Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 8

Ristilukki

Rihmojani
	kiristelee
jossain puiden takana
seittiin on jäänyt vangiksi
	saalis
se on ensimmäinen asia,
jonka tajuan todeksi
aukoessani silmiäni
Ilvan lämmössä

Saalis saa
mennä
en tarvitse ruokaa enkä juomaa
sillä Ilvan iho on pehmeä ja
olen nukkunut kokonaisen yön
mustaa unta

Nostan päätäni
kohtaan Ilvan utusilmät
lempeyden niiden pohjissa
haluan imeä hänet itseeni
enkä ymmärrä
	mistä tarve syntyy
sillä se jano, jota tunnen keijuja kohtaan
		ei ole tällaista

”Näitkö unia?”
Miten hänen äänensäkin
on niin pehmeä,
että tukehdun?
Olen ikivanha iätön
	ainiaan astellut näissä metsissä
	punoen verkkojani
ja silti Ilva on kuin ensimmäinen valonsäde
joka on koskaan koskettanut näitä lehtiä

”En”, tunnustan
mutta se ei muuta surusiiven ilmettä
hän asettaa kätensä jälleen poskelleni
silittää öljyisiä kyyneliäni
ja minä suljen silmäni
	ensimmäistä kertaa ikivuosiin
		on ihanaa
			olla elossa