Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 10

Ilva

Lukki on hellempi
kuin sadut kertovat
ja tuhatverroin kauniimpi
kuin keijujen painajaiset antavat odottaa
	hänen pitkät sormensa ovat hellät omillani
	kun tanssimme niin
		että maailma unohtuu

Lukin silmät
kantavat surua, josta en tiedä mitään
	mutta näen sen häivähdyksen
	kun hän painaa katseensa kanervikkoon

”Mitä mietit,
kun katseesi pakenee?”
”Juuri nyt
minä mietin
kuinka kaunis tanssisi on.”

Rinnasta asti nousee
keveä tunne
joka nostattaa hymyn huulilleni
miltähän Lukki näyttäisi
jos hän hymyilisi?
Saisiko se
hänen kasvonsa
täyttymään
	valosta?

Hän on katsellut minua
	taukoamatta
siitä lähtien kuin avasi silmänsä
eikä hän näytä enää
keijuja syövältä hämähäkiltä
vaan mieheltä
jonka vieras olen

Kuinka vaarallista
minun on unohtaa
keitä me olemme
näiden puiden alla?

Lukki ei pyydä minua
mukaansa luolan hämärään
vaan antaa minun tanssahdella
tummilla mättäillä
lehvien keinuessa ylläni
minusta tuntuu
että hän seuraa
	jokaista liikettäni

”Ilva,
mitä tämän taivaan alla
sinä rakastat eniten?”

Katson pitkään
Ristilukin silkkisiä tummia hiuksia
ja mustaa kaapua, jonka alle hän verhoilee ruumiinsa
	tällaisena
		hän voisi olla kuka vaan

Mitä minä
rakastan eniten?
Minä ajattelen
	liplattavia puroja
	auringon välkettä iltapäivissä
		kun se putoaa puiden oksien läpi
		sirottuu valosateeksi olkapäilleni
Minä ajattelen
	siskoni naurua
	joka soi kilpaa linnunlaulun kanssa

”Suru painaa
jälleen rintaasi,
valonlapsi.”

Niinkö pian
sen näkee minusta?
Antavatko siipeni sen ilmi?
”Ajattelin vain
sisartani.”
”Taidat kaivata
häntä kovasti.”
”Etkö sinäkin kaipaisi
	jotakin
		joka on kuin
			osa sinua?”

Ristilukin silmät
	tummenevat
hänen päänsä painuu alemmas
”Niin minä
kaipaankin.”

Enempää
hän ei sano
enkä usko
että sanoisi
vaikka kysyisin