Luku 30: Isä
Kultasilmäinen mies. Verenpunaiset, märkinä kasvoille liimautuvat hiukset. Nitä ei ole piilotettu laisinkaan. Lisankan katse hakeutuu maahan, mutta soihdut eivät piirrä miehelle varjoa. Silti tämä seisoo hänen edessään suoraselkäisenä ja itsevarmana.
Lisanka ei pysy pystyssä kauaa. Kylmyys ja pelko saavuttavat hänet, ja kun hän lähtee kaatumaan kohti kovaa kiveä, mies vie kätensä hänen ympärilleen. Lisanka ei jaksa vastustella. Mies on yhtä märkä kuin hänkin. Kaikkialla on hirvittävän kylmä. On kuin jää rahisisi suonissa.
”Sira… Oletko sinä Sira?” Irrallinen, värisevä ääni. Kylmyyden turruttama. Lisanka yrittää koskea miehen kasvoihin. Miehen suu aukeaa, mutta Lisanka on jo toisaalla, hän ei kuule sanoja. Kaikki mustenee miehen pitäessä yhä tiukasti häntä itseään vasten.
Kun Lisanka seuraavan kerran havahtuu todellisuuteen ympärillään, raskas kangas lepää hänen yllään. Hänelle on vaihdettu vieraat, ihoa vasten karheat vaatteet. Lisankan kädet hakeutuvat päälaelle. Hiukset ovat yhä kosteat. Huivia ei ole. Huivi, jonka hän säilytti viimeiseksi, on nyt poissa. Itku puristaa kurkkua. Koko kehoa kipristelee.
Jossakin tuoksuu liha. Lisanka nousee varoen istumaan, päässä jyskyttää, sydän lyö tavallista nopeammin. Hän kietoo kankaan tiukemmin ympärilleen ja kiertää katseellaan vierasta tilaa. Hän on luolassa, jonka seinille on kiinnitetty soihtuja. Keskellä luolaa palaa nuotio, jonka savu juoksee korkealle ylös. Siellä täytyy olla aukko maanpinnalle. Lisankaa itkettää. Aurinko tuntuu pelkältä kansantarulta, kuvitellulta kertomukselta.
”Hei, punapää”, kuuluu tuttu, kirkas ääni. ”Heräsithän sinä viimein.”
Minervalla on yllään tuttu musta asu. Käsivarret näyttävät yhä aiempaakin jänteikkäämmiltä. Täällä Minervalla ei ole huivia hiuksiensa suojana. Mies on sitonut punaisen kuontalonsa kiinni, mutta suortuvat karkaavat ponnarilta ja kehystävät hänen kasvojaan. Määrittelemätön hellyys sykähtää Lisankan rinnassa. Hän nousee horjuen ylös ja halaa Minervaa niin lujaa, että kehoon sattuu.
”Noh, punapää, oliko sinulla noin kova ikävä?”
”Minerva… Voi, Minerva…” Pimeys istuu syvällä Lisankassa. Se on painanut häntä kasaan, muovannut maailman uudeksi. Vaikka hän rutistaa Minervaa lujaa, pimeys häilyy yhä hänen luomiensa takana.
”Kyllähän minä tiedän, että olen ihana. Hyvä, että tunnustat sen viimein.”
Lisanka läimäisee Minervaa olkapäähän.
”Hitto sinun kanssasi! Minä melkein kuolin!”
Kylmä hulmahtaa Lisankan sisällä. Minä melkein kuolin. Kultaiset silmät ja punainen tukka. Lisankan katse harhailee, pää pyörii villisti etsien miestä, joka hänet pelasti. Miestä, joka ei voi olla kukaan muu kuin Sira.
”Missä…”
”Etsitkö pelastajaasi?” Minerva virnistää. ”Hän on tutkimassa reittiä, jota pitkin päädyit tänne. Valitsit juuri väärän suunnan ja päädyit veteen.”
”Minut hylättiin pimeyteen.”
”Anna minä arvaan. Hänen korkeutensa oli mitä ihastuttavin aina siihen asti, että hän työnsi sinut pimeään.”
”Väärin. Hän ei ollut erityisen miellyttävä ennen sitäkään”, Lisanka tuhahtaa.
Minerva haroo hiuspehkoaan ja istuu kivelle, jolle Lisanka oli peitelty.
”No, se on sitten viimeinen todiste. Temppelin tapausta ei tarvitse enää miettiä. Kuningatar Adrastea ei ole kansan puolella.”
”Kukaan ei ole varjottomien puolella.” Lisanka huokaa syvään. ”Mitä sinä sanoit temppelistä? Kysyin siitä prinssiltä. Hän ei osannut kertoa mitään sen kummempaa.”
”Kuningatar Adrastea posautti sen mäsäksi. Siinäpä se. Ei mikään ihme, ettei Adrastean tehnyt mieli kertoa siitä pojalleen ylellisen lounaan äärellä. ’Hei, poikani, tiesitkö, että tuhosin ennen syntymääsi sisaruskon pyhimmän paikan? Ai et? No, nyt tiedät!’”
Minerva hekottaa omille sanoilleen. Lisanka tuijottaa järkyttyneenä miehen nauravia kasvoja. Kutojattarien maanpäällinen edustajako olisi tuhonnut kokonaisen temppelin? Lisanka pudistelee päätään. Adrastea voi olla mitä tahansa, mutta mielipuoleksi Lisanka ei suostu kuningatarta uskomaan. Ei, vaikka tämä hylkäsi hänet maan alle.
”Uskon, että hänen korkeutensa lähetti minut maan alle vain, koska hän tajusi minun olevan varjoton.”
”Ehei, punapää, sinä et ymmärrä tästä yhtään mitään.”
Kiukku sihisee Lisankan kehossa. Vieläkö Minerva jaksaa aliarvioida häntä?
”En tietenkään, kun kukaan ei kerro minulle mitään kokonaista!”
”Myöhemmin! Malta nyt vähän. Sinähän melkein kuolit.”
”Se ei varsinaisesti ollut minun vikani.”
”Sinä se olet sitten hankala. Mitäs sanot, jos minä olinkin se, joka vaihtoi vaatteesi?” Minerva sanoo nyökäten Lisankan uusia vaatteita päin. Lisankan kasvot punehtuvat oitis.
”E-… Ei kai –”
”Sinua on sitten mukavaa kiusata. Hassu. En tietenkään vaihtanut. Kunnioitan vakaumustasi.” Minerva kurottaa pörröttämään Lisankan märkää tukkaa.
Itku puristaa kurkkua. Minerva laskee vain leikkiä, mutta Lisanka on juuri käynyt kuoleman ovilla. Hänen lankansa on miltei purkautunut auki. Kutojattaret säästivät hänet sittenkin. Lisanka ymmärtää kyynelten tulleen varkain, kun Minerva kietoo kätensä hänen ympärilleen ja silittää hänen kylkeään.
”Anteeksi”, Minerva kuiskaa, ”se oli tahditonta. Tietenkään en tekisi sinulle niin. Pidän sinusta, punapää. Ja ennen kaikkea kunnioitan ihmisiä sellaisina kuin he ovat. Anna minulle anteeksi.”
”Ei tämä sitä ole”, Lisanka nyyhkäisee, ”minä vain… On tapahtunut niin paljon. Minä melkein kuolin. Sitä on vaikea niellä.”
”Tiedän sen. Ei hätää. Olet täällä nyt. Haluaisin sanoa, että olet turvassa, mutta kuten näet, me varjontappajatkaan emme tee kotia minnekään. Mutta nyt olemme tässä. Ja sinä olet meidän kanssamme. Se riittää.”
Lisankan katse harhailee Minervan ohi. Ei elämän merkkejä. Mies on oikeassa. Varjottomille ei ole tilaa edes maan alla. Lisankan katse painuu maahan. Hän huokaisee syvään. Vaaran tuntu ei koskaan lakkaa pistelemästä kehossa. Ei saa kysyä, koska pakoilu ja odotus loppuu. Ei saa pettyä, jos se ei lopukaan. Lisanka pysyy aivan hiljaa ja huomaa nojaavansa Minervaan tiiviimmin kuin kuvitteli.
Luolan täydeltä punatukkaisia ihmisiä. Lisanka, joka ei ole koskaan nähnyt ainuttakaan ennen Minervaa, tuijottaa väsymyksensä takaa, kuinka varjottomat kulkevat hiukset vapaana ja elävät kuten tavalliset ihmiset. Paistavat lihaa ja juttelevat. Kyyneliä valuu hiljaa Lisankan poskille.
”Täällähän te olittekin.” Tumma ääni. Lisanka säpsähtää, kun kultasilmäinen mies seisoo yllättäen heidän edessään. Miehen hurja tukka on kuivunut sotkuiseksi pedonharjaksi. Lähempää tarkasteltuna mies on solakampi kuin aluksi vaikutti. Mustien vaatteiden alta erottuu kireitä lihaksia ja haaleita haavoja.
”Kiitos, Minerva, kun pidit hänestä huolta.”
Minerva virnistää miehelle. Hän silittää vielä kerran Lisankan olkaa ja hypähtää kevyesti kiveltä. Minerva katoaa muiden punahiuksisten sekaan jättäen Lisankan kaksin miehen kanssa.
Kultasilmät ovat täydellinen todiste. Lisanka huomaa itkevänsä jo niin, että hengitys on raskasta. Lisanka painaa kädet suulleen. Hän tietää katsovansa itkunsa läpi miestä, joka on tavalla tai toisella saattanut hänet aluille tähän maailmaan. Miestä, joka on hänen todellinen isänsä. Ja joka hylkäsi hänet.
Kaikki vastaukset seisovat Lisankan edessä. Hänen ei tarvitse kysyä, hän tietää sydämessään, että tässä se nyt on, hetki, jota kohti hän on juossut. Isä on hänen edessään. Lisanka kurottaa kättään kohti miestä, josta ei tiedä vielä mitään muuta kuin nimen, joka lepää kirjoitettuna hänen sydämeensä.
Mies tarttuu Lisankan käteen ja puristaa. Ele on Lisankalle liikaa. Hän nousee ylös ja antaa miehen ottaa hänet syleilyynsä. Mies tuoksuu joltakin syvältä ja voimakkaalta. Lisankalle vieras tuoksu. Mutta kädet hänen ympärillään ovat suuret ja lempeät, ne pitävät hänestä kiinni kaikella sillä hellyydellä, joka häneltä on uupunut koko elämän. Välimatka unohtuu. Sanat unohtuvat. On vain hetki, heidän kahden, isän ja tyttären.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti