Vaaleanpunainen vuosi

 Tässä sitä taas ollaan.

Yhä pieniä, yhä kesken. Näkyvämmin kuin koskaan. Nyt sattuu. On sattunut jo pitkään. Tämä vuosi otti harteista kiinni ja ravisti, eikä sillä ole suurimmalta osin mitään tekemistä koronan kanssa, vaikka se toki mutkistaa ja hankaloittaa elämää paljon. No, ravistus tapahtui. Kivi lähti vyörymään ja jäin kauhuissani tuijottamaan, mitä kaikkea se kaataa.

The thing is, mua pelottaa. Mua on pelottanut jo todella pitkään. Tänä vuonna tajusin vihdoin, miksi ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Olen ihan alussa. Kuvittelin vuosia sitten päässeeni jo pahimman yli, mutta ei, kaikki se, mistä mikään on ikinä johtunut, onkin tässä vasta nyt, vereslihalla. Tajuaminen on jättänyt mut suojattomaksi. Keväällä olin pelkkää sotkua, siihen saattoi iskeä helposti, koska ei ollut mitään, millä puolustautua. Kaiken muun lähdettyä jäljelle jäi vain kipu sellaisena kuin se on ilman mitään ylimääräistä. Se ei helpottanut, mutta ilman sitä tajuamista tästä elämästä tulisi joskus vielä todella, todella paljon vaikeampaa.

Joten olen kiitollinen. Hetken pitää sattua. Sattukoon niin lujaa kun on sattuakseen, kestän sen, en suostu luovuttamaan nyt. Olen tämän kanssa kenties yksinäisempi kuin koskaan, mutta menen sen läpi, en vaan ala kuolemaan käsiin nyt. En suostu. Menen tän läpi vaikka vaan out of spite sitten.

Mua on lopulta pidellyt pystyssä vaan yksi asia. Kiitos, W, oot rakas, kiitos kun olet. Se, joka sanoo, ettei omista hahmoista ole apua tällaiseen, on väärässä. Mulle on aina ollut ja on nyt enemmän kuin koskaan. Minä näen vuodet väreinä, en osaa selittää miksi. Tämä on vaaleanpunainen vuosi, koska tässä on ollut niin paljon turvallisia, lempeitä hetkiä. Niiden väri on vaaleanpunainen, ja oon viettänyt ne rauhassa poikieni kanssa.

Oon kiitollinen niin monesta asiasta tässä vuodessa. Olen nähnyt monta kaunista valoa. Se yksi silloin juhannusaamuna, se yksi syksyllä pimeässä metsässä. Olen nähnyt valon myös hetkinä, joita en osaa selittää. Öinä, joina en ole osannut sitä kysyä. Maailma on mun kanssa, mä luotan siihen. Me kommunikoidaan. Pysytään tässä, elossa vielä huomenna.

Ja olen jättänyt tänä vuonna myös hyvästit. Toivon mukaan pysyvät. Mä en kanna tätä kehollista taakkaa enää hautaani saakka. Se jäi sinne minne sen pitkin, kevään taitteeseen, sanoihin jotka kirjoitin ja päästin pois. Jää hyvästi, sä melkein tapoit mut, mutta mä annan sulle anteeksi. Oli mun vuoro päästää sut pois. Mä olen haavoittuvaisempi, rikkinäisempi ja vahvempi kuin koskaan. Kaikkea sitä samanaikaisesti.

Mua itkettää, mutta mä olen toiveikas. Mulla on niin paljon mitä rakastaa. Niin paljon valoja näkemättä, hetkiä kokematta. Tää on kaikesta huolimatta ollut mun elämäni kasvattavin vuosi. Hitaasti eteenpäin vaikka sitten maata pitkin.

Oon kiitollinen niin monesta.

Ennen kaikkea siitä, että olen elossa.

31.12.2020