Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 31

Ristilukki

Minun metsäni
		kuolee
mikään tuuli ei liikuta puita
tunnen, kuinka lehdet näivettyvät
alleni
kylmiksi
	elottomiksi
jokaisessa metsän henkäyksessä
tuntuu loppu

näin maailmat päättyvät
yhdessä yössä
kaikki kuihtuu ympäriltäni
jos ennen kuvittelin
tietäväni mitään yksinäisyydestä
nyt tiedän jotakin muutakin
tiedän
	miltä tuntuu
			poissaolosi

Ilva
	Ilva Ilva Ilva
toistelen nimeäsi vaikka
voin syyttää vain itseäni
siitä
että katkeruus vei minut pimeään
kauan kauan sitten
etkä sinä tullut ajoissa
kipinäsi lämmitti minua hetken
	kaikkialta
			Ilva Ilva Ilva
				se kaikuu
					pimeässä
						vailla painoa

Ajattelen sinun
sanojasi
kun kerroin sinulle menetyksestäni
silmissäsi hehkui
ja kun kosketit minua, tiesin, että halusit
pidellä kaikkea
minussa

Et koskaan
pelännyt
tai ajatellut
että minussa oli jokin vialla
et ymmärtänyt
minua kuten
	minä
näit hyvää sielläkin
mistä olin jo näivettynyt
kuivaksi ja kylmäksi

Mentyäsi
kävelin sielunpeilille
vaikka koko metsä tuntui
vastustavan sitä
kanervat taipuivat tummina paljaiden jalkojeni alla
linnut sirkuttivat puissa
kuin hätä olisi koskenut
minun lisäkseni
koko metsää

Sielunpeili seisoi äänettömänä keskellä kasvustoa
ja muistelin kuinka katsoit sinne vapisten
kunpa olisit toiminut kuten pelkosi käski
kunpa olisit paennut luotani aiemmin
kunpa
	olisit
		kunpa minä olisin
				ollut
				olematta

Sielunpeilistä
minua katsoi
pimeyden olento
vailla kasvoja