Ristilukki ja surusiipi, säkeistö 12

Ilva

”Lukkiseni,
minne sinä katoat,
kun katoat?”

Puut ovat
hiljenneet
ja päivä tuntuu yöltä
kanervikko on äänetön ja minussa
	on paljon uutta
		tuntematonta

”Pimeään”,
sanoo Ristilukki
vailla valoa äänessään

”Minä nautin meidän tanssistamme”,
uskaltaudun kuiskaamaan
ja silloin
näen sellaisen Lukin
joka on vieras paitsi minulle
	myös luultavasti
	koko metsälle
hymy hehkuu sinisissä silmissä asti
”Minäkin, surusiipi,
minäkin.”

Hän astelee luokseni
ja ojentaa kättään
tartun pitkiin sormiin ja annan hänen
vetää minut lähemmäs
niin lähelle
	että hengitän
	hänen yötuoksuaan sisälleni

Ristilukki tuoksuu
pimeiltä liljoilta
kastehelmiltä aamuisissa oksissa
unohtuneilta asioilta,
	niiltä, jotka
	odottavat ojanpohjissa
		löytämistään

”Lukkiseni,
miksi minua ei
pelota olla lähelläsi?”
”Koska sinä kannat
sellaista kauneutta,
jota ei näistä metsistä löydy.”

Ja jotenkin vain tiedän
ettei hän tarkoita sitä
miltä näytän
vaan jotakin sisällä
	kehräävää

”Minä tahtoisin jälleen
näyttää sinulle erään paikan.
Se sijaitsee
	metsän
		sylissä.”

Minä ojennan käteni
kuten tähänkin asti
	vailla pelkoa