Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 36

Ilva

Elän valvetilaani kuin loputonta unta
yötä jonka katto leijuu raskaana yllä
ja silti
Lukin ääni tavoittaa minut

Sydäntä
	pakottaa
se ei ole tottunut
olemaan
näin hiljaa

Jalkani kulkevat
koska niiden täytyy

Lukin puoli metsästä
on kuin loputon musta massa
joka nielee kaiken itseensä
aivan kuten Lukki itsekin
	aikanaan

En varo askeliani
sillä kaikkein eniten täällä pelkää
Lukki itse

Mustia sieniä
kääpiä puiden rungossa
tummunutta kaarnaa, kuin hiillosta
mikään
	ei enää
		hengitä
silitän puiden näivettyneitä lehtiä
ja tunnen kuinka ne murenevat
sipaisuuni

”Lukki,
Lukkiseni,
missä sinä olet?”
Vaikka kyllähän minä tiedän
että sydämessäni on rihma
hänen sydämeensä
se johdattaisi minut
koska tahansa kotiin
vaikka koti olisi jo
tuhansia kuolleita lehtiä ja
valoton avara taivas

Mustien lehvien keskellä
pimeys kehrää pimeää
seittien takaa paljastuvat
kivuliaan tutut kasvot
lämpö läikehtii
pohjallani

”Lukki,
minä –”

olen tullut
	kotiin?