Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 13

Ilva

Syvemmällä metsässä
ilma käy tiheäksi ja
puut kuiskivat kielellä,
jota keiju ei ymmärrä
Ristilukin rihmoja on kaikkialla
ne koristavat oksistoja ja valuvat alas mättäille
kaste pisaroi niiden ohuissa naruissa

Lukin askellus on tasaista ja määrätietoista
silti keveämpää kuin koskaan oletin
hänestä näkee
että jokin painaa hänen harteitaan lysyyn

Kauempana hämärästä
erottuu laakea muoto
veden kimallus
muistuttaa minua kodista
tavalla
	joka ei voisi
		painaa rintaani enempää kasaan

Tummat samettiset kukat
kiertävät lammenviertä
lampi on tyyni kuin suunnaton peili
suuri valkoinen läikkä keskellä ikuista yötä
	suonissani
	kohisee
minä en tunne
rauhaa

Miksi?

”Missä me
olemme?”
”Edessäsi on
sielunpeili,
surusiipi.
Uskallatko katsoa?”

Sielunpeilin pinta
väreilee
kun Lukki hämmentää sitä pitkillä kynsillään
ja siltikään
	Lukki itse ei katso lampeen

Siellä, missä kasvoin
auringon täplittämillä kummuilla
lammet ja purot
liplattavat lempeää vettä
jonka virta
kutsuu kotiin
	mutta sielunpeili
	heijastaa ylleen kaartuvat puut
		pikimustina

Kurotan lähemmäs
sydämeni
	sykkii
		sykkimistään
kurotan ja
mietin
miltä tuntuisi hukkua
	omaan kuvajaiseensa

Tyyntynyt pinta
näyttää kalpeat keijunkasvot
ja niiden takana
loputtomiin pimeää

Kuka sinä olet
kun vain sinä
näet
sinut?

Lukki on jossakin kauempana
puiden muoto peilissä pyörii ja kieppuu
ovatko omat kasvoni
aina olleet yhtä
kauhistuttavat
vailla tunnetta
ja iloa?
Ensimmäistä kertaa
minun keijunsydämeni
	pelkää

Muodostan käsilläni kupin
ja kuiskaan lampeen:
”Kuka sinä
olet?”
Ja silloin
maailmani
	muuttuu
		siirtyy
liikahtaa
	juuriltaan

minun kasvoni ovat
hänen kasvonsa
kasvojen alla kasvot

sisareni valosiipi
hymyilee väärää hymyä lammen peilissä
pelko on puristanut sormensa sydämelleni
ja minä tärisen ja pelkään vailla
ääntäni

Kuka sinä
olet
kukasinä
olet
miksi et ole
kuten minä
sinut muistan?

Peili heijastaa minut sisarenani
kuva väreilee, mutta olen varma kasvoista
puut takana vääristyvät, taipuvat
kuvajainen kääntää kaiken ympäri
luonto kuiskii
kuvajainen
on kuin se
	nauraisi

Lopeta
lopetalopetalopeta

Kuvajaisen kädet kurottavat kohti minua
se hymyilee
ja olen varma
että vesikin on täällä
pahaa
se ei tahdo minulle hyvää

”Älä
	unohda
		minua
älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua
älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua älä unohda minua”

Vien kädet korvilleni
ja huudan
kuin se olisi ensimmäinen ääneni
	ja kun lammen pinta
	koskettaa otsaani
	kuulen toisen ääneen
		sellaisen,
		jota lampi ei ole muuttanut

”Ilva.”