea elämän virtaavan suonissa.

Yhdeksän päivää 7.12.

Jos olet koskaan irronnut itsestäsi, tippunut tuhansien tasojen läpi, laske kanssani kymmeneen. Ota kädestäni kiinni ja muistele, kuinka se tapahtui.

Yksi, kaksi.

Kylmyys leviää sydämestä suoniin, jäädyttää haparoiden koko kehon. Sormesi liikkuvat vielä, et tunne pelkoa. Olet vapaa, oma itsesi, tunnet nimesi ja tiedät, miltä kevät tuoksuu tuodessaan kukat ja pitsittyvässä lumessa välkehtivän auringon.

Kolme, neljä.

Tunto on lähtenyt alaruumiista. Et enää osaa kutsua sitä paniikiksi, sillä se täyttää sinut kaikkialta, hengittää puolestasi, kirjoittaa itsensä sisääsi. Se on jo miltei nimesi. Puristat kätesi yhteen, suljet silmäsi, et pysty kohtaamaan sitä kaikin aistein.

Viisi, kuusi.

Vain sormesi liikkuvat. Katseesi kohoaa ylös, mutta ei etsiäkseen valoa tai armoa. Toivo on ensimmäinen asia, josta olet luopunut, kun jokin asettui sairauden lailla syvälle sydämeesi ja sykki kylmän huoneeseesi.

Seitsemän, kahdeksan.

Kipu lakkaa tuntumasta, kun sitä on liikaa. Olet kierre, pelkkä itseensä käpertynyt sotku. Et enää erota sormia saati jalkoja, kaikki on yhteydessä kaikkeen, kipua on liikaa, muistoja ei ollenkaan. Et tiedä, millaista elämäsi oli ilman sitä. Ei ole enää muuta.

Yhdeksän.

Et koskaan pääse kymmeneen, ellet lopeta. Ellet irtoa kokonaan, niin lujaa, ettei paluu voi enää tuntua yhtä pahalta kuin kaikki siihenastinen. Anna periksi. Lämpö ei koskaan tule.

Vettä sataa 6.12.

Metsäpolku muuttuu kodiksi, tytön jalkoja raapivat risut armahdukseksi. Ne tuntevat hänet paremmin, piirtävät kevyillä kosketuksillaan hänet jälleen todelliseksi. Heimojen välinen raja, hopeanhohtoinen joki, pysäyttää tytön juoksun. Oksennus maistuu suussa, mutta ei siksi, että tyttö on pitänyt kiirettä. Keho muistaa jokaisen nytkähdyksen, luonnottoman asennon. Hellyyteen verhotut kosketukset, kivun alaruumiissa. Tyttö painuu polvilleen, sulkee silmänsä ja pakottaa ruumiinsa kestämään.

Heimon tunnus polttelee selässä. Tyttö tietää olevansa osa jotakin sellaista, joka pakottaa hänet ulos itsestään. Hänellä on kymmeniä keinoja irrottautua tilanteesta, kun läheisyys käy painostavaksi, miehen haju sietämättömäksi kestää. Tytön viedessä kätensä joen viileään veteen hän tuntee ensimmäiset sadepisarat olallaan.

Taivas on kuunnellut tyttöä. Se lankeaa hänen niskaansa raskaana, riepottelevana ja puhdistavana. Sade pesee kosketukset pois, tekee tytön jälleen itsekseen. Veden valuessa hänen kehollaan hän vie kädet harteilleen ja hymyilee, sillä on selvinnyt. Luonto kulkee hänen kanssaan, sekoittaa kielletyt kyyneleet sateeseensa.

Elonmerkkejä 5.12.

Kirpeään pakkasilmaan sekoittuu palaneen muovin haju. Hautakynttilä on kaatunut, liekki polttaa reunoista mustuneen reiän sen kylkeen. Ainoa merkki elämästä on kuolleeseen, keinotekoiseen vankilaan suljettu tuli, joka ei kykene halkomaan tietään pimeään. Sen lämpö ja valo eivät tavoita ketään.

Syksy vei kukat mennessään, talvi toi mukanaan kullanhohtoiset liekit ja kaupallistetun rakkauden. Välitys hehkuu keskeltä muovia, hautausmaa sortuu maailman painon alle. Elämä jatkuu. Liekki palaa loppuun, reikä kyljessä on vain ammottava muistutus siitä, mihin tulen tahto kykenee vangittunakin.

Ikävystyttävä 4.12.

Muurahaispesä on hajonnut keskelle katua. Autojen seassa juoksee ihmisiä kasvoillaan ilmeet, jotka kielivät näennäisestä kiireestä. Massa kuhisee, levittyy kaikkialle lähes paniikinomaisesti. Puristan kahvikuppia tiukemmin, imen sen lämmön itseeni kiitollisena siitä, etten juokse ulkona muurahaisten kanssa.

Jokainen päivä on toistanto edellisestä. Vastaan ei tule hetkeä, joka ei värittyisi kiireellä tai murheella. Muurahainen jaksaa kantaa itsensä painoisen taakan, mutta se ei koskaan näe tukehtuvansa sen alle. Kahvini on vielä kuumaa, siemaisen sitä ja tunnen lämmön valuvan kurkustani alas. Maku on joka kerralla erilainen. Vaihteleva. Ihmismassa on menettänyt hajunsa ja makunsa kauan sitten, hukuttanut sen savun katkuun ja tehtaassa tuotettuun elämänhaluun.

Avaan laukkuni, hivelen sormillani esinettä, jolla päästää sinkoileva massa mielettömyydestä. Ihmisyydestään, merkityksettömyytensä painosta. Hohtava terä hivelee sormenpäitäni. Minulla ei ole koskaan ollut näin tylsää.

Nousen ylös, jätän kuuman kahvin pöydälle. Lämpö hiipuu kuitenkin pois. Ensimmäinen vastaantuleva käy, kuka tahansa käy. Terän paino tekee kädestäni aseen. Tartun vastaantulevaa harteista, vien hänet lähelle tunteakseni sydämen sykkeen, mekaanisen pulssin, turhan ja käytetyn. Teräs painuu vasten ihoa, läpäisee kudoksen, hapuilee luuta. 

En ehdi kuulla rusahdusta ennen kuin alan nauraa.

Silmäluomien takana 3.12.

Sivellin maalaa haalean värikerroksen valkealle pohjalle. Korallia, helmiäistä, hentoa vaaleanpunaa, niin aavistuksenomaisia sävyjä, että paljas silmä ei kykenisi yhdistämään niitä aluperäiseen sävyyn. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu hentoudessaan turvalliselta. Lämpimältä. 

Kuva on kaunis, mutta haurain mahdollinen. Mielen sivellin kykenee hahmottelemaan sen samanlaiseksi vain kerran. Sitä pitäisi käsitellä kuin lasia, varoen ja huolella. Sen luonne ei kuitenkaan salli tehdä niin. Kuvaa pitää ravistella. Hentoa taivasta täytyy tarkastella lähempää. Sitä ei ole tehty katsottavaksi, se elää ja läikehtii silmien sulkeutuessa. Maalikerrokset risteytyvät toisiinsa, muodostavat uusia kokonaisuuksia.

Kun kuvan kerran hajottaa, sitä ei saa samanlaisena takaisin. Niin ei ole tarkoituskaan. Vaikka hailakka taivas pirstaloituisi ja jokainen railo huutaisi olemassaoloaan niin lujaa, että se alkaisi särkeä, se ei tarkoita loppua. Kaikki jatkuu. 

Tulee päivä, kun railot voi maalata kullalla. Tulee päivä, kun värit kertovat jälleen itsestään.

Lähde 2.12.

Nälkä on pyyhkinyt jumalan piirteet pois. Vesi juoksee sen askelluksessa askelten käydessä väsyneemmiksi, muodottomiksi. Virta pakenee kuin nestemäinen energia, se kiemurtelee jumalan askelista kuivaan, tukehtuneeseen maahan. Aurinko on imenyt elämän maasta, jättänyt sen halkeilemaan kuivana ja karheana. Lähde virtaa, mutta ei paranna, kylmä virtaus on vain kivulias muistutus.

Koska jumalan askellus on väsynyttä ja olemus yhtä kuihtunut kuin ympäröivä maailmakin, vesi pysyy pelkkänä merkityksettömänä lähteenä. Ihmiset jäävät kurottelemaan auringon polttamia käsiään. Huulet kuivuvat haavoille, pisarakaan ei tavoita niitä. Jumala on kääntänyt katseensa. Sen askelluksen tahti ei enää tavoita ihmisten korvia. Armo ei ulotu ihmisille asti, se jää puolitiehen, kuihtuu hohkaavaan kuumuuteen.

Uudelleen 1.12.

Käsi kurottaa teräskalterien välistä, etsii sokeana ensimmäistä pintaa, johon tarttua. Olisitko se sinä, häkkieläin kysyy jokaiselta, joka kulkee ohi valo takinliepeissään. Kädet hapuilevat kankaita, koskettavat valohippusia löytämättä pysyvyyttä. Kukaan ei pysähdy, käsi kurottaa yhä uudelleen.

Jos joku tarjoaa valoaan, häkkieläin ei katso sitä silmiin. Se sokaistuu loistosta, sallii itsensä kylpeä siinä. Jokainen ojennettu käsi on armahdus. Mahdollisuus saada osakseen jotakin sellaista, jota se ei ole koskaan oppinut tuntemaan. Lämpöä ihoa vasten.

Vaikka valo viipyisikin hetken, se ei koskaan jää. Se leikkii aikansa sokaisten ja pakenee sitten vieden lämmön mennessään. Häkkieläin painuu hetkeksi kaltereidensa eristämän maailman sisään, taipuu itseensä. Katsoo käsiään, jotka ovat jatkuvasta kurottamisesta hajalla. Iho repeilee ja luu pilkottaa sen kylmenneen peiton alta. 

Silti eläin ei koskaan opi. Uuden valon laskeutuessa se ojentaa jälleen kätensä, tavoittelee valoa omakseen.

Uudelleen. Uudelleen.

Jouluhaaste 2018

Toteutan tänäkin vuonna perinteekseni luoman jouluhaasteen - kirjoitan annettujen otsikoiden pohjalta lyhyitä tekstejä kahdenkymmenenneljän päivän ajan. Tänä vuonna olen ottanut otsikot eri kirjojen sivuilta napaten niistä satunnaisia sanoja tai sanapareja.

Päivä 1: Uudelleen

Päivä 2: Lähde

Päivä 3: Silmäluomien takana

Päivä 4: Ikävystyttävä

Päivä 5: Elonmerkkejä

Päivä 6: Vettä sataa

Päivä 7: Yhdeksän päivää

Päivä 8: Hiljaisuuden jälkeen

Päivä 9: Maisema

Päivä 10: Kuolleen tytön nimi

Päivä 11: Löydetty

Päivä 12: Portille asti

Päivä 13: Näkijä

Päivä 14: Joenvartta pitkin

Päivä 15: Syntynyt

Päivä 16: Kipinänvalkea

Päivä 17: Punaiset hiukset

Päivä 18: Verhon toisella puolen

Päivä 19: Sammaleinen

Päivä 20: Heidät haettiin vaunuilla

Päivä 21: Kesän yli

Päivä 22: Ääriviivat

Päivä 23: Kivihahmo

Päivä 24: Askel eteenpäin

Rakkaudesta

Se lähti olkapäistä kevyenä lehahduksena, kuin siipien kahina, etelätuulen lämmin kuiske ihoni pintakerroksilla. Sillä oli oma tahto, kun se kulki kohti sormenpäitä, johdatti katseen ylös, käski käsiä taipumaan taakse kohotettujen siipien lailla. Kehoni oli löytänyt tien ulos, keinon lentää. Toimin primitiivisten käskyjen varassa, en kysynyt, en pysähtynyt, en hengittänyt, kunnes ruumiini oli kohonnut ylös, kunnes sormenpääni koskivat taivasta.

Taivas oli tulessa. Liekit nuolivat kynsiäni kohotessani ylemmäs. Ne tarttuivat hiuksiini, hipoivat kasvojen pieliä, väänsivät kehoani uudeksi. Ne tekivät minusta puhtaan, kiersivät minut kaikkialta euforisen kivun säestäessä huutoani. Minä en huutanut, koska tuli muotoili minusta kaltaistaan ja täytti tyhjät kohtani kivulla. Minä huusin, koska olin halunnut sitä, olin toivonut ruumiini taittuvan ja vääntyvän. Tuli poltti nahan pois, tunkeutui lihasten läpi luihin asti, teki niiden hengittävästä pinnasta hiilenmustan. Se pääsi ytimeeni asti.

Tuli ei tuhonnut, se loi. Se teki minusta uuden, täydellisen kuoren, jonkun, jota ihmissilmä saattoi katsoa ja rakastaa. Ulkoisesti mikään ei muuttunut, tuli synnytti palaneiden luiden ympärille samanlaisen temppelin kuin aiemminkin. Iho oli ihoa ja kudos kudosta, mutta niiden luonne oli pysyvästi muuttunut, tullut tulen kaltaiseksi. Olin kova kuin marmori, läpäisemätön. Kaunis katsella, mahdoton koskea. Iho paloi kuumempana kuin todellisuuden ydin. Siivet kohosivat sormenpäistäni. Saatoin lentää tieni alas palaneelta taivaalta, jättää jälkeeni vain hiillostuneet muodostelmat siitä, jolle yksinäiset kohdistivat rukouksensa iltaisin.

Tuli oli tehnyt minusta haavoittumattoman. Siipeni kantoivat minut alas, tuuli puhalsi korviini repimättä päällimmäisiä kudoksia. Kipu ei enää ulottunut minuun kerran muovattuaan minut uudeksi. Mikään maailmassa ei enää sattunut. Mikään ei lähtenyt aaltoina olkapäistä ja muuttunut täydelliseksi roihuksi.

Vihasin tulta. Vihasin kivun maalaamaa maailmaa, palaneita luitani, marmori-ihoani, suojakuorta, joka esti lämpöä löytämästä sisälleni. Kohosin siivilleni, sillä maailman kylmyys ei enää voinut tehdä minulle kotia. Nousin yhä vain ylemmäs, ylitin palaneen taivaan, uskon ja toivon jäänteet. Kohosin korkeimmalle, äänenpaineen yli, stratosfääriin, sinne, jossa tuli vielä eli.

Vasta tulen löytäessä minut saatoin tuntea elämän palaavan kehooni. Paine hajotti kehoni, tuhosi minua suojanneen marmorin. Palasin raakileeksi, kokemattomaksi. Ymmärsin, vain hatarasti. Elämä oli lämpöä, mutta se ei koskaan polttanut. Olin unohtanut sen.

Päästin irti itsestäni. Siipeni karisivat pois, palavien höyhenien sade laskeutui todellisuuteen. Syöksyin läpi kiven ja tulen, rakastin ruumiini rikki.

Metsän tytär

Metsän tytär, tyttörukka, ei sitä pelko päässä pakota, kun valo johtaa hohkaavilta poluilta pellon reunaan, metsän rajoille, auringon lempeään tuntuun iholla. Mutta metsää se ei jätä, sinne se kuuluu, kivenkoloihin, mättäiden taa. Mullan ja tippuvan valon maalaamaan todellisuuteen.

*

Seinäkello tikittää, kutoo ajasta verkon iltapäivän auringon valaisemaan keittiöön. Äiti keittää kahvia, isä on sidottu töihinsä. Mummo nukkuu keinutuolissaan vanhuuttaan pois. Anette istuu pöydän äärellä ja piirtää sen hentoon pölykerrokseen hymyileviä kasvoja. Äiti kääntyy tyttäreensä päin.

”Anette, meillä ei ole maitoa. Kipaisepas kylälle ja hae kaksi tölkkiä viikonloppua varten.”

”Onko se kauppa nyt enää aukikaan.”

”Kello on puoli kolme. Ota tästä muutama kolikko ja mene.”

Anette ei voi enää kieltäytyä, ylin käsky on langennut hänen ylleen ja pakottaa hänet nostamaan pienen tytönruumiinsa ylös ja kävelemään ovelle kolikot shortsien paikatussa taskussa. Iltapäivä on lämmin, kaupalle ei ole pitkä matka. Takkia ei tarvitse.

”Ja menet sitten metsän läpi nopeasti!” äiti huutaa Aneten hapuillessa ovenkahvaa.

”Joo joo!”

”Ei kun Anette, aivan oikeasti! Metsän tyttö vie jokaisen, joka poikkeaa polulta.”

”Mä olen jo kaksitoista, en mä usko mihinkään sellaiseen. Mä tulen kohta, moikka!”

Ovi rysähtää kiinni, äiti huokaisee ja pyyhkii kulunutta päivää otsaltaan.

Asvaltti hohkaa, aurinko on heittänyt osan itsestään sen pinnalle. Tien kuumuuden ympäröidessä Anettea tyttö tulee miettineeksi äidin sanoja. Metsän tyttö, niin varmasti, olihan hammaskeijustakin maalattu kuva tirkistelevänä pikku riesana Aneten ollessa riittävän pieni nielemään sen kaiken. Anette ei tiedä, että täällä, metsän keskellä, tällaisina kuumuuden puhkaisemina kesäpäivinä tarinoita kerrottiin ennen kuin kylän ensimmäiset rakennukset olivat pystyssä.

Metsän tytär, tyttörukka. Anettekin on kuullut kymmeniä kertoja tarinoita sammalta kasvavasta tytöstä, joka juoksee valoa kiinni mummolan tien viereisessä metsässä. Se ei voi lähteä metsästä, koska se ei ikinä saa tehtäväänsä päätökseen. Se menettää ihmisyyttään mättäiden kaartuessa mäiksi ja kivien hangatessa sen jalat puhki. Anette tietää, että sen sanotaan johdattavan kulkijat polulta. Se on yksin. Aina yksin, aina laskevaan valoon sidottuna, aina siitä erotettuna. Mummo on tarinoinut, että hänen nuoruudessaan nuorten tyttöjen kerrotiin lähteneen metsän tytön mukaan. Osaa ei koskaan löydetty, yhden metsästyskoira löysi mätää kylkiinsä keränneenä.

Äiti on monesti kieltänyt mummoa ruokkimasta Aneten mielikuvitusta, mutta silti hän oman tarpeensa nimissä käyttää tarinaa Anettea vastaan. Tarina ei enää jaksa kiinnostaa glitteristen huulikiiltojen ja naapuriluokan poikien maailmaa kohti kurottavaa Anettea, mutta metsäpolulle kääntyessään hän ei voi olla vilkuilematta sivureittejä, ikivanhojen puiden luomia teitä, joille kenen tahansa olisi mahdollista eksyä. Metsä on vahva ja ikuinen, elänyt niin kauan pitempään kuin kukaan Aneten tuntema. Jos jokin elää sen suojissa, se saa elää täysin rauhassa, ihmisyydestä irrallaan.

Väristys lähtee jaloista ja etenee rintakehään. Anette tuntee metsän läsnäolon, puiden lomaan jättäytyvän vääryyden, tunteen, jonka alkuperää hän ei tunnista. Pelko on alkukantaista, se kumpuaa paikasta, joka ihmiseen on asennettu tämän selvitäkseen mäistä ja syvänteistä rikkomatta kehittymätöntä, hentoa kehoaan.

Puiden lomassa ei ole mitään epätavallista. Ei tummempia kohtia, varjoja, ei mitään, mihin ihmisen voisi kuvitella katoavan. Anette jatkaa matkaansa, korkeimmasta kohdastaan tiputtautuva aurinko värjää puiden latvat kullanpunaansa. Metsä puhuu, puut kuiskivat, mutta Anette ei näe ainuttakaan tyttöä, hänen kehonsa vain reagoi epätavalliseen ympäristöön. Ei ole mitään tyttöä. Järkeistäminen toimii vielä silloin, kun pelko pysyy sormenpäissä eikä hajoa koko kehoon.

Metsästä pääsee pois, polku kuljettaa kylälle. Kyläläisten verkkainen elämä toivottaa Aneten tervetulleeksi. Toria suljetaan tältä päivältä, kauppa lepää sen kyljessä hiljaisena, vetämättömänä. Anette tarkistaa, ovatko kolikot yhä taskussa ja miettii, kuinka moni vastaantuleva on joskus riuhtonut itsensä metsässä vallitsevasta todellisuudesta oikeaan maailmaan kuten hänkin. Kuinka moni on kuullut saman tarinan tytöstä ja ajatellut, että todellisuuksia on useita. Aikoja päällekkäin, toisiinsa kuroutuneina, valon lävistäminä. Valon, jota kulkeva ei koskaan tavoita puiden lomasta.

Anette hakee maidot, ottaa muovipussin, kävelee kassalle. Vieroksuu valoja ja kirkkaita värejä. Metsässä niitä ei ollut, metsässä vallitsee luonnon kauan sitten määräämä tahti. Sävel on kuin metsäkin, omanlaisensa, arvaamaton, ihmiselle vieras. Kassalla kaupan naisen silmät suurentuvat, huulet raottuvat. Anetelta kestää hetki ymmärtää, että reaktio aiheutuu hänestä.

”Ei voi olla. Oletko sinä Lepistöjä? Veijon tytär?”

Anette ei voi kieltää eikä myöntää luomatta sisäistä ristiriitaa.

”Liisan tytär, itse asiassa”, Anette tyytyy sanomaan. Hän ei tunnista äänensä sointia, aivan kuin se kuuluisi paljon vanhemmalle ihmiselle eikä pienelle tytölle, joka on lähtenyt ostamaan maitoa. Vieras sointi ei ole olennainen, kassanaisen silmät ovat. Ne ovat ymmärtämättömät kurimukset, jotka vaativat Anetelta jotakin, josta hän ei saa otetta.

”Mutta Liisahan on Veijon isoäiti. Vai onko Veijon vaimo saman niminen? Sitä unohtelee paljon kaikenlaista, anteeksi”, nainen sanoo ja heilauttaa kättään. ”Kolme euroa, kiitos. Kävimme samaa koulua, Veijo ja minä. Emme ole enää tekemisissä, kun Veijo muutti Vaasaan sen työnsä perässä. Sellaista se on. Nytkö se on täällä sinun kanssasi? Sen jälkeen, mitä tilalle kävi?”

Anette ojentaa rahat ja katsoo naista yrittäen löytää hänen kasvoiltaan vastausta siihen, kuka on Veijo ja missä todellisuuden tasossa tämä elää. Missä on sellainen aukko maailmassa, jossa suvun tilalle on käynyt jotakin ja äidistä on tullut tuntemattoman isoäiti?

”Joo, tuota, mun täytyy mennä äkkiä kotiin, että nämä maidot eivät pilaannu. Hyvää illanjatkoa”, Anette sopertaa ja harppoo muovikassi kädessään ulos kaupasta. Kylä näyttää samalta kuin hetki sitten, aurinko on yhä taivaalla. Kojuja kerätään edelleen pois. Anette kulkee kylän läpi kuin horroksessa. Hän kerää elämän merkkejä kaikkialta ympäriltään. Haukkuva koira, lapsiperhe, banaaninkuori, tölkki, penkille sammunut mies. Kaikki väistämättömiä merkkejä jatkuvasti kuroutuvasta elämästä, loppuvasta ja alkavasta.

Metsän reunalla Anette on jo täysin varma siitä, että kaupan nainen etsi hänen kasvoiltaan jotakuta toista. On olemassa joku muu Lepistö tässä kylässä, eihän Anette jokaista kekoa rakentavaa muurahaistakaan tunne. Hän ei ole koskaan itse asunut täällä, käynyt vain mummolassa. Kulkenut samaa polkua mummon kanssa kauppaan, kuunnellut ikivanhat tarinat metsän tytöstä.

Sävyt ja äänet metsässä ovat muuttuneet, metsä on iso kudos, joka jakautuu ja muokkautuu, hengittää jatkuvasti. Linnut ovat lakanneet sirkuttamasta, yksikään eläin ei ääntele. Ainoa ääni on metsä itse. Ainoa tunne on auringon puiden läpi puskeva hehku, joka lämmittää, mutta ei tarpeeksi. Anette näkee sen saapuvan sankan puuston takaa, sieltä, jossa Anette tietää olevan pellonreunan. Sielläkin hän on käynyt mummon kanssa. Mummo varoitti aina menemästä sinne yksin.

Anette jättää pussin polulle merkiksi ja juoksee kohti valoa ja sen takana odottavaa pellonreunaa. Anette tietää, miltä tuntuu kävellä metsän ja pellon rajalle, kadota odottavaan valoon. Kullan lämpimään hohtoon hukkuva maailma on kuin maalaus. Ihminen tarvitsee vain pohjan, kytevän ajatuksen siitä, että pensselin vetoihin voi eksyä, ihmisyyttään voi juosta pakoon hehkua tavoitellessaan.

Anette jatkaa, vaikka pellonreuna ei tule vastaan. Valo näyttää tietä. Ajatus kaupasta tuntuu kaukaiselta, mummo on myytti, joka on luotu varoittamaan häntä. Äitiä ei ole, isää ei ole, Anette tietää ikuisesti laskevan auringon, tippuvan valon olevan hänen ainoa totuutensa. Pellonreuna odottaa, lipuu kauemmas, vaikka Anette rikkoo jalkansa kiviin, raapii polvensa oksiin. Jalat ovat käyneet pitkiksi ja hiukset laskeutuneet otsalle, mutta Anette on täysin irrallaan mistään niin maallisesta. Aurinko odottaa häntä.

Vastaan tulee käpristynyttä, vain osittain hajonnutta muovia. Pahvi ja siniset lehmän kuvat ovat hiipuneet jo aikoja sitten, pussin muovi on jäänyt muistuttamaan matkasta, jonka teki joku, joka oli joskus tyttö, ihminen, nimellinen olevainen maailmassa, jossa oli hälve todesta, konkreettisista asioista kuten maitopurkin kanteen lätkäisty kuva maitoa tuottavasta eläimestä. Vastaan tulee roskaksi muuttunut tarvike, josta ei ole enää muistoksi, koska muistot ovat pois kaluttuja, sisus tyhjä, valoton, odotuksen kaivertama.

Joskus puiden äänet antavat sijaa ihmisille. Joku tulee vastaan, hengähtää, keksii tarinan kerrottavaksi. Kuiskaa lapselleen metsän tytöstä. Matka jatkuu, ihmiset väistävät, lakkaavat merkitsemästä elämänhippusia. Elämä on pakoon juoksevassa valossa, iltapäivän auringossa puiden helmoja vasten. Saavuttamaton, kaunis keksintö, jota kohti kädet kurottavat tuntuen enemmän valoa etsiviltä puiden oksilta, metsäksi muuttuneilta rihmoilta. Joltakin, joka ei ole ihmisestä lähtöisin. Joka ei ole koskaan ollut ihminen.

Sininen

Yöllä on hehkuvat silmät sen kalvakoissa kasvoissa. Keveästi se vetää ylleen unikontuoksuisen viittansa, varoen peittää sen, mitä aamu ei saa koskettaa. Viitan alla on jälkiä kuolevaisista, nelijalkaisista olennoista verisine kynsineen. Hampaiden jättämät jäljet luonnottomassa selässä. Yön viitta on sininen, syvä indigo. Se leviää metsään kuin laakea järvi, peittää kaiken tummuuteen. Yö itse kipuaa taivaankannelle, jotta kukaan ei erota kuinka sen askeleet käyvät vaivalloisiksi, kuinka kipu miltei halkaisee sen tajunnan. Viitan reiät loistavat valoa väleistään, täplittävät taivaan tähtikuvioillaan. Yö ei uskalla itkeä. Se on vahva. Satutettu, mutta olemassa, toisen kivusta syntynyt, omasta kivustaan elävä. Sen sisar värjäisi jälleen aamunkoina taivaanrannan punallaan, hekumoisi saamallaan kohtalolla. Hyvähän aamun on juosta paljasjaloin vapauteensa. Sen ovat säteet ja valo. Yölle jäi kovempi kohtalo, mutta se vaalii sitä hellyydellä. Käpertyy pieneksi taivaankannen päälle, antaa viitan levitä maailman ylle ja sulkee silmänsä. Yöllä ei ole hätää. Siihen sattuu, mutta kipu on joka päivä samanlaista. Siniseen maailmaan pääsee vain sinistä kipua. Jos se tuntisi punaisen kivun, se ei olisi koskaan unohtanut, kuinka itkeä. Mutta se ei tunne, se näkee vain sisarensa paljasjalat punaisessa taivaanrannassa. Sen mielestä aamulla on kaikki paljon paremmin. Sulkiessaan silmänsä se ei voi olla miettimättä, onko maailmassa vielä olemassa sellaisia kuolevaisia, joihin ei satu yön pimeinpinä tunteina. Unensakin läpi se kuulee kaikki ne kyyneleet, jotka tähtitaivas saa kuulla sinen taipuessa hiljaa mustaksi.

Taantunut

Oksa maatuu mustaan multaan. Pojan sormet kurottavat saavuttamatta kohdettaan. Juuret ovat jääneet, maa pysyy tummana. Vaan oksa on kadonnut, mustunut sormen alta. Jäännös haalenee. Pojan tahto hapartuu samalla, kuolee parempansa edestä. Maa pysyttelee tummana, kovana. Vahvana. Se on saavuttanut asemansa pojan kämmenten kosketuksen alla. Tältä hän välttyy, tämä kuuluu luonnolle. Metsä tarttuu omaansa, vetää syvemmälle. Tahto on kuollut, vahvuus poltettu sineen, pojalla on enää kehonsa, johon turvata. Maa haluaa sen kuten oksan, maatuneena, tummana. Kuolema on tapa anoa armoa. Se on parempaa kuin maahan poltettu rukous, syksyn hento höyhen, sana kuolemaansa odottaneelle. Hänelle, joka on seuraavalla puolella vastassa.

Konteksti: Traconin kirjoituspajassa piti kirjoittaa lyhyt teksti ilman kirjainta i.

Kiitos

En kykene mihinkään rationaaliseen, koska en näe muuta kuin maalatun taivaan, jossa on haaleita sävyjä, haaleita ja kauniita, herkkiä, ei minulle ominaisia, mutta sellaisia, että ne saavat taivaan näyttämään turvalta. Paikalta, jonne voisin lipua ja kadota, hengittää viileää ilmaa syvälle keuhkoihini ja täyttyä tavalla, joka ei huutaisi, että tyhjene tyhjene tyhjene, sinun pitää olla tyhjä, muttei kuollut, et voi kuolla, ennen kuin sinusta lähtee kaikki irti, sisälle ei saa jäädä mitään. Silti taivas on niin kaunis, haluan lipua sinne, lipua, en lentää, lentämään en ole ikinä kyennyt. Kadota osaan, mutta en taivaaseen, sillä tahdon löytää, sulautua, tulla osaksi kokonaisuutta, jota minun ei pitänyt kyetä enää näkemään. Haluaisin sanoa kiitos, haluaisin huutaa kurkun veriseksi sotkuksi, jotta kaikki tajuaisivat, että minussa on yhä elämä sisällä, elämä, joka näkee muutakin kuin mustaa ja punaista, elämä, jonka kautta voin nähdä niin kauniin taivaan. Kiitos jää kurkunpäälle, sanon vain pinnallisuuksia, vaikka oikeasti ajattelen jokaista taivaan sävyä, jokaista katoamisen ja löytämisen muotoa, leijumista, kun käsi koskee toista kahden sekunnin ajan.

Portilla

Maailmalla on sinun nimesi. Olen piirtänyt siitä kuvan, mutta jättänyt muodot epäselviksi, värit haaleiksi. Todellisuus uinuu sisällä, odottaa pääsevänsä vapaaksi, kun kultaiset kannattimet irtoavat ja päästävät kivun häkistään. Huutaisin nimesi kaikille, jotta kuva värittyisi ja jäisit kaikumaan kaikkialle. Eläisit tuulessa, virtaavassa vedessä.

Toisin kuin itseni, sinua en voi vangita ruumiini pohjalle. Sinua en voi sitoa, en kahlita. Luottamus on naru minusta sinuun, pieni kultainen rihma, ainoa sidos, jolla merkitsen sinut osaksi itseäni. Olet kaikkialla, mutta et ytimessäni, koska et koskaan näe tietä sinne. Matkalla on muita teitä, hohkaavampia polkuja, joille eksyä. Jos jätän portille valon, tuletko vastaan? Annatko anteeksi, jos kutsun sinut luokseni, vaikka muilla olisi kirkkaammat valot?

Tieni päässä ei ole tarpeeksi lämmintä, puut matkalla jäävät kiinni takinliepeeseen. Minulla ei ole tarjota paljon, mutta se, joka minussa lepää, odottaa pääsevänsä vapaaksi. Kun annan sen mennä, se juoksee portille sytyttämään valon.

Jos osaisin pyytää, en pyytäisi paljon. Jos osaisin toivoa, sanoisin kaikki ne sanat, jotka vangittuina estävät maalausta olemasta kirkas ja valoa syttymästä. Jos voisin antaa kaiken, antaisin, vaikka se ei tekisi sinulle kotia luokseni. En kenties riittäisi sittenkään. Tulisitko silti, avaisitko oven, vaikka sisällä ei olisikaan mitään?

Ruosteenpunainen

Se on alkanut tuntua oikealta. Aika ja paikka, yksi ihokerros kerrallaan, kunnes ydin tulee vastaan kylmänä ja verestävänä. Sen sinä teet. Kaivat ytimeni esiin vääntämättä kerroksia ristiin. Miksi emme menisi pitemmälle? En tiedä muuta keinoa tehdä sinua omakseni kuin päästää sinut syvinpään pisteeseen, sinne, jonne ei ihminen pääse. Ehkä sinä et ole ihminen, tai ehkä minä olen kevättuuli ja kesäinen sade, ehkä en mitään niin todellista, että voisit upota niin syvälle minuun.

Minä olen varma, että sinä saisit minut palaamaan ruumiiseeni. Se on vankila, jonka teräksisille kaltereille en tahdo enää itkeä. Olen lentänyt kaikkialla, irronnut ja palannut, leikkinyt paikassa, jota en suostu kutsumaan kodikseni. Mutta sinä saisit minut palaamaan, hengityksesi rintaani vasten kutsuisi sielun takaisin häkkiinsä. Tahdon, että merkitset minut itseeni, piirrät selkeät rajat, joiden piirrossa olen aina itse epäonnistunut.

En miellä olevani riittävän tärkeä, riittävän vahva, kestävä, hengittävä elävä kykenevä. Mutta liha on lihaa toista vasten, ihokudokset palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja keho tietää hengittävänsä, kun toinen sitoo sen hetkeen. Mitä ikinä sisällä onkin, kalpenee ytimen edessä, väistää sinua.

Tule lähemmäs, palauta minut itselleni, kiedo minut hetkeen, anna minun tulla itsekseni jälleen. Olen kulkenut tuulen mukana riittävän pitkään. Tee minusta uudelleen ihminen.

Yölaulu

Tie on pyyhkiytynyt kulkijan alta jo useita kilometrejä sitten. Nuori mies pitää hevosensa suitsista tiukasti kiinni ohjatessaan tämän kohti metsää. Mies hevosineen jättää kuivan ja elottoman maan taakseen ja sukeltaa syvemmälle, vaikka puut kaartuvat armottomina ylle suomatta lainkaan suojaa.

Yö on pitkällä, kuu on levittänyt hehkuvat kyyneleensä tähtipeitoksi. Taivasta tuskin näkee metsän luomalta katolta, mutta mies yrittää valaa itseensä toivoa katsomalla ylös tähtiin. Puut pitävät ääntä, hevonen säpsähtelee. Mies puhuu sille rauhoittavasti, vaikka tietää jokaisen ylimääräisen äänen hermostuttavan metsää.

Kun mies on kulkenut jo useita kymmeniä metrejä, puissa alkaa kalista. Luut kolahtelevat toisiaan vasten. Ääni resonoi, pian mies on sen ympäröimä. Eteenpäin on pakko kulkea, käärö taskussa painaa enemmän kuin kulta. Se on saatava perille. Hevonen alkaa käyttäytyä levottomasti, mies jatkaa sille puhumista. Niin kauan, kun hän pääsee jatkamaan matkaansa, ongelmaa ei ole.

Äänten kohotessa korkeammiksi hevonen pysähtyy. Mies ei ehdi nousta sen selästä ennen kuin yksi äänistä siirtyy aivan liian lähelle ja saa hevosen pillastumaan. Yö kieppuu ympärillä, kun mies putoaa lehvien keskelle. Hetken ajan hän kuvittelee äänien lakanneen, kunnes ymmärtää aistiensa kääntyneen häntä vastaan. Päässä jyskyttää, kipu leviää kehoon eikä mies huomaa hevosen juosseen pois ja äänten kerääntyneen hänen ympärilleen.

Yö ottaa omansa takaisin. Äänet kiertelevät miestä, asettuvat istumaan rinnan päälle ja kietovat hänet kylmiin kosketuksiin. Mies lakkaa tuntemasta kipua sen käydessä liian suureksi. Tummanpunainen joki juoksee vapaaksi hänestä, mutta hän ei tunnista nestettä osaksi itseään. Tajuntansa rajamailla hän ymmärtää vain, että käärö taskussa ei ole koskaan painanut yhtä paljon. Kauhu ei ehdi tehdä kotiaan mieheen. Yö kumartuu sulkemaan hänen silmänsä.

Tajunnanvirtaa 5.11.2018

Päässäni hajoilee, mutta ainoastaan hyvällä tavalla, sillä lailla, että kaikkialla tuntuu hyvältä, energia juoksee kehossa jättäen valosäikeitä mustuuteen. Keskellä on pimeää, mustaa ainetta, valo kirmaa sen ohi, tuntuu kulkiessaan kylmältä, soljuvalta elohopealta. Miten hyvältä se tuntuukaan. Se lähtee lentoon, irtoaa mustuudesta, pakenee sormenpäistä, jättää kehon kylmäksi, mutta ei tunnottomaksi. Eläväksi. Elävämmäksi kuin koskaan, sykkiväksi.

Maailma on jatkumo, minä ikuinen, jatkun kaikkialla, en koskaan lopu kerran kehosta irrottuani. Aina, kun valo lähtee, jokin osa siitä jää elämään maailmaan, leijumaan todellisuuteen, joka on olemassa ilman minuakin. En ole löytänyt muuta keinoa elää ikuisesti, pysyä aina täällä, elää, kunnes tunteet on kulutettu loppuun eikä keho osaa enää löytää itselleen tietä kotiin.

Maailma on olemassa kehoni ulkopuolellakin. Niin se on. Vankila kuin vankila. Rakkaus, koulutus, väsymys, keho, vankiloita kaikki, vapaaehtoisia tai tahdosta riippumattomia kahleita. Keho on niistä vahvin, sitä emme voi sammuttaa, se ei lähde irti, koska elämme sen keskellä, kurotamme ulos laitoja pitkin. Törmäämme kehojemme rajoihin, revimme ne hajalle vain huomataksemme, että keho ottaa aina vastaan.

Vain valo pääsee pakoon. Se on ainoa, joka osaa tien ulos. Sormien päistä se juoksee vapaaksi, palaa, jos on palatakseen. Miksi kukaan haluaisi palata vankilaan kerran havaittuaan sen vankilaksi? Valo saa juosta vapaana, sillä mikään muu ei koskaan lähde irti. Vapaus on suhteellista, mutta oikeastihan sitä ei ole olemassa keholliselle, sillä sielu ei pääse ulos ruumiista. Kaltereihin voi rakastua. Niihin ei pitäisi rakastua. Ne pitäisi aina kyseenalaistaa, pyrkiä lähemmäs reunoja, kunnes viimeisetkin rajat repeytyisivät rikki.

Ihmiset halutaan pitää kehoissaan kuolemassakin. Edes viimeinen valo ei vapauta meitä, kun ruumis lasketaan mustaan multaan. Sinne se jätetään, jotta se tulisi maaksi jälleen. Jäämme pimeyteen, ellei valo sisällämme ehdi juoksemaan vapauteen. Kuinka se kulkee ulos metrien alta, ryömii tiensä vapauteen, kun sillä ei ole mitään johdattamassa? Emmekö me kaikki tarvitsisi jotakin, joka auttaa meidät pois fyysisyyden kierteestä? Haudalle pienen kynttilän, joka kertoisi valolle, mitä kohti kurottaa?

Miltä tuntuisikaan elämä ilman ruumista. Miltä tuntuisikaan olla ikuinen. Yhtyä iltapäivän laskevaan aurinkoon, hajota tuuleen, olla kaikkialla, hengityksettömänä, rajattomana. Fyysisyyden taakasta vapaana.

Kahleet

Kuiskinta kiertelee ilmaa, sotkeutuu henkilön hiuksiin. Henkilö kulkee hiljaa, sulkee silmänsä ja antaa mielikuvien juosta silmäluomiensa alla. Haudat eivät pysy hetkeäkään vaiti. Kuolleet eivät koskaan ole tyytyväisiä, elämä ei ole koskaan viimeisteltyä, se ei pääty mullan allakaan. Henkilö näkee kasvoja ja koteja, himmenneitä muistoja, jotka eivät kuulu hänelle lainkaan.

Kylmät kivet ovat kuolleet, mutta niiden kuiskinta ei lopu. Henkilö kävelee silmät suljettuina menetettyjen elämien ohitse tietäen, etteivät ne tarvitse häntä mihinkään. Hänellä ei ole mustille haudoille muuta annettavaa kuin pienet kynttilät, väräjävät liekit muistona elämästä. Sen suurempaa lämpöä kuolleille ei voi antaa.

Henkilö avaa silmänsä vasta metsän reunalla ja suunnistaa tummuneen taivaan alla takaisin mökilleen. Luut ja rohdot roikkuvat kylminä kuistille ripustetuilla naruilla. Henkilö avaa oven, jota ei koskaan lukitse. Täällä ei koskaan käy ketään elävää ja hengittävää. Vaaraa ei ole.

Mökin sisällä avautuu kokonaan toisenlainen maailma. Häkkejä roikkuu katosta, osa niistä on jätetty lattialle. Häkeissä on useita eri lintuja, joista osa on lakannut iäksi sirkuttamasta ja alistunut vankeuteensa.

Elämä on pantu lukkojen taakse. Sieltä käsin sitä voi tarkastella kuin se olisi nähtävyys eikä edellytys. Mökkinsä ulkopuolella henkilö ei koskaan tapaa ketään hengittävää, ei kuule tai näe muuta kuin kuolleiden väsyneitä toiveita. Elämä on pakko laittaa kaltereihin, jotta se pysyy hänen luonaan eikä lennä taivaalle, hänen ulottumattomiinsa.

Onnellisus ja vapaus lakkaavat olemasta kalterien takana. Henkilö ei tiedä, miksi linnut eivät enää laula, miksi jokainen eläimistä katsoo häntä rakkaudettomin silmin. Hän katsoo niitä takaisin, mutta ei tavoita niistä sitä, mitä etsii. Olennot eivät ole kuolleita, mutta ne eivät tunnu eläviltäkään kyykistellessään häkeissä. Niiden hehku on sammunut, ja joka ilta henkilö joutuu istumaan niiden keskelle vain ymmärtääkseen joka kerta uudelleen, ettei elämä suostu jäämään hänen luokseen.

Kaltaiseni

Tuuli juoksee puissa laulun lailla ja helisyttää lehviä toisiaan vasten. Metsä on kuin lasia, helisevää ja haurasta pojalle, joka kulkee puiden alla. Poika on laskenut hopeanhohtoisen hupun päästään astuessaan köynnösten muodostamasta portista helisevään metsään. Sillä puolella porttia elämä on siirtynyt maasta puihin. Kukat eivät kasva, eläimet eivät tee pesiään. Tummasiipiset perhoset eivät seuraa poikaa hänen kulkiessaan laulavien puiden keskellä. Oksat ovat mustia ja lehdet tummia. Auringonvalo sirottuu alas asti, mutta se on kylmää, kalpeaa valoa. Poika kulkee syvemmälle.

Poika ei saa tulla nähdyksi, mutta hän pitää punertavan päänsä suojaamattomana. Hänen ylpeytensä kruunu suojaa häntä metsän tahdolta. Tummat oksat eivät kurotu satuttamaan häntä, sillä ne näkevät, että ihmislapsi ei pelkää niitä.

Päämäärä on kirjoitettuna pojan silmäluomien alle, mielikuviin, syvälle ajatuksiin. Hän tietää löytävänsä metsän keskeltä sen, joka tekee vedestä mahdottoman juoda, repii karjalta kylkiluut ihon alta esiin ja katsoo öisin lapsia metsän rajalta hohkaavin silmin. Se elää laulavien puiden luona, kaarnaan kätkettynä. Poika on kuullut kyläläisten puheet siitä, erottanut pelon äitien ja vaimojen suurista silmistä. Pelkojen kohteelle ei ole annettu nimeä, sille ei löydy yhdestäkään kielestä sanaa, joka tekisi siitä vähemmän todellisen. Siksi se on jäänyt aineettomaksi, nimettömäksi. Kyläläiset kuvittelevat sellaisen pitävän pelon poissa. Poika tietää paremmin. Hän kiristää askeliaan, kurottaa käsiään kohti puita. Se, joka metsässä odottaisi, ei olisi pojalle tuhoksi. Hän tervehtisi sitä kaltaisenaan.

Verivalhe: epilogi

Epilogi: Viimeinen kirje

Näyttämön valot ovat kirkkaat sille, joka seisoo sen keskellä. Minulla on yleisöä. Paikka on tuttu, olen astellut naamioihin sonnustautuneiden ihmisten näköisten olentojen kanssa lukemattomia kertoja. Olen kokenut heidän kanssaan paljon ja nyt olen palannut heidän luokseen. Heistä jokainen katsoo minuun hymyillen naamiokasvoisena.

Kasvoja on enemmän kuin koskaan aiemmin. Sali on täyttynyt vampyyreista, jotka tunnistan. Vanha pari, joka poistui rakennuksesta aina ennen ilta viittä. Nuori tyttö, jolla ei koskaan ollut ketään mukanaan. Hän kävi vain kerran viikossa. Heidän takanaan nainen, jonka tunnen, nainen, jonka kurkulle painoin käteni. Hopeahiuksinen Noire. Hänkin katsoo minuun naamionsa takaa ja hymyilee kuin en olisi koskaan tappanutkaan häntä.

Kun huomaan, kuka Noiren vierellä seisoo, tunnen jonkin sisälläni kylmenevän. Antonio on sonnustautunut jälleen vaaleansiniseen mekkoon, mutta on jättänyt hiuksensa koristelematta. Hymy hänen kasvoillaan on aidompi kuin koskaan. Muistan hänet tällaisena, onnellisena ja säteilevänä. Mieleni on säilyttänyt hänet kauniina, ei vääntyneenä ja kylmänä portaitteni päässä.

Aivan etummaisimpana ihmisistä seisoo hän, jonka vuoksi minä olen täällä. Hän, joka sai minut taipumaan kauemmas teoistani, uppoamaan syvemmälle itseeni. Lucillan hiukset ovat pitkät ja kiiltävät, mekkonsa sama tummanpunainen, joka hänellä oli yllään, kun hän käveli ensimmäistä kertaa puutarhaani. Hänkin hymyilee.

Kaikkialla salissa haisee veri. Se ei enää saa sisintäni sykkimään samalla tavalla kuin ennen, se ei räjäytä aistejani toisiaan vasten. Se on pelkkä muistutus. Minä jätin kaiken vereen, kannoin sen hajua mukanani jokaisen kulman ja mäen taa.

Veri ei valehtele. Mutta minun vereeni on kirjoitettu illuusio, haavekuva minuudesta. Se ei voi kertoa totuuksia, jos se ei tiedä, kenelle kuuluu. Kuinka se voisi, kun en itsekään tiedä, kenen kasvoja etsin kuvajaisesta?

Saliin kerääntyneet alkavat lähestyä lavaa. Seison sillä edelleen yksin, tunnen lamppujen kuumenevan ja näen pölyn tanssivan ilmassa. Mitään täällä ei ole käytetty aikoihin. Kaiken on annettu unohtua. Haistan yhä veren, se tuntuu ainoalta todelliselta asialta. Kaikki kävelevät lähemmäs ja kohottavat kasvonsa minuun. He eivät enää hymyile. He kohottavat kätensä naamioilleen, ja tiedän, että on tullut aika ottaa ne pois.

Yhdessä aallossa jokainen ottaa naamionsa pois. He paljastavat kasvonsa, jotka eivät enää hymyile, silmänsä, jotka katsovat minuun odottaen. Vien kädet omille kasvoilleni, siirrän naamion. Yleisö odottaa yhä. Vien käteni uudelleen kasvoilleni vain huomatakseni, että naamio on yhä siellä. Otan sen jälleen pois, uudelleen ja uudelleen, mutta se palaa aina. 

Yleisö katsoo minuun ymmärtäen juuri sellaisella tavalla, joka on aina saanut minut suunniltani. Aivan kuin he näkisivät kasvoni, vaikka en kykene ottamaan naamiotani pois. Se ei lähde pois koskaan. Se ei voi, sillä en tiedä, millaiset kasvot sen alla olisivat.

Verivalhe: luku 35

Luku 35: Vihaksi mustunut (Kaspar, maaliskuu 1941)

Lucilla, kihlattuni,

palattuani lännestä lupaan palata luoksesi. Minulla on vielä tärkeää tehtävää, mutta voit olettaa minun palaavan 26. maaliskuuta, kun kevätaurinko nousee jo kuuden jälkeen. Odota minua. Meidän tulee keskustella hääjärjestelyistä. Olen miettinyt jo seremoniaa. Vaikka minulla menisi yöhön, palaan luoksesi.

Sinun,

Levaine

***

Kynnyksen tuttu narahdus herättää minut lasin ja käteni välistä kukkivaan todellisuuteen, odotuksestani sykkivään, hiljaisuutta kaiuttavaan kehtoon, jonka olen ympärilleni luonut. Narahduksen aiheuttaja on itsekin kuin ylimääräinen ääni siellä, mihin toivotaan ikuista hiljaisuutta. En vaivaudu nousemaan ylös, odotukseni useimmiten palkitaan. Levainehan on jättänyt Lucillalle kirjeen, luvannut palata.

Odotan säikähtänyttä hengähdystä, saapujan sisimmästä kumpuavaa avunhuutoa. Kun saapuja osuu kattokruunun pudottamaan valoon, käännän katseeni häneen vain nähdäkseni pelon, säälittävän syyllisyyden maidonvalkeiden kasvojen piilottamissa silmissä. Minulta hän ei voi piilottaa pelkoaan, kaivan sen esille hänen ytimestään, luittensa suojista. Hän on minulle velkaa jokaisen sekunnin jäljellä olevasta elämästään, kehonsa erittämästä pelkotuoksusta. Hän on vienyt minulta jotakin korvaamatonta.

”Ai, se olitkin sinä”, saapuja sanoo värisevä hymy kasvoillaan. Hän ei saa pidettyä sitä yllä kauaakaan, alan laskea sekunteja hymyn pakoon. Ainainen maireus olisi pian kokonaan poissa.

”En odottanut näkeväni sinua täällä… näin pian.” Sanoilla on selvä merkitys. Hyppään sen yli, nousen ylös tuolistani jättäen lasin sisältöineen lipaston kulmalle. En ota askelia, en tahdo vielä kosketusetäisyydelle. Olen täysin tyytyväinen siihen, missä nyt olemme. Etäisyys pitää raivoni sisällä, silittää eläimen uneen.

”Niinkö?” Ääneni ei sisällä vihjettä. Se on lähes täysin tuntemuksista riisuttu. ”Tulit muuten vain tapaamaan Lucillaa, tohtori Levaine. Niinkö?”

Tohtorin olemus muuttuu heti. Pelko tiivistyy hänen sisällään, käsi sipoo pukinpartaa ja tyyliteltyjä viiksiä. Tohtori Levaine ei enää kykene pitämään hallinnassa sitä, jonka näkemiseni hänessä aiheuttaa – raastavaa syyllisyyttä.

”Näytät aivan syylliseltä mieheltä, tohtori Levaine. Mikä sinut moiseen tilaan ajaa? Minähän tässä vain, tohtori rakas, minä vain, Kaspar. Mehän olemme tavanneet”, tiputan sanoja suustani hänen kiemurrellessaan edessäni. Hän uppoaa. Se tapahtuu hitaasti, hän varmasti kuvittelee olevansa jo pahimmassa paikassa, tulisimmassa helvetissä, vihani tarkasteltavana. Tohtoriparka.

”Sinä siis tiedät.”

”Tiedän mistä?”

”Lucilla on kertonut sinulle.” Levaine kiristelee hampaitaan, käyttää kaiken kärsivällisyytensä pysyäkseen ehjänä edessäni.

”Niin”, sanon pehmeästi livuttaen kättäni mahonkisen tuolin selkänojalla, ”hän kertoi minulle kaiken tarpeellisen teidän kihlauksestanne.” Sormeni puristuvat tuolin pintaan. Hapuilen muistoa väkivallasta, pysäyttävästä ja rajusta. Toisen ihmisen ihon tunnusta sormieni alla, kehoni fyysisestä tarpeesta satuttaa, tehdä toiselle niin paljon pahaa, että tämän ydin menee rikki. Ytimen rikkouduttua ei ole enää mitään, mitä tuhota. Tahdon tuntea toisen kivun niin syvältä, että tunnen kehoni jokaista äärtä myöten, kun ydin vihdoin rikkoutuu. Sormeni puristavat tuolin reunaa niin lujaa, että rystyseni loistavat valkoisina kuina taivaalla.

”Jos Lucilla on kertonut sinulle kihlauksestamme, tiedostat varmasti myös syyt sen takana”, Levaine sanoo äänessään uudenlaista varmuutta. Varmuus nostaa raivoani pintaan, onkii mustaa vettä kalastellen jotakin sellaista, jota ei tiedä saavansa. Tästä vedestä ei pääse pois, ei samanlaisena.

”Kyllä, tiedostan loistavasti syyt kihlauksenne takana”, sanon hiljaa, ”sillä Lucilla oli sodan aikana eksynyt kovin pitkälle omassa päässään. Hänet oli helposti houkuteltavissa tällaiseen toimenpiteeseen.”

”Hän –”

Pysäytän Levainen yrityksen nostamalla kättäni.

”Olisit voinut kaikessa rauhassa kosia häntä, minulla ei ole mitään ihmisten pariutumisleikkejä vastaan”, sanon ja onnistun naurahtamaan. Olen saanut ymmärtää, että huvittuneisuus, näennäinenkin sellainen, helpottaa muiden oloa. Joskus omaa. Tässä tapauksessa se on pelkkä muistutus piilossa sykkivästä vihastani. Levaine ei ole tyhmä mies, hän ymmärtää, mihin pyrin tiputtamalla naurahduksen huuliltani.

”Erästä seikkaa en kuitenkaan ymmärrä lainkaan. Olisin hyväksynyt avioitumisenne, mutta sinun syntisi ei ollutkaan toiselle kuuluvan naisen kosiminen. Sinä teit muutakin. Sinä käännytit Lucillan itseään vastaan.”

Ajattelen kaunista yösilmäistä sisartani edessäni, vapisemassa, pelkäämässä. Minun Lucillani ei koskaan pelännyt. Hän ei olisi antanut yösilmiensä kiillon muuttua niin perusteellisesti. Ennen sen näkemistä olin kuvitellut, ettei toisen ydintä voi muuttaa. Jos jokin kiiltää sisältä, se tulee aina kiiltämään. Olin väärässä. Joku toinen onnistui tuhoamaan minulta sen, jonka hohtoa arvostin oman elämäni ylitse.

Jos toisen ytimen voi murtaa, minä tiedän, miten tehdä sen. Ihmisessä on paljon turhaa. Ihokudoksia, luita, elimiä. Paljon sellaisia ajatuksia ja käyttäytymismalleja, jotka eivät koskaan johda mihinkään. Unelmia, jotka eivät edistä yleistä päämäärää – elämistä. Kaiken sen voi ottaa pois, mutta silti on olemassa jotakin, johon ei koskaan voi kajota, jota ei voi murtaa, vaikka repisi lihan luista, rakkauden sydämestä. Ihmisen ytimen pitäisi aina pysyä samanlaisena, perusluonteen tiiviimpänä keskittymänä. Ja silti minä olen nähnyt sen murtuvan. Sen jälkeen ihminen ei ole enää ihminen. Ei yhtään mikään, pelkkä groteski heijastuma. Lucilla ei ollut enää oma itsensä.

Tohtori Levaine on raastanut minulle kuuluvan olennon ytimen rikki, todistanut minulle, että kaikki mädän auringon alla on mahdollista. Minä katson silmiin miestä, joka on tehnyt peruuttamatonta tuhoa rakastamassani naisessa. Millainen mies sellainen henkilö onkaan. Oletan näkeväni vähintään ylpeyttä, merkkejä ylemmyydestä. Hänhän on onnistunut mahdottomassa. Mutta minä näen vain pelkoa. Kuvotuksen aalto kulkee lävitseni. Tahdon pelkästään tuhota edessäni säpsähtelevän olennon, se ei herätä minussa enää mielikuvia ihmisyydestä. Tohtori Levaine ei ansaitse kunniaa todellisen Lucillan tappamisesta.

”Sinä et ymmärtänyt erästä varsin tärkeää seikkaa”, Levaine onnistuu sanomaan pelkonsa keskeltä. ”Lucilla pelkäsi itseään. Hän ei pitänyt lainkaan siitä olennosta, joka hänestä kuoriutui sinun ansiostasi. Hän ei tahtonut olla sellainen.”

”Hän oli ennen minuakin sellainen. Se oli todellinen Lucilla.”

”Kuka meistä muka tahtoo olla se, mitä todella on?”

Ilme Levainen kasvoilla on sittenkin ylemmyydentuntoinen. Olen nähnyt saman katseen monissa muissakin kasvoissa, erottaisin sen missä tahansa. Noirella oli sama katse hänen puhutellessaan minua oikealla nimelläni. Antonio katsoi minuun noin ja hymyili, kertoi rakastavansa minua. Ennen kaikkea, Lucillalla oli samainen ilme hänen yösilmiensä sammuessa. He kaikki kuvittelivat ymmärtävänsä minua.

Kylmät väreet jättävät minut hetkeksi hiljaiseksi. Muisto repeytyy irti minusta, näyttäytyy edessäni rumana kaikuna vuosikymmenten takaisista hetkistä. Äitini taisi olla ensimmäinen, joka katsoi minua syvälle silmiin. Aina on ollut joku, joka katsoo minua kuin ymmärtäisi. Aina joku kuvittelee tietävänsä minua paremmin, kuka olen, miten ajattelen. Ajatus oksettaa minua. Annan muiston olla, pyrin unohtamaan sen, vaikka Levainen ilme tekee unohtamisen miltei mahdottomaksi.

”Lucilla oli todellinen repiessään minua kuin eläin, janotessaan verta niin paljon, että tunne hukutti hänet alleen. Hän oli jumalainen, täydellinen. Yksikään tekosyy, jonka keksit, ei muuta sitä.” Mutta mies itse muutti. Levaine muutti Lucillan. Hänellä oli kyky saada jumalattareni silmät samenemaan, ikuisen janon sammumaan. Missä hän pitää piilossa sellaista taitoa, joka tainnuttaa itse täydellisyyden, rajattoman pedon?

”Sinä et usko minua vain, koska tiedät, että olen oikeassa. Sekä Lucillasta että sinusta”, tohtori Levaine jatkaa olemus yhä näennäisen tyynenä. ”Tiesin, mihin sinä kykenet. Yritin varoittaa Lucillaa sinusta, mutta hän sanoi ymmärtävänsä sinua. Hän halveksi sinua, Kaspar Rodriguez. Rakkaasi oli aina yläpuolellasi, koska hän tiesi, millainen sinä olet. Sinä et näytä vieläkään käsittävän.”

Hetkeksi Levaine pysäyttää harhaisen monologinsa. Pelko palaa haaleansinisiin silmiin. Huomaan vasta nyt, miten ne verestävät.

”Lucilla. Kaspar, missä Lucilla on?”

Levaine on siis ymmärtänyt. Hän on vihdoin yhdistänyt viivat tyhjän kartanon, läsnäoloni ja portaikossa huutavan hiljaisuuden välillä. Levainen muuttuvat ilmeet tekevät hänestä entistä kuvottavamman. Pelko leviää mieheen, joka on riistänyt minulta Lucillan. Levainen ydin taitaa sittenkin olla pelkkää säälittävää, alkukantaista kauhua, joka piirtyy luonnottoman teräville kasvoille.

”Lucilla on poissa”, minä sanon, ”minähän olen jo kertonut. Todellinen Lucilla on kuollut. Sinä olet tappanut hänet.”

”Ei, sinä et ole voinut –”

Tuolin reunaa puristavat sormeni työntävät tuolin pois tieltä, kolauttavan puun vasten lattiaa. Tuoli pitää kovan äänen, aiheuttaa värähdyksiä Levainessa. Minun värähdykseni ovat vasta tulossa. Kehoni ei ole vielä antautunut vihalle, mutta tunnen sen saapuvan, sen sykähdykset ovat jo alkaneet. Ytimeni on aloittanut vihan levittämisen. Ääreni ottavat sen vastaan pian.

”Kerrohan, rakas tohtori, millaista on elää ikuisessa nälässä?” Astun vihdoin lähemmäs. Levaine pysyy paikallaan, vaikka olen häntä pitempi ja hänen on täytynyt havaita sisälläni hitaasti kasvava raivo. Hän ei antaudu pelolleen. Se ei pelasta häntä, mutta tekee hänestä hivenen vähemmän säälittävän.

”Miten tämä liittyy Lucillaan?”

”Tämä liittyy erittäin olennaisesti Lucillaan, sinuun ja minuun, kaikkeen siihen, mitä olemme yhdessä luoneet. Täytyyhän sinun tuntea suunnatonta, polttavaa nälkää. Sinähän elät ihmisenä. Millaista se mahtaa olla? Se, ettei kykene antautumaan luonnolleen? Sinähän tiedät siitä parhaiten.”

Tiedän kyllä, miten Levaine sai Lucillan irtoamaan itsestään. Hänen oma nälkänsä on ikuista. Hänessä on vääristymä, kyltymätön nälkä, joka leikkaa syvältä, säälimättömänä, väsymättömänä. Sellainen nälkä ei kuole, vaikka ruumiista riistettäisi tunto, mielestä taju. Sen kuilun hän on luonut itse. Ja sinne hän veti Lucillan mukanaan. Kenellekään ei pitäisi suoda ylimääräistä oikeutta tuhota muuta kuin oma elämänsä. Yksilön oma elämä ei paina vaa’assa mitään, sen voi kuluttaa loppuun milloin tahansa.

”Näytä minulle hampaasi, tohtori Levaine. Älä kiellä enää itseäsi.”

”Minä en ole kuten sinä”, Levaine sihisee.

”Tietenkään et ole!”

Otan jälleen askeleen lähemmäs, mutta en todistaakseni etuasemaani. Sille ei ole tarvetta.

”Sinä kannat ruttoa ja levität pelkoa ympärillesi, parannat hyvitykseksi kaikki ne, jotka kykenet. Elät tekopyhyydessä. Mutta minä, minä olen yön synty, tuulen ääni. Minä olen Azazel.” Sana sanalta annan vihani putoilla, tippua sanojen väleistä syövyttämään ilmaa, jota hengitämme. Levaine tuntee sen. Hän tuntee myös jotain muutakin, jotakin täysin vaistonvaraista. Aistin verestävien silmien punertuvan, kaulan tykyttävän. Hampaiden kasvavan. Yksi askel eteenpäin on riittänyt herättämään Levainen ikinälän piilostaan.

”Minä tiesin sinusta, ja niin tiesi Lucillakin”, Levaine sanoo hiljaa, yllättävän rauhallisena.

”Lucilla ei tiennyt mitään”, hymähdän huomattavasti pehmeämmin. ”Tule jo, tule lähemmäs. Juo minusta. Minä olen Azazel, minun vereni sammuttaa sinua riepovan tulen. Et enää koskaan tunne nälkää, jos juot minusta.” Ehkä hän uskoo minua, koska näkee, millaiseksi on minut tehnyt viemällä minulta Lucillan.

”Ei”, Levaine sihahtaa, pitää suunsa mahdollisimman kiinni. Hampaat pyrkivät jo esiin, kädet harhailevat kynsien kasvaessa ja suonien tykyttäessä. Levainen nälkä ei jätä häntä rauhaan, se raastaa häntä joka suunnasta kuin liekki, joka kulkeutuu kaikkialle kehon sisällä. ”Minun nälkääni ei tapa kukaan, et edes sinä. Se ei ole lähtöisin sinusta.”

”Vampyyrit ovat kaikki minun synnyttämiäni. Yö on minusta.”

”Sinä et ymmärrä”, Levaine sihahtaa, selvästi kamppailunsa uuvuttamana. ”Tällaisissa asioissa et voi voittaa, koska sinä et näe niitä. Ne eivät ole hentoja tuntemuksia tai ilmeitä kasvoilla. Niitähän sinä luet. Mutta tätä sinä et voi ymmärtää. Tämä on taistelua, ikuista, loppumatonta. Tällaisia tunteita sinä et voi koskaan tuntea.”

Mies on kipunsa äärirajoilla. Hän pitelee käsiään käsivarsia vasten, raastaa kynsillään mustaa takkiaan, jotta ei käy kiinni kaulaani. Silti hän onnistuu säilyttämään ylpeytensä, raivostuttavan katseen kalpeilla kasvoillaan. Levaine kuvittelee yhä tietävänsä minua paremmin, millainen olen. Hänen katseensa määrittelee minut. Paljastun sen edessä, seison alastomana ja heikkona hänen ymmärryksessään.

En kestä enempää. Astun kosketusetäisyydelle, vien kehoni Levainen omaa vasten ja tunnen, miten nälkä lopulta voittaa miehen. Levaine avaa suunsa, kasvaneet kulmahampaat raastavat tiensä kaulukseni läpi. Levainen repiessä tietään kaulani suonelle eläimellisyyden tainnuttaessa hänen itsevihansa, työnnän hänet taaemmas. Tartun tiukasti miehen mustiin hiuksiiin, jotka tottelevat otettani minun vääntäessäni Levainen lattialle. Hän pysyy allani. Nälkä on hetkeksi riistänyt hänen kykynsä ajatella selkeästi, jokainen tiedottomuudessa vaellettu sekunti on apulaiseni. Pihdit ovat käteni ulottuvilla, vaatteissani, vedän ne esiin kuin tottumuksesta ja annan niiden suudella Levainen paljastettuja kulmahampaita.

Minä puhuin totta. Minä todella kykenen tappamaan nälän Levainessa. En ehkä antamalla hänen juoda minusta, mutta toisella tavalla, pysyvämmällä. Tunnen, miten raivoni terästäytyy äärimmilleen, levittäytyy, kurottaa yli rajojeni. Annan sen tehdä mitä tahtoo. Se sanelee kaiken, se saa minut toimimaan. Revin lujaa, vedän ensin toista kulmahammasta, kunnes tunnen hammasjuuren rikkoutuvan. Rasahdus kiertää Levainen kehossa, palauttaa miehen hetkeen. Levaine ei ehdi huutaa ensimmäisen hampaan kohdalla. Rusahdukset ja suunnaton määrä punaista verta, nestemäistä raivoa, saattelevat hänet maalaamaani todellisuuteen. Hän ei enää koskaan tunne nälkää. Minä riistän häneltä sen, joka on määritellyt hänen kuvottavan olemuksensa jo vuosia.

Tunnen Levainesta pääsevän huudon jokaisella osallani, kun raastan toista terävää kulmahammasta irti. Mies ei enää pyristele, pidän häntä liian tiukassa otteessa. Kipu on jo liian suurta. Saatan tuntea, miten pulppuava veri miltei tukehduttaa hänet, mutta kivun uusi aalto pakottaa kurluttavan huudon silti ulos.

Ihmismäinen olento kykenee tuntemaan vain tietyn määrän kipua ennen kuin keho luovuttaa. Levainessa on kuitenkin riittävästi petoa, jotta hän pysyy tajuissaan. Satutan paljon, syvältä, mutta en vie häneltä kykyä tuntea kipua. Levaine saa hukkua verenpunaansa. En anna hänelle mahdollisuutta jättää yhtäkään sekuntia tuntematta.

Levaine näyttää pelkästään lyödyltä kulmahampaattomine suineen ja verilammikoineen. Nousen hänen yltään, hän on liian satutettu paetakseen. Levainen punertuneet silmät kiertelevät kattoa, hän ei enää osaisi kertoa nimeään, ei syntymässä annettua eikä itse luomaansa. On vain kipua. Levaine saa tuntea jokaisen vivahteen siitä raivosta, jonka hän minussa synnyttää. Yksikään vihan sävel ei saa paeta.

Tahtoisin antaa edessäni kuolemaa tekevän olennon tukehtua vereensä. Raivo suonissani ei kuitenkaan ole saanut tarpeekseen, se ei jää odottamaan, että Levaine kituu hitaasti pois. Aistini heräävät suunnattomaan määrään verta, joka ei enää odota minua suonien sisällä. Verta on kaikkialla, aistini terästyvät vihani haluamaan suuntaan. Tavoittelen sen ydintä, jotta kykenen työntymään sinne, mistä käsin saan Levainen tuhottua.

Upotan käteni Levainen rintaan. Ihokudokset, kovat luut ja jokainen sisäelin antautuvat raivolleni, kun työnnyn sisään Levainen kehoon, kiedon sormeni hänen sydämensä ympärille. Yksi puristus riittää pysäyttämään kaikkialla juoksentelevan katseen. Levainen ikinälkä sammuu edessäni, keho ei enää värähtele allani. Sydän sykkii loppuun, tunnen sen viimeiset iskut kämmentäni vasten. Levaine on sammunut, räjähtänyt raivooni.

Sisälläni tuulee. Hiljaisuuden keskellä tuuli tuntuu miltei huudolta. Raivo laantuu sydämen sykkeen lakatessa omaa ihoani vasten. Viha on poissa. Sen kohde ei enää nouse vaan lipuu pimeämmille maille vieden suurimman, punaisimman vihani mukanaan. Levaine sai kuin saikin haluamansa. Hän vei minulta Lucillan. Hän vei minulta raivoni.

Minun piti riistää Levainelta hänen ytimensä, mutta hiljaisuuden kiljuessa haavoja korviini alan hitaasti ymmärtää, että olen hänen ytimensä sijaan tuhonnut omani. Sen, johon Levainekin kuvitteli nähneensä. Siniset silmät tiesivät. Sisälläni on enää pelkkää hiljaisuutta.

Nousen ylös ja tunnen, kuinka näkökenttäni keinuu. Verta on huumaavan paljon, koko olohuone peittyy siihen. Kävelen pois ja tiedän vain vaivoin, että poistun talosta keho kauttaaltaan veressä. Kaksi ruumiista jää taloon, kaksi erilaista vihani ilmentymää. Sisälläni on hiljaista, tappavan hiljaista, vaikka otan lisää askelia kohti ovea. En muista, olenko ottanut takkia tai hansikkaita mukaani lähtiessäni kotoani. En muista enää lähteneeni. On vain verta, punaista, kaikkialla pelkkää punaista, joka ei enää tunnu miltään.

Painan käteni ulko-oven kahvalle. Mielessäni heilahtelee edelleen. Pysyn juuri ja juuri pystyssä. Tiedän, mitä olen tehnyt. Tieden sen tarkalleen. Ulkona taivas on pimentynyt tähdettömäksi mustaksi viitaksi. Koko kehoni vapisee, mutta ajatukset ovat hiljaa. Minä en voi enää tehdä mitään, joka saisi huudon palaamaan. Avaan ulko-oven ja astun askeleen eteenpäin.