torstai 31. joulukuuta 2020
Vaaleanpunainen vuosi
Uusi vuosi
Luetut kirjat 2020
lauantai 26. joulukuuta 2020
Annettu
tiistai 22. joulukuuta 2020
Hamartia: epilogi
Epilogi: Ensiaskeleet
Kahdeksan vuoden päästä
Hiekka polttaa Auran paljaita jalkoja, kun hän kävelee auringossa. Huppu on vedetty päähän, mutta kuumuus on silti häikäisevä. Siitä on kauan, kun Aura on viimeksi antanut auringon polttaa, jalkojen kävellä hiekalla. Aura tuntee luolat jo paremmin kuin itsensä. Hän, joka pelkäsi joskus kosteutta tihkuvaa pimeää, ahtaita käytäviä.
Raskas varjo raahautuu Auran mukana hänen kulkiessaan. Veli on hellittänyt, Aura kuuli uutiset jo kauan sitten. Mutta oman teon paino painaa Auraa yhä alas, tekee hänen askelistaan raskaat kulkea. Varjo ei lähtisi vielä pitkään aikaan, mutta sen hinnan hän on valmis kantamaan.
Aura ei koskaan tappanut Vennin perhettä. Hän etsi heidät käsiinsä, mutta ei löytänyt enää sisältään sitä vihaa, joka oli pesinyt hänessä niin pitkään. Se kuoli kaikki kerralla, hukkui kymmeniin veitseniskuihin. Sen sijaan hän vie edelleen Vennin pikkusisaruksille pieniä kukkasia takapihalle. Katsoo, kuinka nuorten venninkasvoisten lapsien kasvoille syttyy valo. Läpäisemätön ja kaunis. Se riittää Auralle.
Venni ymmärtäisi kyllä. Rakkaan muisto lämmittää Auraa niinä öinä, joina hän ei saa nukuttua. Silloin, kun isän korahtelut kiertävät mieltä, kun pikkusisarten veriset ruumiit palaavat verkkokalvoille. Silloin hän painautuu vasten kalliota ja muistaa, miltä tuntui koskea tyttöä, joka oli niin elossa, niin täynnä voimaa. Ja vihaa. Vihan Aura tahtoo unohtaa. Se ei kuulu hänelle enää. Se on haalistunut muisto.
Kaukana dyynien takana on pieni pilkku. Aura kulkee lähemmäs. Varttunut aavikkokettu. Suuret korvat, mutta iso, umpeutunut haava kyljessä.
”Ei voi olla…”
Pieni eläin kallistaa päätään. Aura tuntee kyynelien kohoavan silmäkulmiinsa. Hän ei ole nähnyt kettua vuosiin. Se on yhä hengissä. Se katsoo Auraa pitkään kuin vanhaa ystävää, jotakuta, jonka luokse palata näyttämään tietä.
Kettu lähtee juoksemaan. Odota, Aura haluaisi sanoa. Jalat toimivat jo. Varjo yrittää hidastaa, mutta Aura on raahannut sitä mukanaan jo tarpeeksi. Hän kiihdyttää tahtia, seuraa kettua hiekan pöllytessä vasten kasvoja. Kun kettu pysähtyy, Aura erottaa vihdoin, missä on. Aurinko helottaa kuumana, vanha kivimökki seisoo paikallaan. Aavikko kuljettaa elämän äänet Auran korviin.
Henkäys. Täällä jälleen. Tapahtumapaikalla, siellä, minne kaikki jäi. Missä tuutulaulu vaikeni. Joku tulee ulos. Nainen, jonka punainen tukka ulottuu pitkälle selkään. Yhä kaunis, luja. Auran sisintä korventaa. Tässä se nyt on. Hetki, jonka hän ei kuvitellut koskaan tapahtuvan. Kettu seisoo korkealla dyynillä, se tuntuu odottavan Auran päätöstä. Ensimmäinen askel on vaikein. Aura vetää syvään henkeä.
*
Kadut on koristeltu, Rashna seisoo ylimmällä parvekkeella katselemassa, kuinka kudelman mukaelma levittyy kaikkialle. Jälleen yhden kudelman juhlan aika. Rashna on järjestänyt jo niin monta, todistanut, kuinka kansan yhteinen rakkaus leimuaa vasten taivasta. Kaiken ei tarvitse enää koskaan mennä kuten silloin kerran. Siitä tuntuu olevan niin kauan.
”Isi! Isi! Eliya vei minun leluni!”
”Enkä vienyt, isi, älä kuuntele Ania!”
Tuttuja ääniä. Elämän ääniä. Rashna kääntyy hymyillen tyttäriensä puoleen. Hän kumartuu silittämään molempien syvänpunaisia tukkia.
”Kuulkaas, Eliya, Ani.” Rashna pudistaa teatraalisesti päätään. Eliya alkaa nauraa. ”Mitä, jos menisitte äidin kanssa katsomassa, kuinka alakerran valmistelut sujuvat?”
”Mutta kun…”
”Hmm? Eikö kuulosta hyvältä? Minusta kuulostaa. Ajatelkaa nyt. Ihana äiti, ihana alakerta. Paljon värejä ja ihmisiä. Te tykkäätte ihmisistä, kullat, menkää nyt vain.”
”Jassoo, vai sellaista sinä suunnittelet täällä? ’Ihana äiti’, ahaa, miksen minä koskaan kuule sitä sinulta suoraan?”
Punahiuksinen nainen kulkee Rashnan vierelle ja alkaa nauraa. Hän ottaa tytöt syliinsä ja suukottaa molempia otsalle.
”Minä vien tytöt. Jatka sinä vain…” Naisen otsa rytistyy. ”Mitä sinä olitkaan tekemässä? Ihmettelemässä kaunista kaupunkiasi? Laiskimus…”
Rashna sieppaa naisen syleilyynsä, rutistaa häntä lujaa.
”Neela, älä, saat minut kuulostamaan paljon pahemmalta ihmiseltä kuin olen”, Rashna nauraa vaimonsa hiuksiin. ”Tytöt alkavat pian uskoa sinua. Mitä minä sitten tekisin?”
Neela hymyilee leveästi.
”Niin, ajatella…” Nainen painaa nopean suukon Rashnan poskelle. Ei sen enempää. He tietävät, missä raja menee. On monenlaista rakkautta. Kaikki yhtä syviä. ”Minä pidän huolta tytöistä. Lepää sinä. Olet uurtanut juhlan eteen niin paljon.”
Rashna hymyilee kiitokseksi.
Rashna jää tuijottamaan kolmikon perään. Kaikki hänen rakkaat tyttönsä, joista yksikään ei jätä varjoa aurinkoiselle käytävälle. Hänen valintansa. Neela tietää, miksi Rashna katsoo syviin varjoihin kuin odottaisi jotakin. Hän valitsi vaimonsa hyvin. Kun he silittävät toisiaan iltaisin, he molemmat tietävät, mihin ovat ryhtyneet.
Vuodet ovat olleet lempeitä. Rakkaudentäyteisiä. Elämä menee eteenpäin, sen on pakko mennä. Rashna itkee edelleen paljon. Se on osa häntä, hän hyväksyy sen. Nyt hänen varjonsa ei enää tempoile seinille, täytä hänen ajatuksiaan mustalla. El Varinin suuressa holvihaudassa ei ole hautaa äidille. Rashna käy silloin tällöin rukoilemassa maan alla. Kutojattaret ovat pitäneet jo kauan huolta naisesta, joka petti kaikki. Rashna ajattelee äitiään kaukaisena muistona, jonakuna, jonka hän voi kaiken päätteksi kohdata pää pystyssä kaikkeudessa.
Rashna astelee takaisin makuuhuoneeseensa, on juuri aikeissa käydä hetkeksi makuulle, kun verhot liikahtavat. Aurinko paistaa yhä, mutta varjo nurkassa on syvempi kuin muut kaltaisensa. Se värisee. Sinä tulit. Sinä tulit vihdoin. Rashna kurottaa kohti varjoja. Kun varjo tarttuu varoen hänen käteensä, hän ei emmi. Hän ottaisi vastaan kaiken, mitä sillä olisi kerrottavanaan.
*
Keitosta on jäljellä pelkät rippeet, kun Lisanka yrittää hamuta viimeisiä pisaroita kulhoonsa.
”Minerva! Kutojattarien nimissä, sinäkö söit lopun keiton?”
Miehen kuuluva nauru kantautuu keittiöön saakka.
”Hitto sinun kanssasi! Rakas, minulle piti jättää jotakin! Me lähdemme ihan kohta kohti Varimeaa.”
Sira ja Elrin ovat seisseet lähtövalmiina eteisessä jo pitkään. Elrin ei jaksaisi kävellä, Rashna on lähettänyt palatsista kantovaunut, jotta vanha nainen pääsisi näkemään kaupungin valot ja väriloiston. Lisanka tahtoo sallia isoäidilleen kaiken lempeän ja valoisan vielä, kun tämä seisoo omilla jaloillaan.
Minerva palaa keittiöön ja heittää kokonaisen leivän Lisankan syliin.
”Ota tämä, kulta, säästelin sitä sinulle.”
”Sinä söit minun keittoni.”
”Rakastan sinua silti.”
”Minun tässä varmaan pitäisi sanoa noin, vaan enpä sano! Keittoylpeyteni estää minua tekemästä niin. Sinä senkin.”
Minerva kietoo vahvat kätensä Lisankan ympärille ja suutelee häntä lujaa.
”Hyvät jumalat, miksi te ette ole jo naimisissa?” Elrin tuhahtaa ulkoa. ”Poikani, miksi he eivät ole naimisissa?”
Sira nauraa. Isän nauru lämmittää Lisankan rintaa. Se on hänelle tutuinta, mitä on.
”Antaa heidän elää omalla tavallaan”, Sira hymähtää.
Lisanka ja Minerva vaihtavat katseita. Keskustelu on käyty jo monesti. Heille on hyvä näin. Maailma on täynnä mahdollisuuksia, mutta he elävät yhä reunalla, juoksevat kaksin pitkin maita parantaen kontrolloituja. Se sopi heille. Tietämätön, uusi huominen.
”Ilira varmasti odottaa meitä jo”, Sira huomauttaa ovensuusta.
Niin, Ilira. Lisankaa hymyilyttää ajatella kouluttautunutta siskoaan, joka opettaa lapsia Varimeassa. Historiaa ja ruoanlaittoa. Rashna järjesti sen oitis, kun kuuli ystävänsä siskon haaveista.
”Vaan eipä näy kuninkaan vaunuja. Hidasta toimintaa jopa häneltä, etten sanoisi.”
”Noh, te puhutte nyt minun parhaasta ystävästäni!” Lisanka nauraa.
”Joillakin meistä on kuningas parhaana ystävänään…” Minerva mutisee, mutta tökkää lempeästi Lisankaa olkaan.
Lisankan kävellessä ulos aurinko on ehtinyt jo aavistuksen laskea. Tällaisina iltoina sen saattaa tuntea. Kaiken menneen painon, joka on vihdoin hieman hellittänyt. Juoksentelevat pikkusisarukset ja vanhempien kiivas keskustelu ovat yhä taustalla. Lisanka näkee ja kuulee ne yhä täällä, pehmeästi laskevassa auringossa, vanhan kotinsa seinissä. Mutta mennyt on mennyttä. Elämä on näyttänyt valonsa, ja voi, miten se onkaan paistanut.
Kun Lisanka kävelee rakkaittensa ympäröimän ulos talostaan ja Rashnan lähettämät vaunut siintävät dyynien takana, hän tietää, että huominen tulisi aina uudelleen. Hänen hiuksensa valuvat vapaina vasten selkää. Vielä joskus hän vie käden päälleen tarkistaakseen, onko huivi vielä siellä. Sitten hän muistaa ja hymyilee leveästi.
Hamartia: luku 51
Luku 51: Ihan onnelliset ihmiset
Seuraavana aamuna aurinko paistaa niin kirkkaasti, että se sattuu silmiin. Sana tapahtuneesta on jo kiirinyt kaikkialle Laetaan. Kerrankin tieto liikkuu nopeasti. Lisanka herää raajat aristaen valoisaan aamuun. Satiinilakana on pehmeä hänen ihoaan vasten. Minervan pörröinen punainen tukka on vallannut puolet toisesta tyynystä. Lisanka hätkähtää, kun muistaa Minervan vain kaatuneen samaan sänkyyn jaksamatta enää nousta. He kaikki ovat nyt väsyneitä. Eilinen painaa tuhannen elämän voimalla, mutta se ei haittaa. He ovat hengissä edelleen.
Lisanka tuijottaa sikeästi nukkuvaa Minervaa. Uni sopii miehelle, se pehmentää hänen piirteitään. Hellyys leviää Lisankan rinnassa. Varoen hän koskettaa miehen olkaa saaden tämän säpsästämään. Minerva pomppaa istumaan hätä silmissään. Vasta, kun hän näkee Lisankan, ilme rauhoittuu, pulssi tasaantuu. Lisanka menee lähemmäs, sipaisee Minervan paljasta olkaa. Enää hän ei ajattele kutojattaria. Mikään näin lempeä ja kaunis ei voi olla väärin.
”Me selvisimme”, Lisanka kuiskaa silittäen Minervaa olalta solisluulle, koskien jokaista pisamaa kuin vanhaa tuttuaan.
”Olemmeko me… palatsissa? Muistikuvani ovat hataria.”
”Me tapoimme hurjan monta varjoa.”
”Sen minä muistan. Taisin vain nukahtaa heti, kun sain pääni tyynyyn.”
Lisanka hymähtää.
”Niin kävi. Muutkin ovat täällä.”
Minerva kohottaa punaisia kulmiaan.
”Varjontappajat, siis. Minun isäni myös – palatsissa, ajatella.”
Ensimmäinen kerta, kun Lisanka kutsuu Siraa isäkseen. Tämän hän muistaisi. Aamun kirkkaan, suoran valon, joka häikäisee pimeimmän yön jälkeen. Minervan valtoimenaan juoksevat punaiset hiukset ja sanat, jotka sitovat yhden miehen iäksi häneen, hänen isäkseen. Niin on hyvä. Lisanka antaa sen tapahtua. On mentävä eteenpäin.
”Entä sinun prinssisi? Onko hän kunnossa?”
”Toivon mukaan. Aion mennä katsomaan häntä heti.” Lisanka nyrpistää nenäänsä. ”Eikä hän ole minun prinssini, mitä sinä oikein selität? Tällaisella hetkellä…”
Minervan käsi jää Lisankan poskelle. Kosketus on lempeä. Lisanka muistaa suudelman kaiken keskellä. Se vain tapahtui, tuntui oikealta sillä hetkellä. Mitä pitempään Lisanka katsoo Minervan vihreitä silmiä, sitä selkeämmin hän tietää sisällään, ettei halua jättää suudelmaa sinne, keskelle pimeää kaaosta.
Lisanka vetää Minervan hellästi itseään vasten, kuljettaa kädet Minervan niskaan ja painaa huulensa miehen omille. Kaikki tapahtuu varovasti, kuin Lisanka olisi nuori korento ensi kertaa siivillään. Ilme Minervan kasvoilla on pohjattoman lempeä, kun he päästävät irti toisistaan. Sitten miehen kasvoille leviää poikamainen virnistys.
”Ah, punapää, sinä taidat tykätä minusta! Hahaa, tiesin!”
Lisanka mätkäisee Minervaa päähän tyynyllä, jonka päällyste näyttää kalliimmalta kuin hänen kotitalonsa.
”Nyt loppuu!” Lisanka älähtää ja nousee pukemaan päällysvaatteita ylleen. Poskia punottaa, kun Minerva ei voi lakata tuijottamasta hänen pukeutumistaan. Hän katsoo Minervaa takaisin, imee tämän piirteitä kuin toivoisi voivansa sulautua niihin.
Lisankan käsi etsii huivia, jotakin, jolla peittää sen, mitä hän on. Mutta ei huivi ole täällä. Se on edellisessä elämässä, tallottu ja unohdettu. Jää hyvästi, vanha ystävä. Häpeä on vihdoin poissa. Lisanka kampaa punaiset hiuksensa ja sallii niiden lainehtia selkään. Minerva pukee mustat vaatteensa ja astelee sitten käytävälle yhdessä Lisankan kanssa.
Palvelijoita katsellessaan Lisanka ei saata unohtaa niitä, jotka halusivat hänen kuolemaansa. Kuinka eri tavalla häntä katsotaankaan nyt, kun hän on pelastanut heidät. Lisanka ei tahdo tuntea ylpeyttä siitä. Hän ei suostu olemaan enempää kuin tyttö, joka ei kotoa lähtiessään tiennyt, kuka on. Ei hän tiedä vieläkään. Ei ole perhettä, jonka luo palata, mutta maailma on yhä auki. Koko kehoa sattuu ja korventaa, kuluisi vuosia, että Lisanka voisi antaa anteeksi ja päästää irti. Hän voi olla kansan silmissä varjoton, mutta hän tietää kantavansa näkymätöntä varjoaan vielä pitkään. On asioita, jotka eivät vielä kestä päivänvaloa. Kyyneliä, jotka eivät vielä tule. Hän sallii sen itselleen.
Sira ja muutamat varjontappajat ovat kokoontuneet suureen saliin. Rashna seisoo sinisessä kaavussaan. Hän on pukenut kaulalleen suuren korun, josta roikkuu kutojattarien silmä. Lisankaa hymyilyttää. Rashna on peseytynyt ja suittu, mutta pojan silmät ovat vielä verestävät ja katse maassa.
Lisanka halaa ensimmäisenä Rashnaa. Prinssiä, joka uskoi häneen. Ystävää. Siriuksen menetys näkyy kaikessa, mitä Rashna tekee, mutta Lisanka ei aio moittia prinssiä siitä, että tämä rakasti. Prinssillä on jo riittävästi taakkaa kannettavanaan. Sira tulee varovasti lähemmäs, pyytää hitain askelin lupaa tulla tyttärensä luo. Lisanka hymyilee isälleen ja halaa tätä lujasti. Sira silittää Lisankan hiuksia. Niiden ei tarvitsisi olla piilossa enää koskaan.
”Olen niin pahoillani, tytär rakas”, Sira kuiskaa Lisankan hiuksiin. Isä siis tietää. Lisanka huokaisee syvään. Enää häntä ei itketä. Häntä itkettäisi joskus paljon myöhemmin, silloin kun kaikki muukin tulisi kohinalla pintaan.
”Onneksi olet nyt siinä.” Lisanka tarkoittaa joka sanaa. Lanka hänen ja Siran välillä on vielä hauras, mutta vuodet vahvistaisivat sitä. Olisi annettava ajan virrata.
”Teidän korkeutenne, mitä te aiotte nyt?” Lisanka kysyy irrottauduttuaan isästään.
Rashna puristaa vaivalloisen hymyn kasvoilleen.
”On edettävä yksi askel kerrallaan. Nyt kansa tietää varjottomista. Se ei vielä riitä poistamaan vuosisatoja kestänyttä vihaa ja vainoa, mutta aion tehdä parhaani. Me käymme Siran kanssa vielä monia neuvotteluja. Palatsia tulee muuttaa sisältä käsin. Mätä on ehtinyt levitä pitkälle. Minun elinikäni ei riitä korjaamaan äitini aiheuttamia tuhoja. Ja…” Rashna vetää syvään henkeä. ”Ja kaikkea sitä, mitä sisaruskon nimissä on tehty jo vuosisatoja. Sen lopettaminen alkaa nyt. Minun hallintokaudellani.”
Rashna puhuu sellaista ylpeyttä äänessään, että Lisankan tekisi mieli rutistaa poikaa tiukasti.
”Kultti on yhä olemassa”, Rashna sanoo synkästi. ”Jos te varjottomat ette pidä sitä liian tekopyhänä, minä tahtoisin, että te auttaisitte meitä saamaan yhä useampia kultisteja kiinni. Minä en tahdo teloittaa ketään heppoisin perustein. Tahdon ymmärtää ja muuttaa rakenteita.”
Miltei aikuisen puhetta. Lisankasta Rashna on aina tuntunut pieneltä lapselta, joka itkien tarttuu kenen tahansa hihaan. Nyt hän puhuu kuin joku, joka on nähnyt enemmän. Lisankaa hymyilyttää.
”Entä te? Jäättekö te kaikki kruunajaisiini? Se olisi minulle suuri kunnia”, Rashna kysyy hymyillen varovasti. Äänessä lepää niin suuri toive, ettei Lisanka voi pudistaa päätään, vaikka oma elämä odottaa avautuvassa päivässä. Lisanka vilkaisee ensin Minervaa, sitten isäänsä. Hän nyökkää.
”Me jäämme. On vielä paljon korjattavaa, kaiken tämän siivoamista riittää vuosikymmeniksi. Mutta ennen sitä me juhlimme teitä, meidän kuningastamme.”
”Ja teitä, varjontappajia, jotka olette vihdoin siinä, näkyvissä kaikelle kansalle.”
Hymyjä vaihdetaan. Kun joukkio sekottuu, Rashna vetäisee Lisankan hihasta sivummalle. Prinssin syaaninsiniset silmät ovat täynnä odotusta.
”Lisanka… Tahdon kiittää sinua henkilökohtaisesti.”
Lisanka kohottaa kulmiaan.
”Tulen vasta hitaasti ymmärtämään, kuinka paljon olet tehnyt eteeni.”
”Teitä on manipuloitu kaikkien toimesta. Äitinne ja Sirius kontrolloivat teitä jo kauan ennen varjonne menetystä.”
Siriuksen nimen kuuleminen saa Rashnan sukemaan silmänsä. Kipua ei voi täysin piilottaa.
”Sinä uskoit minuun. Kiitos siitä. Ja…”
Rashna nielaisee.
”Ja kiitos, kun pidit pintasi hänen kanssaan. Siriuksen.”
Rashna ei enää katso suoraan Lisankaan. Prinssi ei pysty. Lisanka sipaisee hänen kättään hiljaa.
”Olen pahoillani hänestä. Ja kaikesta muustakin.”
”Minäkin olen. Kuulin, että sinun…”
Lisanka nielaisee. Niin. He ovat poissa nyt.
”En voi vielä antaa pikkusiskolleni anteeksi, mutta tahdon kohdata hänet joskus. Paljon, paljon myöhemmin. Haluan katsoa häntä silmiin ja ymmärtää.” Lisanka vetää syvään henkeä. ”Minä aion mennä isosiskoni luo teidän kruunajaistenne jälkeen. Kerron hänelle kaiken. Me elämme vastedes kaksin. Ellei Minerva halua…” Lisankan posket punehtuvat. ”Ei, liian aikaista. Onneksi Siralla on äiti. Minerva voi asua siellä. En tahdo, että kaikki varjottomat joutuvat yhä asumaan maan alla.”
”Onhan Laetassa tilaa. Minun valtakunnassani yhdenkään varjottoman ei tarvitse enää paeta maan alle.”
Lisanka hymyilee. Prinssi on niin kovin rohkea. Hän yrittää kovasti.
”Ja, Lis… Minä aion kertoa sinulle salaisuuden. Älä kerro tätä kenellekään. Se voisi kuulostaa monen korvaan hieman… väärältä.”
Rashna kurottaa kohti Lisankan korvaa.
”Minä aion vielä etsiä Siriuksen.”
”Mitä?” Lisanka hengähtää.
”Jumalat eivät kuole. Jos hän on vielä joskus olemassa jossain, minä etsin hänet ja pitelen häntä.”
”Rashna… te ette…”
”Anna minulle anteeksi. Olen syvän rakastunut häneen yhä edelleen.” Rashna huokaa. ”Mutta älä huoli, en anna sen vaikuttaa päätöksiini kuninkaana. Tahdon kultin vastuuseen kaikesta tästä. Olkoonkin, että he eivät tienneet Siriuksen olevan veli. Ja minä aion hankkia perheen. Lapsia.”
”Lapsia?”
”Kyllä. Lapsia. En vain yhtä lasta.”
Lisanka alkaa nauraa.
”No nyt kuulostaa paremmalta! Loistavaa. Pitäkää kiinni tuosta.” Uskonnon on aika muuttua. Kutojattaret eivät tahdo tämän menevän näin, Lisanka tietää sen nyt.
”Ja sinä voit vihdoin kutsua minua nimeltä. Ole kiltti, Lis, sinä pelastit henkeni.”
”Hyvä on… Rashna.”
Rashna pörröttää Lisankan punaista tukkaa.
”Sinä olet niin kaunis tukka vapaana. Olen iloinen puolestasi.”
”Minäkin sinun, prinssi rakas. Meistä tulee vielä ihan onnellisia ihmisiä. Vannon sen.”
Niin. Siihen on hyvä jäädä. Ikkunasta saliin paistavaan aurinkoon, hymyyn ystävien kasvoilla. Ihan onnellisiin ihmisiin. Sitä kohti Lisanka katsoo, kun hän kohottaa katseensa taivaalle.
Hamartia: luku 50
Luku 50: Varjojen oma
Murtuvan kansan huudot täyttävät koko salin. Lisankan ei tarvitse katsoa ulos nähdäkseen, kuinka ihmiset putoavat polvilleen, hajoavat pimeään ja menettävät varjonsa veljelle. Olennolle, jonka musteiset silmät tuijottavat Lisankaa hymyillen. Sirius on voittanut. Ei, veli on voittanut. Siriusta ei ole koskaan ollutkaan. Sirius on pelkkä naamio, jonka alla kuhisee loputon pimeä.
”Tiesikö kukaan?” Lisanka kysyy kieltäen ääntään värisemästä.
”Ei ainutkaan ihminen”, Sirius nauraa. ”Ei edes Adrastea. Hän koski minuun ja rukoili veljeä samaan aikaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hän suuteli jumalaa.”
Lisankaa värisyttää. Niin paljon tuhoa kuin Adrastea aiheuttikin, Lisankaa hirvittää tietää, että nainen kuoli tietämättä totuutta.
”Adrastea ei tosin tiennyt monta muutakaan asiaa. Kuten sitä, että sinun isäsi ei koskaan tappanut hänen isäänsä, vaikka hän luuli niin. Sirasta tuli Tealle avohaava, eikä mies edes tehnyt mitään. Se oli pelkkä väärinkäsitys. Tean isän kuoleman takana oli kultti. Minä katselin kaikkea sitä varjoista. Ohjailin ihmisiä varjoineen. Sitä oli huvittavaa seurata. Kultti lavasti Siran ja sai tuplavoiton – sisaruskoinen hallitsija oli kuollut ja Sira saanut ikuiset vihat päälleen.”
Lisanka nielaisee. Tuntuu vaikealta kuulla puhetta Sirasta. Mies on nyt hänen lähin perheensä. Verisukulaisensa. Siriuksen sanat iskevät syvälle, koska Lisanka on päättänyt antaa mahdollisuuden isälleen.
”Siksikö sinä otit niin samankaltaisen nimen? Sirius. Se on lähellä Siraa.”
Siriuksen hymy levenee entisestään. Hampaita pilkistää keskeltä poskea. Eläin. Pelkkä eläin. Lisankaa puistattaa.
”Nokkela tyttö”, Sirius hymähtää. ”Minä tahdoin muistuttaa Adrasteaa joka päivä siitä, mitä hän ei kyennyt unohtamaan. Isänsä kuolemaa. Siraa, jota hän päätti vihata.”
”Melkoinen rakkaustarina”, Minerva sihahtaa väliin.
”Hajota ja hallitse.”
”Mitähän muuta sinä olet mahtanut tuhota? Leikittelet ihmiselämillä, koska sisaret eivät antaneet sinun luoda mitään omaa.”
”Ja siksi tämä maailma saa vajota varjoihin. Ihan vain, koska voin tehdä niin.”
