Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 34

Ilva

Minä kuljen valon ja hämärän rajalla
paljaat sammalet varpaitteni välissä
vailla
suuntaa
vailla
ketään
jota kutsua kodiksi

Olen varma että
jonakin aamuna
ensisäteet
korjaavat minut pois
vievät minut
kauas täältä
paikkaan, jossa ei ole surua
vaan pelkkää
perhosten siiven välkettä

Minulla on ikävä
			sinua
ja kun sanon
”sinua”
en tarkoita
päivänpaistettani, valosiipeäni
hänet
olen pettänyt
kaipaamalla sinua
kuin osaa itsestäni

Suru
syö meidät elävältä
kalvaa luumme pahemmin
kuin sinä koskaan teit keijuille
minä
olen alkanut kuvottaa itseäni
ymmärsin sinua vain niin pitkälle
mikä ei koskettanut itseäni
mutta heti
	kun menetyksestä
	tuli omaani
		minä lähdin

Vuodenajat ovat vaihtaneet vaatteitaan
ja syksyn kalma asuu jo meissä
vaikka sinua se ei tavoita
kuten se tavoittaa minut

Jos rakastaisin sinusta pahan pois
jäisikö se minuunkin
			asumaan?