Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 14

Ristilukki

On olemassa maailmoja
jossa keijut hukkuvat
omaan valoonsa
on olemassa peilejä
jotka heijastavat
sen mitä emme halua nähdä

Ilvan otsa koskettaa jo vedenpintaa
kun lausun hänen nimensä
se on pelkkä koukku
en tiedä, onko hänestä tarttumaan siihen
en tiedä sitäkään
mitä hän lammessa näkee
mutta hän huutaa
äänetöntä huutoa
joka tanssii kaikkialla lammenpinnassa

Ilva
kavahtaa kauemmas lammesta
ja huohottaa
pienen keijun hätää
tältäkö kaikki näyttävät
ennen kuin heidät
niellään?

”Ilva.
Mitä sinä
näit?”

Kumarrun hänen viereensä,
mutta hän kavahtaa minuakin
”Miksi toit minut tänne?
Tahdoitko katsella,
kun hukun?”
”En tietenkään. Minä halusin
tietää
mitä näet peilissä.”
”Olin vähällä
hukkua
itseeni.”

Siitä minä
tiedän kaiken
	itseensä
	hukkumisesta
hetkistä
ennen sukellusta
pimeäänhämäräänvisvaiseen

”Kenet
sinä
näit?”
”Sisareni,
joka
ei ollut
sisareni.”

Ojennan kättäni silittääkseni Ilvan olkaa
hän antaa minun tehdä sen
painan käden sirolle olalle ja
silitän
tunnen hänen
hengityksensä
kaikkialla kehossani
ja se tuntuu
lämpimältä
syvällä sisälläni
sellaisissa pimeän loukoissa
joissa kukaan ei ole käynyt
vuosiin
	ja vuosiin
		tai kenties
			koskaan

”Sielunpeili
on vuosien saatossa
vääristynyt.
Pimeä on
muuttanut sitäkin.
Se voi näyttää
sen mitä haluat
mutta hämärä
muuttaa siitä
kaltaisensa.”

Ilvan silmissä kiiltää
kyynel
tartun häntä leuasta
ja annan hänen itkeä
kyyneleensä pisaroiksi kämmenelleni

”Olen pahoillani
että toin sinut tänne.”
Ilva pudistaa rajusti pääätään
”Älä ole. Minäkin
haluaisin tietää,
mitä sinä näet lammessa.”

Pimeys
nielee sanani
ne
	pienenevät

Ilvakin näkee
että hän on
paljon minua rohkeampi