Sigrid kantaa teurastetut jänikset pataa lämmittävien rouvien luo. Hengettömät ruhot lysähtävät kylmään maahan, rouvista keskimmäinen singauttaa tytölle nopean kiitoksen. Sigrid kääntyy ja odottaa puheensorinan alkavan. Ensimmäinen askel, toinen, kolmas, rouvat alkavat supista. Siinä se nyt menee, noidan sisar, huoran sukulainen. Sigrid ei käänny katsomaan naisia. Kylässä kylän tapaan.
Silti sanat jäävät kiertelemään pitkäksi aikaa. Minne Sigrid talojen välillä kulkeekin, kiroukset seuraavat häntä, onhan hän ainoa, jonka voi yhä suoraan yhdistää kylässä tapahtuneeseen tragediaan. Nuoreen naiseen, jonka vilpillisyys ja lennokkuus yhdistyivät kyläläisten silmissä mustaan magiaan, suoraan pahuuteen. Tämän naisen Sigrid on sydämessään kieltänyt, haudannut hänen nimensä syvälle sisälleen. Mestauspäivän jälkeen kukaan ei enää puhunut naisesta tämän nimellä. Sen myötä Sigrid päätti, ettei tämä enää kuulu osaksi häntä. Hän on irrallinen, sisarestaan erkaantunut, oma palasensa maailmassa.
Vaikka Sigrid kulkee yhä katse kohotettuna ja askellus ripeänä, hän ei ole unohtanut. Nimen voi kieltää, sukulaisuuden himmentää olemalla puhumatta siitä. Yön pimeimpiä tunteja ei kuitenkaan voi lakaista kuistilta, kun ne vyöryvät yli ja kietovat syyllisyyteen. Ne kertovat, että oli olemassa nuori nainen, Sigridin oma isosisar. Ihminen, joka ansaitsi elää. Tyttö, jonka nimi oli kaikista osakseen saamista kirouksista huolimatta Lovisa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti