Jätin sinä lämpimänä iltapäivänä portille keltaisia kukkia. Silloin en vielä tehnyt niiden nimeä, mutta niiden aurinkoa mukaileva sävy tuntui sydämessäni asti hohkaavana lämpönä. Kävelin sisälle taloon, keitin teetä, kytkin itseni päivien tasaiseen kulkuun, mutta en koskaan unohtanut.
Vielä tänäkin päivänä kukat odottavat portilla. Vettä ei ole satanut kuukausiin. Vereni kastelee kukat, vuodatan itseni kuiviin vain pitääkseni ne hengissä. Kukat ovat niin kauniita, en saata antaa niiden lakastua. Niin kauan, kun minussa riittää verta, niin kauan, kun ruumiini kestää taakkansa alla, kukat kukkivat.
Minä tiedän, miltä tuntuu odottaa rankkasadetta, joka ei koskaan tule ja pyyhi maailmaa puhtaaksi, kastele kukkia puolestani. Päivästä toiseen pidän elossa jotakin sellaista, jonka luonto olisi tahtonut jo kuolevan. Toivo on mitättömän pieni, mutta niin kauan, kun kykenen näkemään sen, en luovu keltaisista kukistani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti