Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 7

Ilva

Ristilukin luolassa
on vaikeaa erottaa yötä päivästä
mutta vartaloni tietää
vaeltaneensa päivän puolelta
	yön rajan taa

Luola on kylmä ja kova
vailla yösijaa
Lukin täytyy nähdä, mitä ajattelen
sillä sen ääni täyttää jälleen koko tilan:
”Minun luolassani
ei taida olla keijun mentävää rakoa
jonne voisit uinahtaa.”
Pudistan päätäni
”En tohdi
vaatia sinulta sellaista.
Voin käydä
ulos mättäälle nukkumaan.”

Vaikka pelkkä ajatus
ylleni kietoutuvasta pimeästä kattonani
on miltei yhtä tukehduttava
kuin luola ympärilläni

”Missä sinä nukut?” kysyn Lukilta,
jonka muoto jää jälleen hämärään
”Minäkö? Minä en
nuku laisinkaan
silmät auki
minä valvon
ikuisessa yössä.”

Lukin sanat
kaikuvat luolan seinämissä
astun lähemmäs
	mutta Lukki kavahtaa
sen liike on kuumeista ja jyrkkää
silti täysin äänetöntä
suhahdustakaan ei kuulu,
kun se suihkii pimeässä

”Miksi sinä
pidät silmäsi auki yössä?”
”Koska minä
pelkään pimeää.”

Eivätkä mitkään sanat
ole koskaan tehneet sydämeeni kotia
	yhtä ripeästi

Voiko hämäränkutoja
pelätä pimeää enemmän
kuin valossa kasvaneet?
Sydämeni soi
	ja soi
		ja soi
vailla vastauksia

”Lukki, pimeänkehrääjä,
saanko koskettaa sinua?”
Hän pysyttelee yhä
kauempana minusta
värjöttelee luolansa uumenissa
kuin ei kykenisi sittenkään
kohtaamaan keijukaista
jonka kaltaisia hän on
nauttinut ruoakseen
kymmeniä ja kymmeniä

”Pelkään kosketustasi,
valonlapsi.”
”Onko tuo ei?”
Ja silloin
pimeys kerää itsensä
ja erotan hänet sellaisena
kuin hän
	on

Ristilukin iholla risteilee tummia kuvioita
kuin hiiltä ja nokea
hänen suunsa on tummunut ja hampaansa terävät
ja silti
	hän muistuttaa keijua
yhtä kaunis
mutta vailla lämpöä
kuunkalventama ja hauras

Tummat hiukset valuvat valtoimenaan alas
pitkät kynnet osoittavat kohti minua
”Minun pelkoni
ei tarkoita,
että kieltäydyn armostasi,
surusiipi.
Astu lähemmäs,
ole rohkeampi
	kuin kukaan ennen sinua.”

Kurotan kättäni
kohti Lukin poskea
me olemme kalpeita keskellä mustuutta
ja kun
sormeni löytävät hänen ihonsa
	en kavahda inhosta
vaan niistä säikeistä,
joita sisälläni rihmoo
valtoimenaan
	vailla selitystä

Lukin iho on kalmanviileä
sormeni piirtää poskelle
	jossain kaukana
	todella laulaa lintu

”Etkö nukkuisi
minun vartiossani?”
Ääneni jää
tanssimaan ilmaan
Lukilla on tummat kulmat
ne kurtistuvat kysymykselleni
”Ettäkö
vartioisit untani?”
Hänen naurunsa lähtee eri paikasta
kuin aiemmin
jostakin
	kevyemmästä

”Tekisitkö sen olennolle,
joka voisi syödä sinut koska vain?”
”Mutta ethän sinä
vierastasi syö. Sulje silmäsi
niin minä vartioin untasi.
Pitäähän pimeydenkin
joskus levätä.”

Lukin hymy on täynnä surua
niin syvää, ettei sen taa näe
”Odota, perhonen,
tahdon näyttää sinulle jotain ensin.”

Lukki kulkee ohitseni
kuiskii minua mukaansa
ja minä seuraan
koska kenenkään sellaisen
joka pelkää pimeää
ei ole hyvä yksin

Olen ollut hämärässä tarpeeksi
erottaakseni muotoja
luolan takana kulkee pieni polku tummien kasvien keskellä
Lukki ojentaa kättään
kuin tarjotakseen sen minulle tartuttavaksi
	ja sydämeni
		läpättää
			lujemmin

Keijunsurman käsi
on yhtä kylmä kuin hänen poskensa
pidän siitä kiinni niin lujaa
kuin hän voisi kadota yöhön

Kauempana luolasta
maan peittää kellojen sininen meri
kuu ei yletä tähän kolkkaan metsässä
mutta kukat hehkuvat omaa hehkuaan
	kuin ne muistaisivat vielä
	miltä aurinko tuntuu niiden pinnalla

Kävelen lähemmäs,
kumarrun kukkien äärelle
silitän kukkien pintaa,
niistä tarttuu sormiini
	nokea
	ei
	jotain
	pimeämpää
kohotan katseeni Lukkiin
ja kysyn vailla sanoja

”Yllätyitkö?”
”Mitä se on?”
”Yön
kastetta,
surusiipi,
sitä vain.”

Viiton hänet hehkuvien vuokkojen luo
ja hän painaa päätään alas kuin
olisi nuori peuranvasa
	sellaiset hänen raajansakin ovat
	hontelot
	nuoret
		vaikka hänen täytyy olla ikuisuuden vanha

Olin pieni keijunen,
kun kuulin ensimmäiset tarinat hämäränkehrääjästä
mutta ne olivat eläneet jo kauan ennen minua
	keijulta keijulle
		ja jälleen
			keijulle

Jos Ristilukki pelkää pimeää
kauanko hänen on tarvinnut elää
aivan yksin?
Tartun uudelleen hänen käteensä
eikä hänen sininen katseensa
kykene ymmärtämään
miksi kukaan tekisi niin

Tartun Lukin kasvoihin
ja kuljetan käsiäni niitä pitkin
mietin
miten kukaan hänen kaltaisensa
on voinut surmata sadoittain keijuja?

”Olenko
mielestäsi hyväuskoinen?”
Lukki hymähtää
oksisto hänen takanaan huojuu
metsä on jatkuvassa liikkeessä
ja minä olen takuulla typerä
kun sotkeudun tiukemmin hänen verkkoihinsa
”Olet, surusiipi,
mutta ei ole huono asia
uskoa hyvään toisessa.”
”Uskotko sinä?”
”Erikoinen kysymys
kysyä minulta.”
”Ei minusta.”
Sillä minulle
hän on ollut pelkästään
	hyvä

Me kävelemme takaisin luolalle,
eikä sen mustuus ole vieläkään
yhtään sen vähemmän nielevä
mutta Lukki ottaa minua kädestä
ja johdattaa minut perälle

”Nuku, lukkiparka,
sinun täytyy olla
lopenuupunut.”
Käyn polvilleni kylmälle kivelle
ja kutsun häntä reisilleni
hän katsoo minua kuin vierasta,
jossa näkee yhtäkkiä jotakin niin tuttua, että se
	polttaa

”Ilva…”
Nimeni on hänen suussaan
kuin ansassa
siltikään
	se ei pyristele pois

Lukki asettaa päänsä syliini
ja se sopii siihen hyvin,
joten en ihmettele saati kysy
	mieleni ei ole kirkas täällä
	pimeä taipuu reunoistaan
siinä on jotakin tuudittavaa

Silitän Lukin silkkisiä hiuksia
jotka leviävät luolaan kuin musta seitti
”Jos saisit päättää,
mistä uneksisit?”
Annan kysymyksen pudota hämärään
ja katson kuinka Lukin silmät suurenevat
vain häviäväksi hetkeksi

”Lentämisestä.”