Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 23

Ilva

Hänen seittinsä
ovat kuroneet tiensä sydämeeni
ja jääneet sinne
en halua enää muistaa
kuka olin ennen tätä metsää

Lukki lämpenee hitaasti
minua vasten
ja jää paistattelemaan minuun
kuin ihoni olisi hänelle salvaa haavoihin
joita kukaan
ei voi nähdä

Ristilukin suru on
kaiken peittävää
sitä tihkuu puista
maa kuiskii sitä
ja ilma
on raskas sen painosta

”Kun menetin siipeni
menetin kaiken sen
mitä olin”,
hän sanoo
ja hänen sanansa
ovat kovat ja lujat
vuosien kovettamat

”Siksikö
sinä syöt keijuja?
Kostaaksesi?”
”Minä syön keijuja
koska minä vain
ajauduin kauas valosta.
Siinä kaikki.”

Miten käsittämättömältä
tuntuu koskettaa jotakuta
joka on tehnyt asioita
joita ei voi antaa anteeksi
ja silti
	silti
haluan laulaa hänet uneen
peitellä hänet kukilla
jotta hän ei itkisi enää koskaan
muuta kuin pieniä helmiä
	valon pisaroita yössä

Maailmassa on paljon
hyvää ja kaunista
Lukille katsella
jos hän vain avaisi silmänsä
ja antaisi minun johdattaa

”Kosto on
liian suuri sana minulle sanottavaksi.
Ehkä kauan sitten tunsin vihaa
mutta se on nyt kulunut pois
jättänyt jälkeensä vain
surunsinen.”

Kuin vahvistaakseen Ristilukin sanoja
meitä ympäröivät kukat
alkavat hehkua syvänsinisinä

Haluan hänet
uudelleen ja uudelleen
osaksi itseäni
syvemmälle ja syvemmälle
jotta unohdan kaiken
	kaiken
		kaiken

Annan unohduksen sataa lempeänä ylleni
kun hän käy minuun uudelleen
me hukumme syvänsiniseen
sekoitumme toisiimme