Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 5

Ilva

Pienenä keijuna
puhuin varpusille ja sammakoille
kuin veljille
juoksin metsäpuron vierttä ja
tanssin kilpaa tulikärpästen kanssa illassa

Sisareni
oli päivänsäteeni
hänen kultainen tukkansa hehkui
kilpaa auringon kanssa
eikä hän koskaan
tuominnut olevia

Hän ei
pelännyt pimeää
ja kun yö tuli,
hän veti minut mukaansa
ja me tanssimme ja tanssimme
yönsini oli pehmeä ja tähdet olivat
sisaremme taivaankannella

Sisareni opetti minulle ensimmäisenä
että jokainen olento
on valon arvoinen

”Mitä mietit, surusiipi?
Pelottaako loukkoni sinua?”
Ristilukin äänessä on
pehmeyttä
kun tarkasti kuuntelen
”Sisartani”, vastaan
vain saadakseni Lukin jälleen hyrisemään

”Tekikö sisaresi sinut
onnelliseksi?”
Ja minä vain nyökkään
koska sitä onni on
naurua toisen rinnalla
aamukasteen peittämiä lehtiä
	helmeileviä pisaroita,
	joihin valo tarttui kiinni
		ja sai koko aamun hehkumaan

”Hymyilet
kuin kantaisit
kevättä mukanasi,
surusiipi.”
”Miksi sinä
kutsut minua tuolla nimellä,
jos kerran näet,
että sydämessäni on valoa?”
”Eikö kaikkien sydämissä
sitten ole?
Vai näetkö
omani jo tummuneen?”

Hengitän luolan kosteaa ilmaa
syvemmälle sisälleni
ja suljen hetkeksi silmäni
kuvittelen maailman,
jossa Lukki kehräisi onnea
se tuntuu
	kaukaiselta unelmalta

Pudistan päätäni
jossain kaukana laulaa lintu,
olen yhtäkkiä varma siitä
täällä on tummia mättäitä ja
kosteita luolia
ajaudun kauemmas siitä maailmasta
jonka tunnen
	linnunlaulun sävyttämästä
	auringon kehdosta
syvemmälle yöhön
surman syliin