”Kutojattaret eivät anna sinun tehdä sitä.”
”Paljonpa heitä on tähänkin saakka kiinnostanut pelastaa teidät pienet ihmiset. Te ette merkitse maailmankaikkeudelle tuon taivaallista.”
Lisanka puree hammasta. Melu ulkona kohoaa. Koko aukio on pimeänä. Lisanka katsoo ensin Rashnaa lattialla. Poika on poissa. Silmien takana on tuskin ketään. Sitten Lisanka vaihtaa Minervan kanssa tietäväisiä katseita. He eivät tarvitse muuta, he ovat jo oppineet toimimaan yhdessä.
”Merkitsemmepäs”, Lisanka sanoo. Samalla Minerva nappaa Rashnan lattialta selkäänsä. Prinssi on kuihtunut niin kevyeksi, että Minerva saa hänet helposti kyytiin. Samalla Lisanka vetää Minervan vyötäisiltä miekan ja rikkoo ikkunan säpäleiksi. Värikäs lasi sataa suoraan Siriuksen päälle, mies väistelee haavat savuten. Lisanka kapuaa Minervan syliin, mies kantaa heitä molempia.
”Oletko valmis?”
Lisanka nyökkää. Ja he hyppäävät.
Minervan koukut kirskuvat seinää vasten. Minkään sellaisen ei pitäisi olla mahdollista, mutta siinä he ovat, uhmaamassa luonnonlakeja, uhmaamassa koko maailmaa. Minerva pysähtyy alimmalle tasanteelle, kupolin muotoiselle kultakatolle. Lisanka irrottaa otteensa. Seuraavaksi olisi vain hypättävä hiekalle. Minerva kantaa yhä Rashnaa, yhdessä kaikki kolme tömähtävät maahan. Kipu kihelmöi jaloissa vain hetken, pudotus ei ole liian korkea.
Aukealla osa ihmisistä hajoaa itseensä, menettää varjonsa. Itkua. Huutoa. Pelkoa. Veli voimistuu kaikesta siitä. Ei enää. Lisanka koettaa Rashnan otsaa. Tulikuuma. Hän jättää prinssin aukion reunalle, korkean sisarpatsaan juurelle. Kutojattaret prinssiään suojatkoon.
Lisanka ja Minerva toimivat kuin yhtenä mielenä. Siraa ja muita varjontappajia ei näy. He ovat sittenkin livistäneet, pelänneet liikaa. Lisanka ei pelkää. Hän ei suostu enää roikkumaan kiinni vuosien pelossa ja piilottelussa. Yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla hän kiskoo huivinsa pois niin, että se repeää, tallaantuu panikoivien ihmisten jalkoihin. Punaiset hiukset leviävät valtoimenaan Lisankan selkään. Kaikki valo on hälvennyt, varjo peittää aukion, mutta Lisanka seisoo jaloillaan punaiset hiuksensa kruununaan.
Ei enää pelkoa. Se loppuisi tänään. Lisanka kohtaa Minervan katseen, mies vetää huivinsa pois ja tulee lähelle, vetää Lisankan rajuun, voimakkaaseen suudelmaan. Hetki on nopeasti ohi, mutta se jättää Lisankan varmaksi. Punaiset hiukset leimuten he käyvät varjojen kimppuun. Ilma täyttyy mustasta savusta. Koukerot tanssivat ilmassa, kun varjoja kuolee sitä mukaan kun niitä kontrolloidaan. Lisanka ei anna veljelle valtaa, ei koskaan enää.
Kaiken keskellä joku osoittaa kohti palatsin suuria portaita. Sirius kävelee niitä alas suuri laahus perässään raahaten. Miehen hiukset ovat vapaat ja kieppuvat hurjina kuin painovoimaa hylkien. Ihmiset alkavat jälleen huutaa. Painostava läsnäolo ei anna tilaa väärintulkinnoille. Veli on saapunut lunastamaan omansa, syöksemään kaiken mustuuteen. Lisanka ja Minerva pysähtyvät huohottaen paikalleen. Kontrolloituja on kaikkialla, ja heitä on vain kaksi. Prinssi makaa yhä puolihervottomana patsaan juurella.
”Hän on…! Hän…”
Ihmiset osoittelevat Siriusta. Kaikki on selvää. Siriuksen silmät ovat yönmustat. Mies ei enää liiku kuin ihminen. Varjoissakin Siriuksen hahmo piirtää maahan siluetin. Skorpioninmuotoisen.
”Hän on saapunut!”
Veljen matala, epäinhimillinen nauru kumpuaa syvältä maasta. On kuin varjot itse nauraisivat.
Lisanka saattaa miltei kuulla, kuinka syvällä maan alla kultti hurraa. Heidän toivomuksensa on toteutumassa. Lisanka pysyy kovana. Ihmisiä on polvillaan, he menettävät itsensä veljelle yksi kerrallaan. Mutta ei hän. Hän on anomalia, varjoton, hän ei taipuisi. Hän nostaa leukansa ja avaa kätensä.
”Katsokaa ympärillenne!”
Koko aukio on aivan hiljaa. Siriuksen nauru katkeaa keskeltä.
”Te olette yhä ihmisiä. Te kuvittelette menettäneenne kaiken, mutta olette yhä olemassa. Hän ei ole inhimillinen. Hän on se, jonka kuuluisi pelätä polvillaan, ei teidän!” Lisanka huutaa osoittaen silmiään siristelevää veljeä.
”On totta, että teidän hallitsijanne on poissa. Kuningatar Adrastea ei ollut koskaan teidän puolellanne, hän menetti itsensä varjoihin jo kauan sitten. Hän on korruptoinut tätä maata, mutta me voimme vielä nousta. Me emme voi antaa tämän miehen voittaa!”
Hetken hiljaisuus. Kaikki vaihtavat katseita, niin kontrolloidut kuin selvinneetkin.
”Sinä olet uskonvihollinen!”
”Varjoton!”
”Ei varjoton voi meitä auttaa!”
”Olet itse veljen puolella! Varjoton!”
Huutavia suita, suuria silmiä. Pelkkää mielettömyyttä. Lisanka ei erota ihmisyyttä sen keskeltä. Tältä hänen perheensä koitti häntä suojella. Mitä se auttaa? Piilottelu ei poista vihaa, jota ihmiset tuntevat nähdessään hänen punaisena leimuavan päänsä. Lisanka kohtaa ihmiset avoimin silmin. Kullanhoihtoisin, isältä perityin silmin.
”Minerva, toisitko Rashnan tänne?”
Sirius kallistaa päätään. Hetken Lisanka on varma, että mies kuristaisi Rashnan varjoillaan. Sirius antaa olla. Kenties pojalla ei ole enää merkitystä, kun ihmiset ovat jo nähneet Siriuksen todelliset kasvot.
Minerva kiskoo Rashnan polvilleen Lisankan eteen. Poika ei reagoi, vaikka Lisanka kumartuu silittämään prinssin likaisia hiuksia.
”Viekää hänet pois hänen korkeutensa luota!”
”Pelastakaa tuleva kuninkaamme!”
Lisanka ei sano mitään. Hän tuijottaa Rashnaa silmiin. Korua ei enää ole. Kansa jatkaa huutoaan. Kaiken kaaoksen keskellä luonnoton Lisanka pelottaa kansaa enemmän kuin veli, jonka he kruunasivat kuninkaakseen. Ilmiö pelottaa aina eniten. Huhut ja luulot. Lisanka näyttää heille kaikille. Hän tarttuu Rashnaa hellästi kauluksesta. Minerva varmistaa, että kukaan ei pääse lähemmäs.
”Minä pelastan sinut, ystäväni”, Lisanka kuiskaa. Hän puristaa piikkiä käsissään. Isän puukko tuskin on enää tallessa missään. Se saa jäädä taa. Koko edellinen elämä saa jäädä. Perhettä ei enää ole, vastedes Lisanka tekisi kaikkensa pitääkseen huolta niistä, jotka ovat yhä hänen sydämessään. Lisanka iskee piikkinsä maahan, mustaan siluettiin, joka värisee kuin nauraisi hänelle. Kuuluu sihahdus. Ihmiset tuijottavat kauhuissaan, kuinka Rashnan ruumis taittuu taaksepäin. Suu aukeaa. Suunnaton musta jana sinkoaa prinssin avonaisesta suusta. Savua sakeampaa. Musta pöly leijuu ilmassa, sihinä halkoo ilmaa. Lisanka pysyy vahvana, iskee piikkiään syvemmälle. Kutojattaret, nähkää minut nyt.
Rashna taittuu takaisin eteenpäin. Kuuluu suuri, halkeava ääni, ja sitten kaikki on hiljaista. Viimeiset mustat hiukkaset leijuvat ilmassa. Rashna alkaa yskiä. Se on ihmisen yskä. Elävän, hengittävän pojan ääni. Rashnan kasvot ovat hiestä märät, mutta Lisanka tunnistaa ystävänsä eloisat silmät niiden keskeltä.
”Tervetuloa takaisin, Rashna”, Lisanka kuiskaa. Rashna tipahtaa voipuneena Lisankan syliin. Vapiseva käsi puristaa Lisankan vaatteen selkämystä.
”Sinun tukkasi on auki…”
”Niin on”, Lisanka sanoo, ”niin on, ja se saa pysyä auki. Katsokaa meitä. Me emme ole pelkkiä varjottomia. Me olemme varjontappajia, ainoita, jotka pystyvät voittamaan hänet.” Lisanka osoittaa jälleen Siriusta. Miehen kasvot pysyvät omahyväisessä hymyssä.
”Me olemme hänen oma virheensä. Veli jätti varjoja luodessaan meidät varjottomiksi. Me emme kuitenkaan ole hänen luomuksensa, olemassa häntä varten. Me olemme onnellinen sattuma. Ansaitsemme elää siinä missä kuka tahansa muukin. Me emme elä enää piilossa! Katsokaa meitä!”
Pelokasta supinaa. Osa kansasta on yhä polvillaan varjonsa menettäneenä.
”Kontrolloidut, tulkaa luoksemme ja me näytämme, mihin pystymme.”
Hetken Lisanka on näkevinään toivoa ihmisten kasvoilla. Sitten Siriuksen musta nauru halkoo jälleen ilmaa. Kansa kaikkoaa, juoksee kauemmas portaista. Osa itkee hillittömästi tuntiessaan, miten veljen musta aura peittää koko tilan.
”Tekö? Te kaksi vain? Minä olen jumala. Mitä te minulle mahdatte, kaksi pientä ihmistä?”
Lisanka nousee ylös pidellen yhä tiukasti kiinni Rashnasta. Prinssi näkee nyt omin silmin, mikä hänen rakastamansa mies on. Lisanka ei päästä Rashnaa syöksymään kiinni Siriukseen.
”He eivät ole kaksin”, kuuluu kova ääni ihmisten takaa. Lisankakin säpsähtää. Tämän äänen hän tuntee. Sira saapuu suuri miekka käsissään, eikä mies saavu yksin. Kaikki varjontappajat kulkevat hänen perässään. Yhdelläkään ei ole suojaa päänsä päällä. Punaiset hiukset saavat näkyä kaikille. Varjontappajia ei ole paljon, mutta riittävästi nostattamaan toivoa Lisankan rinnassa.
”Sira!”
”Sen täytyy olla Sira!”
Miehen nimi kyllä tunnetaan, Adrastea on pitänyt siitä huolen. Pelätty Sira, pahamaineinen varjoton, joka kylvää tuhoa kuten kultti. Vaan kultti ei ole täällä. Sira on, ja ihmiset vihdoin kuuntelevat.
”Tämä nuori nainen on minun tyttäreni”, Sira sanoo osoittaen Lisankaa, ”ja minä olen hänestä tavattoman ylpeä. Hän on todistanut meille varjontappajien vahvuuden, mutta ei tavalla, jolla kuvittelin.”
Lisanka katsoo isäänsä suoraan tämän kullanruskeisiin silmiin. Ylpeys leimuaa niiden pohjassa.
”Me emme enää pakene. Me olemme tässä. Ja me voimme auttaa teitä, jos vain annatte meidän.”
Rashna Lisankan vierellä päästää vihdoin irti. Prinssin askeleet ovat yhä hataria, mutta hän kykenee kävelemään omilla jaloillaan.
”Minä uskon heitä”, Rashna sanoo. ”Minä tiesin Lisankasta. Tämä tyttö on minun ystäväni, ja hänen perheensä minun perheeni. Minä luotan näihin ihmisiin. Antakaa heidän auttaa.”
Varjot aukealla mustenevat. Lisanka erottaa pelon veljen liikkeissä. Varjojen jumala kiristää otettaan, Siran saapuminen ja kansan kasvava toivo pakottaa tämän ahtaalle. Ihmisiä putoilee edelleen polvilleen. Sumentuvia silmiä, kontrolloituja mieliä. Yksi kerrallaan varjontappajat ryhtyvät toimeen. Yötaivas peittyy mustasta savusta, kun varjot vapautuvat veljen vallasta. Veli ei voi tehdä mitään, vaikka hänen ilmeensä vaikeutuvat, piirteensä muuttuvat hetki hetkeltä epäinhimillisemmiksi. Pelko jumalassa voittaa. Ihmisten toivo puskee pintaan valon lailla. Se on ainoa valo, jonka he tarvitsevat selvitäkseen pimeimmästä yöstä.
Ihmisiä paranee nopeammin kuin sortuu. Veli ei pysy mukana. Vanha jumala ei mahda mitään niille, jotka ovat vihdoin saaneet äänensä kuuluviin. Ihmisiä nousee ylös, kohtaa silmästä silmään totuuden. Varjottomat ja veljen, jonka piirteet alkavat luhistua yhä vain epäinhimillisemmiksi.
Lisanka seisoo suorassa, kun hän astelee kohti Siriusta. Varjoja tempoilee kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän on vahvempi kuin koskaan. Yksikään pimeys ei läpäise hänen kuortaan. Sirius vie kädet suojakseen, sormet ovat luonnottoman pitkät ja niiden päät terävät, mutta Lisankaa ei pelota.
”Lopettakaa. Lopettakaa.” Veljen ääni on enää pelkkä aave.
”Me olemme vasta aloittaneet. Tämä ei pääty tähän.” Lisanka kuulee, kuinka muut varjottomat seuraavat häntä. Siriuksen kasvot nykivät, ne ovat yhtä varjoa itsekin.
”Seis. Te ette voi kontrolloida varjojani, minä olen luonut ne!”
”Me emme tahdo kontrolloida yhtään mitään. Ihmisen kuuluu olla vapaa. Vapautta on päättää itse, miten elämänsä elää ja ketä kumartaa.” Sanat kumpuavat syvältä Lisankan sisältä. Hän tietää, että hänen perheensä olisi ylpeä. Jostakin kudelman takaa, syvältä kaikkeudesta he näkevät hänet nyt ja hymyilevät hänelle.
”Ei. Mahdotonta. Ihmiset ovat säälittäviä. Te olette pelkkiä leluja. Teette mitä tahansa pysyäksenne turvassa. Arvatkaa, kuka oli se, joka sai kansan vihaamaan varjottomia? Tajusin teidän uhkanne ja aloin kuiskia varjoista ihmisten korviin. Minä synnytin vihan, minä synnytin kultin. Ne tulevat elämään ikuisesti. Ette mahda mitään.”
”Ja silti sinä olet se, joka pelkää.”
Siriuksen mustat silmät laajenevat suuriksi. Poissa on aina yhtä rauhallinen ja hillitty mies. Lisanka näkee vain pelokkaan, yksinäisen jumalan.
”Minäkö? Älä naurata.”
”Kyllä sinä pelkäät.” Rashnan kuulas ääni. Prinssi seisoo aivan Lisankan vierellä ja katsoo miestä, jota on rakastanut koko ikänsä. Vääntyilevää ja vapisevaa jumalaa. ”Sirius… Minä tiesin, että sinä pelkäät. Vihdoin ymmärrän sinua.”
Lisanka ei tee mitään hellyydelle prinssin äänessä. Tämä tie Rashnan tulisi kulkea yksin loppuun.
”Sinä pelkäät, koska sinut kiellettiin. Koska kansa valitsi palvoa kaiken luoneita sisaria eikä sinua. Elit heidän varjoissaan. Olit heidän varjonsa. Minä ymmärrän sinua. On sietämätöntä elää aivan yksin vain pimeys seuranaan. Mutta sinun ei tarvitse tuhota kaikkea sen vuoksi. On muitakin keinoja.”
Varjot tihenevät Siriuksen ympärillä. Lisanka erottaa, kuinka ne kiertävät luojaansa. Niillä on oma tahto.
”Ehkä sinä oletkin se, joka ei voi enää kontrolloida varjojaan”, Lisanka kuiskaa. Varjot tiivistyvät. Osa niistä on jo Siriuksen kurkulla. Mies ei enää liiku.
Korvia vihlova huuto juoksee pitkin aukeaa. Sirius ei voi hallita itseään. Miehen piirteet jatkavat nykimistään, varjot piirtävät niitä uudelleen. Liikehdintä on epäinhimillistä. Irrallista. Varjot jatkavat kiertelyään, kunnes yksi niistä nykäisee Siriuksen polvilleen.
”Ei! Ei…” Epätoivoinen huuto. Lisää varjoja, toinen toistaan mustempia. ”Auttakaa. Ei… Minä en halua…”
Lisanka on lamaantunut. Ikivanha jumala, kaikki ajat nähnyt, kudelmaa hajottanut skorpioni on menettänyt voimansa. Pelko saavuttaa veljen, varjot nykivät häntä kohti pimeää. Lisanka vain tuijottaa.
”Rashna! Ole kiltti, auta…”
Polvillaan rukoileva jumala.
Rashna tempoilee kohti Siriusta, mutta Minerva ja Sira pitävät prinssistä kiinni. Mitään ei ole enää tehtävissä. Tämä loppuisi nyt. Rashna itkee ja huutaa, Sirius vain huutaa, jumalalla ei ole enää mitään, millä pitää kiinni. Kun varjot vetävät hänet pimeyteen, jäljelle jää pelkkää mustaa savua.
Varjot ovat saaneet omansa.
Hamartia: luku 49
Luku 49: Veli
Päivät kuluvat sumussa. Auran teko tekee ne harmaiksi, värittömiksi. Lisanka ja Ilira istuvat lähinaapurinsa keittiössä ja tuijottavat eteensä kykenemättä vieläkään puhumaan toisilleen tai edes itselleen. Ajatuksissa ei kulje mitään. Ei edes mielikuvia sisarusten hengiltä puukotetuista ruumiista, jotka kuunvalo valaisi kuin pienet, liikkumattomat tähdet. Isän kauttaaltaan verinen ruumis, pelkkää tohjoa jäljellä. Nurkassa tajuton Ilira, joka piteli sylissään runneltua äitiä.
Tervetuloa kotiin. Lisankan huolet kuolivat kaikki kerralla. Varjottomat ja prinssi jäivät taustalle, jopa Sirius. Naapurin suojissa Lisanka kuulee satunnaisesti uutisia Varimeasta, sillä naapurin mies on kauppiaana Varimean torilla. Sirius on nyt kuningas, kudelman juhla vain muutaman yön kuluttua. Adrastean petos ravistelee koko maata, se on vihdoin tullut kaikkeudessaan julki. Sanat valuvat kuin hiekka sormien välistä, Lisanka ei saa niitä pysymään. Luissa painaa toisenlainen totuus.
”Uskomatonta, että Irelianeilla oli vielä tällainen tytär”, naapurin rouva sanoo kudelman juhlaa edeltävänä päivänä. ”Se on miltei yhtä uskomatonta kuin hallitsija, joka ei ole El Varin.”
Lisankan silmäkulmassa nykii. Keho on hereillä, mutta Lisanka ei saa vieläkään mitään sanotuksi. Hän on antanut vaihdattaa vaatteensa ja pesettää itsensä, mutta huivia hän ei ole riisunut. Huuto halkoo huonetta joka kerta, jos joku yrittää ottaa sen häneltä.
”Kultaseni. Syöhän nyt”, nainen sanoo nyökäten punertavaan, mausteiseen keittoon Lisankan edessä.
Ilira istuu toisella puolella pöytää yhtä äänettömänä. Siskon haavat ovat jo ehtineet parantua. Joskus Lisanka muistaa, että häntäkin on isketty. Vatsan alueelle ei enää satu. Mitä merkitystä millään sellaisella on? Hänen perhettään ei voida kunnolla edes haudata. Irelianeilla ei ole hautaholvia Varimeassa. Ruumiit poltetaan suoraan taivaalle. Kutojattarien silmän alla.
Naapureiden lapset juoksevat takaisin ulkoa. Kipu lävistää Lisankan rinnan, hän painaa päänsä alas ja puree kättään, jotta ei huutaisi. Kaikilla laita-alueiden perheillä on paljon lapsia. Silti pienten jalkojen töminä ja suiden iloinen nauru on kuin isku suoraan palleaan. Lisanka kohottaa katseensa, Ilira kokee saman.
”Rakkaat, menisittekö leikkimään muualle?” naapurin rouva pyytää. Lempeä ääni. Oma äiti ei olisi koskaan sanonut niin. Lisankaa korventaa. Kun lapset ovat menneet, nainen tarttuu molempia vieraitaan käsistä. Lisanka on liian uupunut vetämään kättään kauemmas. Hän, jonka ei koskaan pitänyt näkyä kenellekään, on kulkenut jo halki maan. Menetettävää ei olisi.
”Kullat rakkaat… Huomenna on kudelman juhla. Karim on luvannut minulle, että vielä jonakin vuonna näkisimme sen.”
Lisanka räpyttelee silmiään.
”Emme voi kaikki lähteä. Neljä lasta ja… te. Se olisi kovin vaikeaa. Meidän tulisi lähteä jo tänä yönä kohti Varimeaa voidaksemme nauttia juhlasta koko päivän.”
Lisanka joutuu pinnistämään, että kuulee sanat ja ymmärtää ne. Isän murskatut kasvot kieppuvat hänen verkkokalvoillaan.
”Niin että, tytöt, olisitteko te riittävän voimissanne lähtemään? Me voimme myös olla täällä. Haluaisin vain… Emme ole koskaan päässeet juhlaan. Aina joku lapsista on ollut liian pieni lähtemään Varimeaan saakka.”
Lisanka erottaa siskonsa kasvoilla jotakin. Kaksi hiljaista kyyneltä valuu Iliran poskelle. Ilira nyökkäilee. Isosisko on aina rakastanut lapsia, ajatellut heidän parastaan. Pikkusisarusten askeleet kaikuvat yhä mielessä. Heidän kudelmansa on purkautunut, mutta he ovat yhä täällä, länä kaikessa, mitä he tekevät.
Lisanka huomaa itsekin nyökkäävänsä. Ajatukset ovat puuroutuneet ja harmaat, mutta Ilira häntä vastapäätä kykenee jo hymyilemään naapurin rouvalle. Naiselle, jolle hän on tehnyt vuosia töitä. Tämä ihana perhe otti heidät syliinsä, vaikka heillä on ahtaat seinät ja omia suita ruokittavana.
”Kiitos”, Ilira hengähtää, ”kiitos…”
”Voi kulta pieni.” Nainen kietoo kätensä Iliran ympärille, halaa hellästi, mutta lujaa, kaiken menetetyn edestä.
”Lähdetään vain”, Lisanka kuulee sanovansa. Sanat ovat kamalan kaukana, mutta hän tietää sanovansa ne. Ne kuuluvat hänelle. Tämä elämä kuuluu hänelle. Lisanka puree hammasta.
Naapurin rouva hymyilee hänelle. Yksi askel kerrallaan Lisanka taistelisi tiensä takaisin maailmaan.
”Lähdetään ennen aamunkoittoa, yön viimeisinä pimeinä tunteina”, nainen kertoo. Lisanka nyökkää. Pimeimmät tunnit. Jokin nykii jälleen silmäkulmassa. Vaivalloisesti Lisanka lappaa pehmeää keittoa suuhunsa ja yrittää keskittyä yhteen asiaan kerrallaan. Tänään ei tarvitsisi selviytyä muusta.
Yön koittaessa Lisanka makaa hereillä lainasängyssään. Täälläkään ikkunoissa ei ole laseja. Se saa Lisankan muistamaan paikan, jossa lasit ovat niin koristeellisia ja kauniita, että aurinko sirottuu kymmenissä eri väreissä niiden läpi. Kuinka kauniisti ne piirsivätkään marmorilattiaan kuvioita. Kaipuu painaa Lisankan rinnassa. Hänen pitäisi lähteä. On olemassa ihmisiä, jotka tarvitsevat häntä. Perheenjäsenten taipuneet raajat ja veriset rinnat eivät päästä häntä otteestaan.
Kun ikkunalaudalta kuuluu kopinaa, Lisanka reagoi hitaasti. Hänen kehonsa osaa yhä pelätä, vaikka mieli on väritön ja hiljennyt. Lisanka hyppää ikkunasta hiekalle, miltei tömähtää koputtajan niskaan.
Mustiin kankaisiin pukeutunut ihminen. Hiekanvärinen iho ja pisamat. Hämärässäkin Lisanka tunnistaa tulijan. Minerva. Mies, jonka hän jätti taakseen. Kokonainen elämä, joka tuntui olleen olemassa jollekulle toiselle. Tytölle, joka ei ollut vielä kohdannut perheensä tuhoa.
Minerva ei kysy, ei puhu. Mies ottaa Lisankan tiukkaan rutistukseen, ja yhtäkkiä siinä on kaikki, mitä Lisanka on koskaan tarvinnut. Kyynelkanavat aukeavat, Lisankan keho tulee hervottomaksi, miltei kaatuu. Hän sortuu Minervan syliin, rutistaa koko voimallaan. Parahdukset kumpuavat syvältä. Vihdoin. Vihdoin hän tuntee sen. Koko surun ja epätoivon kirjon.
”Minulta kesti hetki löytää sinut. Anna anteeksi. Kuulin, mitä tapahtui. Olen niin pahoillani, Lisanka, aivan hirveän pahoillani…”
Toinen kerta, kun Minerva kutsuu Lisankaa nimeltä. Lisanka itkee entistä äänekkäämmin.
”Minä olin niin sokea. En koskaan tajunnut, että häneen sattui… En ikinä. Olin niin typerä. Hylkäsin perheeni, oman perheeni…” Vihdoin sanat tulevat. Ne tulevat suurena ryppäänä, purskahtelevat yli laitojen. ”Ja nyt he ovat poissa. En tapaa heitä enää koskaan.”
Minerva silittää Lisankan selkää. Se riittää. Minerva on lähempänä kuin kukaan on koskaan ollut. Edes äiti ja siskot eivät ole saaneet Lisankaa sortumaan niin. Kotona on pitänyt aina olla vahva. Hän aiheutti punaisilla suortuvillaan jo tarpeeksi huolta.
”Kaikkein pahinta on, että minä ymmärrän häntä. Minä ymmärrän, miksi hän teki sen”, Lisanka henkäisee. ”Tiedän, mitä hänen on täytynyt tuntea. Minäkin tunsin sitä. En vain… En vain samalla tavalla. Miltä se on täytynytkään tuntua…”
Minerva ei hyssyttele tai kiellä.
”Minulla ei ole paikkaa. Ei enää. Varjottomat ovat yhä jatkuvassa kuolemanpelossa ja perheeni on poissa. Mitä pitempään olen täällä”, Lisanka sanoo nyökäten pienesti taloon päin, ”sitä enemmän vaara paljastua kasvaa. Kukaan tavallinen perhe ei halua varjotonta kontolleen. Ilirasta he voivat huolehtia. Ilira on tavallinen ja ansaitsee kaiken tuen. Mutta minä en kuulu tänne.
Minerva tarttuu Lisankaa olkapäistä ja katsoo häntä suoraan silmiin. Lisanka värisee. Miksi hän näkee vasta nyt, kuinka lempeästi Minervan vihreät silmät ovat aina katsoneet häntä?
”Me olemme yhä olemassa. Sira ja Elrin odottavat sinua. Ja tämä maailma. Jos vain yhä kykenet siihen.”
Lisanka nielaisee.
”Kudelman juhla on huomenna.”
”Ja Sirius on yhä kuningas. Tiedämme Adrastean taustoista nyt enemmän. Tilanne oli pahempi kuin kukaan osasi odottaa. Tämä on meidän mahdollisuutemme. Mennään ja pelastetaan prinssi. Näytetään, keitä me olemme.”
Sitten Lisanka muistaa. Miesten iskut. Hovin palvelijat, jotka yrittivät tappaa hänet.
”En voi. Sirius yritti tapattaa minut”, Lisanka sanoo. Hän kertoo Minervalle, kuinka Sirius kielsi häntä asettamasta jalkaansa palatsiin enää koskaan ja yrititti sen jälkeen tapattaa hänet kokonaan.
Minerva irvistää.
”Näytetään sille miehelle. Kyllä me pystymme siihen.”
”Entä Sira ja muut varjontappajat?”
”He ovat valmistautuneita.”
”Oikeastiko?”
”On todennäköistä, että Sirius yrittää jotain nyt, kun kansa kokoontuu yhteen kudelman juhlassa.”
Lisanka on aikeissa vastata, kun ovelta kuuluu ääni. Iliran valkoiset hiukset hehkuvat vasten yönhämärää.
”Sisko?”
Lisanka tuijottaa Iliraa. Isosisko ei tiedä hänen varjottomuudestaan mitään. Ilira näkee vain siskonsa ja vieraan, mustiin sonnustautuneen miehen. Hetken Lisanka on valmis puolustautumaan. Selittelemään. Sitähän hän on aina tehnyt. Iliran kasvoille leviää väsynyt hymy. Hän ojentaa kättään. Lisanka päästää irti Minervasta ja kulkee kohti siskoaan.
”Hän on sinun maailmastasi, eikö vain?” Ilira kuiskaa, kun Lisanka tarttuu häntä kädestä. Lisanka nyökkää.
”Sinun ei tarvitse kertoa minulle vielä.”
”Minun täytyy mennä”, Lisanka sopertaa. ”Minulla on… tehtävää.”
”Mene vain. Luotan sinuun eniten tässä maailmassa.”
”Mene sinäkin. Huolehdi heidän lapsistaan. Väitä heille kiitokseni ja anteeksipyyntöni. Olkaa varovaisia, uusi hallitsija ei ole sitä miltä näyttää.”
Iliran silmät ovat suuret ja vastaanottavaiset. Hän ei kiellä Lisankan sanoja. Hovin ihmisten kovien sanojen, lukuisten tappoyritysten ja kaiken vuodatetun veren jälkeen yksi uskova sydän on Lisankalle tarpeeksi. Hän rutistaa Iliraa kovaa ennen kuin lähtee.
”Me selviämme tästä, sisko rakas. Me selviämme.”
”On pakko selvitä. Minä uskon sinuun.”
*
Varimean kadut on koristeltu suurin, kaikkialta roikkuvin langoin. Kadut peittyvät valoon, lyhtyjä on lähes jokaisella vastaantulijalla. Niin paljon valoa ja lämpöä. Eri värisiä koristeellisia lankoja kaikkialla yläpuolella. Lempeitä ruokien tuoksuja, hymyileviä suita. Lisankaa itkettää. Hän ei ole koskaan nähnyt mitään tällaista. Enää hänellä ei ole perhettä, jonka luo palata ja kertoa, kuinka langat peittivät kadut ja ihmisten naurut raikuivat yöhön saakka. Väärin. On sinulla. Ajattele Iliraa. Ja Siraa.
Minerva pitää Lisankaa kädestä kiinni. Sillä tavoin he eivät herätä huomiota. Kuka tahansa vastavihitty tai kihlautunut pari kulkee juhlassa käsi kädessä, miehen ohjaamana. Lisanka ei pysähdy ajattelemaan sitä, ettei häntä haittaa muiden luulevan hänen olevan Minervan oma.
Lähempänä palatsia käy kuhina. Tämä on ainoa aika vuodesta, kun kansa lasketaan palatsin liepeille ihastelemaan punaisin lyhdyin koristeltua palatsia. Minervaan ja Lisankaan ei kiinnitetä huomiota.
”Muistatko, punapää, kun minä tulin tervehtimään sinua silloin kerran?”
Lisanka nyökkää. Hän muistaa hyvin, kuinka Minerva pääsi keskikerrokseen asti jäämättä kiinni.
”No, nyt saat tietää, miten tein sen.”
Minerva vetää Lisankan syliinsä, nostaa kevyesti kuin lapsen. Lisanka päästää älähdyksen, kun Minerva ryhtyy kiipeämään palatsin seinää pitkin.
”Apua! Minerva! Mitä ihmettä, lopeta!”
”Pidä kiinni. Älkä katso alas. Nyt mennään.”
Minerva vain kiipeää. Miehellä on koukut kengissään ja hanskoissaan. Eikä kukaan näe mitään. Lisanka puolestaan näkee kaiken. Kauas kaikkoavan aavikon, Varimean lempeät valot. Punaisina ja oransseina juoksevat langat pitkin katuja erottuvat korkealta hyvin. Miten kauniilta ne mahtavatkaan näyttää kutojattarille kaikkeuteen. Lisankaa hymyilyttää. Se on ensimmäinen kerta Auran teon jälkeen, kun Lisanka kykenee tuntemaan lempeää lepatusta rinnassaan.
Tuttu suihkulähde on paikallaan parvekkeella, jonne Minerva laskeutuu. Lisankan keho vapisee, kun hän päästää irti. He ovat niin korkealla. Minerva kiipesi vakaalla tottumuksella, pysähtymättä kertaakaan. Lisankan jalat tärisevät, hänen on mahdotonta uskoa, että hän on jälleen täällä, palatsissa.
”Minerva, tuo… Se oli uskomatonta.”
Minerva virnistää. Voi, miten Lisankalla onkaan ollut ikävä tuota ilmettä.
”Ei kestä kiittää. Se oli helpoin osuus. Nyt meidän täytyy päästä vartijoiden ohi. Toimintasuunnitelma?”
”Ja niin mikä toimintasuunnitelma? Onko meillä muka koskaan ollut sellaista?”
”No, eipä erityisemmin”, Minerva hymähtää, ”mutta tiedä, että muut turvaavat selustamme. Kerrankin he tietävät, mitä me olemme tekemässä.”
”Kuinka he tietävät, että minäkin olen mukana?”
Minervan hymy viilenee aavistuksen.
”Me luotimme, että tulisit. Sinä ja sinun tulisielusi. Lisanka…” Minerva hipaisee jälleen Lisankan poskea. Tulee niin lähelle, että hengitys tuntuu kuumana vasten kasvoja.
”Kolmas kerta”, Lisanka kuiskaa.
”Mitä?”
”Tämä on kolmas kerta, kun kutsuit minua nimeltä.”
Minerva vetäytyy taaksepäin ja naurahtaa.
”Oh, virheitä. Ei tule toistumaan”, Minerva nauraa. ”Tulehan.”
Hetki on nopeasti ohi, kaksikko juoksee sisälle palatsiin. Vartijoiden ja palvelijoiden välttely on helppoa nyt, kun koko Laeta juhlii. Palatsin alempiin osiin on kutsutuilla pääsy. Jos joku näkee heidät, Minerva tokaisee rauhallisesti, että he ovat eksyneet ja suuntaavat pikimmiten tavallisille alueille. Minerva on laskenut huiviaan sen verran, että koko kasvot ovat näkyvissä. Se herättää enemmän luottamusta hovissa. Minerva on taitava väistelijä. Hän osaa kulkea juuri niistä paikoista, joista he eivät jää kiinni.
Prinssiä ei näy. Ei missään. Kalvava huoli kasvaa Lisankan sisällä. Hän ei ole nähnyt Rashnaa liian pitkään aikaan. Vieläkö prinssi jaksaa nostaa itsensä sängystä, vai onko varjo vienyt pojan kokonaan? Ei. Hän ei suostu olemaan myöhässä. Ei nyt, kun perhettä ei voi enää pelastaa. On silti vielä jäljellä joku, jota hän voi auttaa.
Minerva pysähtyy yllättäen, kiskaisee Lisankan nurkan taakse. Sirius kävelee käytävällä tummanvioletti laahus perässään raahautuen. Mies näyttää samalta kuin aina ennenkin. Tyytyväiseltä asemaansa. Lisankan suonissa kiehuu. Tämä mies on syyllinen niin paljoon. Ilman Siriusta he eivät olisi nyt tässä. Minerva joutuu pitämään Lisankasta tiukasti kiinni, jotta tyttö ei karkaa Siriuksen kimppuun.
”Kansa odottaa näkevänsä edes vilauksen prinssistään”, Lisanka kuulee hovin naisen kertovan Siriukselle. ”Heidän toivonsa alkaa käydä vähiin. Se näkyy juhlijoista. Kansa ei ole iloinen. Se odottaa jotakin.”
”Prinssi ei ole siinä kunnossa, että häntä voisi päästää kansan sekaan.”
”Yksi pieni yhteisrukous tekisi ihmeitä. Herättäisi kansassa uskoa tulevaan. He menettivät kuningattarensa. Te olette olleet loistava hallitsija, mutta kansa haluaa El Varinin. Muuten he eivät usko siihen, mistä kudelman juhlassa on kyse.”
”Minä en voi taianomaisesti parantaa hänen korkeuttaan tai kaivaa Adrasteaa maanalaisesta haudastaan. Kansa saa tyytyä juhlaan ilman El Variniaan.”
Lisanka ja Minerva vaihtavat katseita. Nyt tai ei koskaan.
”Sinä et kenties voi, mutta me voimme.” Lisanka ja Minerva seisovat keskellä käytävää. Sirius kääntyy ja tuijottaa heitä kuin aavetta. Tyttö, jonka hän on tappanut kahdesti. Lisanka ei kuolisi. Ei varmasti. Hänen harteillaan lepäävät niin Irelianin nimen kuin Sirankin perinnöt.
Siriuksen katse hurjistuu, mutta mies pysyy tyynenä.
”Miten erikoista, että me törmäämme toisimme yhä uudestaan ja uudestaan, neiti Irelian”, Sirius lausuu rauhallisesti. ”Sitä erikoisempaa on se, että olet täällä, vaikka sinua uhataan kuolemantuomiolla, jos ikinä näyttäydyt palatsissa. Toit ystäväsikin. Kuka tämä naamioitu toveri mahtaa olla?”
Sirius ei siis tunnista Minervaa. Hyvä.
”Sinä et edellisellä kerralla antanut minun puhua prinssille. Minä odotan edelleen.”
”Teidän korkeutenne, teidän ei tarvitse…”
Siriuksen kohotettu käsi vaimentaa naisen.
”Menkää. Antakaa minun kohdata heidät yksin.”
”Oletteko te varma?”
”Aivan varma.” Sirius ojentaa kättään kohti Lisankaa ja Minervaa. ”Tulkaa. Minä tahdon näyttää teille jotakin.”
Palatsin suurin sali on koristeltu ilmassa leijuvin, kevyin lyhdyin. Lisanka henkäisisi ihastuksesta, jos tilanne ei olisi mikä se on. Sirius häätää salista kaikki ylimääräiset. Vain yksi jää. Lisankan kehoa kylmää, kun hän ymmärtää, mitä katsoo. Lattialla lojuva mytty on ihminen. Rasvaiset, kultaiset hiukset ovat liimautuneet otsalle. Syaaninsiniset silmät seisovat päässä.
”Rashna? Teidän korkeutenne?”
Sirius hymyilee leveästi.
”Sinä halusit nähdä hänet. Täällä hän on.”
Lisanka jättää Minervan taakseen ja juoksee Rashnan luo. Hän koskettaa prinssin kättä. Täysin kylmä. Rashnan huulten iho kuoriutuu irti, koko keho värisee hienoisesti.
”Teidän korkeutenne…” Lisankasta pääsee nyyhkäys. On liian myöhäistä. Rashnan katse ei kohdistu enää minnekään. Eikä pojalla ole enää koruaan. Sirius on pelannut kaiken täydellisesti. Korua tuskin löytyy enää koskaan mistään. Siriusta ei voida epäillä sen perusteella.
”Olen Lisanka, ystäväsi, kyllä sinä minut muistat… Rashna rakas, kuuntele minua”, Lisanka kuiskaa, ”ole niin kiltti…”
Sirius nauraa niin, että ääni jää kiertelemään korkeassa tilassa.
”No, mitä mieltä olet – kykenetkö yhä pelastamaan hänet? Muistat varmasti edellisen kerran, kun pelastit jonkun hänen tilassaan. Se ihminen ei koskaan palannut normaaliksi. Miksi prinssi palaisi?”
Lisanka puree hammasta. Nyt ei itketä. Eikä luovuteta. Lisanka nousee ylös, nostaa leukansa kaikella sillä ylpeydellä, jonka hänen menettämänsä ihmiset ovat häneen jättäneet.
”Kuulkaahan, lapset. Puhutaanpa asioista niiden oikeilla nimillä. Minä tiedän, keitä te olette. Siran leluja.” Sirius osoittaa ensin Lisankaa, sitten Minervaa. ”Sinä olet hänen tyttärensä ja sinä hänen oikea kätensä.”
Lisanka erottaa, kuinka Minerva jännittyy Siriuksen edessä.
”Te pienet varjontappajat olette niin kovia laittamaan vastaan. Mutta mitä te muka voitte vielä tehdä? Tulkaa tänne. Katsokaa ulos ja sanokaa, että voitte suojella jokaista Laetan kansalaista.”
Lisanka ei tiedä, miksi tottelee. Ehkä hän haluaa nähdä maailman valot vielä kerran. Jokin hänen sisällään kertoo, että pimeyden reuna on lähempänä kuin koskaan. Aalto saapuisi pian ja sammuttaisi jokaisen valon. Sirius seisoo tyynenä vasten ikkunaa. Jossakin lattialla Rashna vaikertaa hiljaa. Lisankan kädet puristuvat nyrkkiin.
”Sinä voit kenties olla arvostettu kultissa, mutta sinä et voi ohjailla jumalaa”, Lisanka sihisee. ”Kuinka sinä ajattelit saada veljen tanssimaan pillisi mukaan? Ei ole takeita siitä, että hän kuulee sinut. Eivät kutojattaretkaan aina kuule luomiaan.”
Isän murskatut kasvot. Äidin vuotava kaula. Kutojattaret eivät kuule jokaista rukousta. Niin se vain menee. Miksi veli kuulisi?
Minerva pysyy aivan lähellä Lisankaa, kun Lisanka kurottaa katsomaan valojaan piteleviä kansalaisia. Pienet lyhdyt peittävät koko Varimean aukean. Kansa odottaa hallitsijaansa. Sitten he laskisivat lyhtynsä ilmaan. Lisankaa puistattaa. Hän ei antaisi kaiken kääntyä pimeäksi. Ei nyt, kun hän on vihdoin täällä.
Sirius hymyilee katsoen Lisankaa suoraan silmiin.
”Minäkö en voi ohjailla veljeä?” Sirius hymähtää. ”Katsotaanpa.”
Sirius kohottaa kätensä. Hän taittaa yhtä sormea kerrallaan, antaa käden painua hitaasti nyrkkiin. Lisanka katsoo silmä kovana alas kaupunkiin. Valoja sammuu yksi kerrallaan. Aalto saapuu. Ei. Ei! Siriuksen sormet liikkuvat piinaavan hitaasti. Varjo lähestyy. Ilma täyttyy katkeilevista langoista, suuri varjo saapuu kuin myrskytuuli tuhoten kaiken tieltään. Ihmisten kiljahdukset kuuluvat palatsiin saakka.
”Ei! Lopeta!” Lisanka kirkuu. Sirius vain hymyilee. Vielä hymy hyytyisi. Lisanka raastaisi sen miehen kasvoilta. Kaikki rationaalinen Lisankassa kuolee yhteen selkeään ajatukseen. Hän kiskaisee piikin vyöltään ja iskee sen Siriuksen rintaan. Minervasta lähtee epäuskoinen älähdys. Rashnaa Lisanka ei katso. Uusi isku. Lisanka iskee ja iskee, viiltää miestä, joka ei ehdi reagoida, joka ei kaikessa ylemmyydessään osannut odottaa Lisankan iskevän.
Mutta veren haju ei leviä saliin. Mitään ei vuoda. Lisanka iskee ja iskee, huutaa koko voimallaan, huutaa kaikelle sille pahalle, mitä on joutunut todistamaan. Varjoille, jotka eivät hellitä. Siriuksen rinnasta nousee savumaisia mustia koukeroita ilmaan. Miehen violetit silmät ovat suuret ja suu raollaan. Hän näyttää yhdeltä kontrolloiduista. Koukerot tanssivat ilmassa hetken ja katoavat sitten. Vain Siriuksen asussa on suuri repeämä rinnassa. Ihoon viilletyt haavat lakkaavat savuamasta, reiät kuroutuvat umpeen.
Lisanka perääntyy. Ei voi olla. Sivusilmällään hän erottaa, kuinka varjo peittää jo miltei koko aukean. Ilmassa leijuu langanpätkiä ja paniikkia. Sirius pyyhkäisee rintaansa, muutama hatara kiekura haihtuu vielä pois. Miehen hymy levenee liian pitkälle. Lisanka erottaa sahalaitaiset hampaat, jotka eivät olleet suussa vielä aiemmin. Sirius räpyttelee silmiään. Sulkee ne hetkeksi. Kun hän avaa ne, jäljellä on pelkkää öljyistä mustaa. Lisanka ei kykene sanomaan mitään. Minerva tarttuu vapisten häntä kädestä.
Sirius ei ole ihminen.
”Sinä… Sinä olet…”
Sirius nauraa. Nauru ei kumpua miehestä itsestään. Se kaikuu Lisankan pään sisällä, rahisee ja viiltää.
”Sinä olet itse veli”, Lisanka hengähtää.
Siriuksen sahalaitainen hymy leviää.
”Ah, taisin jäädä kiinni.”