Aallot lyövät rannalle. Tuuli tarttuu naisen huiviin, meren suolainen tuoksu leviää aisteihin. Nainen seisoo varpaat kylmässä, märässä hiekassa ja odottaa yötä saapuvaksi. Hämärä kiertää laakeaa rantaa, aurinko ei enää kurota lämmittämään sitä. Sinenhohtoinen maailma on naiselle kaikki, mitä hän tarvitsee kyetäkseen hengittämään vapaasti.
Nainen ei kadota itseään aaltoihin, hän ei mene liian lähelle vellovaa vettä. Hän säilyttää turvallisen etäisyyden vain, koska on käynyt pinnan alla, tuntenut meren mustan painon yllään ja ymmärtänyt, että ei halua kuolla sillä tavalla.
Yön saapuessa nainen päästää irti huivistaan, ojentaa kätensä korkealle ja antaa viileän tuulen avata hiuksensa löystyneeltä kampaukselta. Mennyt päivä kuluu pois hänen olemuksestaan. Hän hymyilee posket kipeiksi, silmät hehkuviksi.
Hiljaisuus hiipii yön matkassa. Nainen seisoo sen ja meren välissä, tuntee, kuinka rauha laskeutuu kaiken elävän ylle. On vain hän ja yö, kaksi sellaista, joille päivä ei anna sijaa tuntea elämän virtaavan suonissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti