Silmäluomien takana 3.12.

Sivellin maalaa haalean värikerroksen valkealle pohjalle. Korallia, helmiäistä, hentoa vaaleanpunaa, niin aavistuksenomaisia sävyjä, että paljas silmä ei kykenisi yhdistämään niitä aluperäiseen sävyyn. Ne muodostavat kokonaisuuden, joka tuntuu hentoudessaan turvalliselta. Lämpimältä. 

Kuva on kaunis, mutta haurain mahdollinen. Mielen sivellin kykenee hahmottelemaan sen samanlaiseksi vain kerran. Sitä pitäisi käsitellä kuin lasia, varoen ja huolella. Sen luonne ei kuitenkaan salli tehdä niin. Kuvaa pitää ravistella. Hentoa taivasta täytyy tarkastella lähempää. Sitä ei ole tehty katsottavaksi, se elää ja läikehtii silmien sulkeutuessa. Maalikerrokset risteytyvät toisiinsa, muodostavat uusia kokonaisuuksia.

Kun kuvan kerran hajottaa, sitä ei saa samanlaisena takaisin. Niin ei ole tarkoituskaan. Vaikka hailakka taivas pirstaloituisi ja jokainen railo huutaisi olemassaoloaan niin lujaa, että se alkaisi särkeä, se ei tarkoita loppua. Kaikki jatkuu. 

Tulee päivä, kun railot voi maalata kullalla. Tulee päivä, kun värit kertovat jälleen itsestään.