Jos olet koskaan irronnut itsestäsi, tippunut tuhansien tasojen läpi, laske kanssani kymmeneen. Ota kädestäni kiinni ja muistele, kuinka se tapahtui.
Yksi, kaksi.
Kylmyys leviää sydämestä suoniin, jäädyttää haparoiden koko kehon. Sormesi liikkuvat vielä, et tunne pelkoa. Olet vapaa, oma itsesi, tunnet nimesi ja tiedät, miltä kevät tuoksuu tuodessaan kukat ja pitsittyvässä lumessa välkehtivän auringon.
Kolme, neljä.
Tunto on lähtenyt alaruumiista. Et enää osaa kutsua sitä paniikiksi, sillä se täyttää sinut kaikkialta, hengittää puolestasi, kirjoittaa itsensä sisääsi. Se on jo miltei nimesi. Puristat kätesi yhteen, suljet silmäsi, et pysty kohtaamaan sitä kaikin aistein.
Viisi, kuusi.
Vain sormesi liikkuvat. Katseesi kohoaa ylös, mutta ei etsiäkseen valoa tai armoa. Toivo on ensimmäinen asia, josta olet luopunut, kun jokin asettui sairauden lailla syvälle sydämeesi ja sykki kylmän huoneeseesi.
Seitsemän, kahdeksan.
Kipu lakkaa tuntumasta, kun sitä on liikaa. Olet kierre, pelkkä itseensä käpertynyt sotku. Et enää erota sormia saati jalkoja, kaikki on yhteydessä kaikkeen, kipua on liikaa, muistoja ei ollenkaan. Et tiedä, millaista elämäsi oli ilman sitä. Ei ole enää muuta.
Yhdeksän.
Et koskaan pääse kymmeneen, ellet lopeta. Ellet irtoa kokonaan, niin lujaa, ettei paluu voi enää tuntua yhtä pahalta kuin kaikki siihenastinen. Anna periksi. Lämpö ei koskaan tule.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti