Luku 33: Soihdun valossa
Kun uni repeytyy rikki ja Lisanka hätkähtää hereille, hän erottaa tutun selän edessään. Leveät hartiat ja musta kangas, joka myötäilee selän kaarta. Minerva on nukahtanut Lisankan viereen. Lisanka nousee varoen ylös, jotta miehen ei tarvitse herätä. Minervan kylki kohoilee tasaisesti, uni on syvää. Jokin nukkuvassa miehessä herättää Lisankassa syvää hellyyttä. Rintaa puristaa.
”Hän jäi valvomaan untasi”, kuuluu Siran lempeä ääni kauempaa. Sira on kietonut mustan huivin harteilleen. Suurelta vyöltä roikkuu veitsiä ja pieniä piikkejä.
”Minervako vahti minun untani?” Lisanka hätkähtää. Miehen silmät ovat ummistetut, pisamaisilla kasvoilla lepää tyyneys. Lisankan on vaikeaa kuvitella miehen näyttävän niin levolliselta.
”Minerva välittää sinusta kovasti”, Sira sanoo hymähtäen.
”A… ai.” Lisanka ei tiedä, mitä sellaiseen kuuluu vastata. Minerva on mukava kaikille. Lisanka muistaa, kuinka tämä nauroi eilen varjottomien naisten kanssa. Minerva vain on sellainen ihminen. Hänen kaltaisensa ovat harvassa. Lisanka muistaa yhä, kuinka Adrastea oli hänen lällään olematta todella siinä. Kuningatar oli läsnä vain itsensä vuoksi.
”Lepäsitkö riittävästi?” Sira kysyy.
Lisanka nyökkää vaisusti. Uni istuu yhä hänen raajoissaan, tekee niistä raukeat.
”Jaksatko kävellä kanssani hetken?”
”Kävellään vain.” Lisanka tietää antavansa luvan muuhunkin. Jos hän seuraa isäänsä, tämä päästää hänet sisään maailmaansa, kertoo asioita, joihin hänen sydämensä on janonnut vastauksia.
Sira vie Lisankan käytävälle, josta hänellä ei ole mitään muistikuvaa. Siran on täytynyt kantaa hänet kauempaa tänne. Käytävä on kapea, mutta sillä mahtuu kävelemään selkä suorana. Korkeutta riittää. Seinämät on valaistu soihduin. Lisankan on mahdotonta kuvitella, että varjottomat todella erottavat käytävät toisistaan, kuljettavat näkymätöntä karttaa mielessään jatkuvasti.
”Me kuljemme hyvin pitkälti lihasmuistimme varassa”, Sira sanoo kuin näkisi tyttärensä kasvoilta, mitä tämä ajattelee. ”Kehomme muistaa, minne kääntyä. Kaikki eivät ole siinä yhtä kehittyneitä. Jotkut varastavat paperia ja sulkakyniä ja yrittävät piirtää karttaa. Se on kuitenkin vaarallista ja kartat täytyy säännöllisin väliajoin hävittää kokonaan. Jos ne päätyvät hoviin, meillä ongelmia.”
”Luolastohan johtaa myös hoviin saakka. Kuningatar on siitä hyvin tietoinen.”
”Me emme vielä tiedä, kuinka tietoinen. Se, että hän yritti tappaa sinut, on riittävä todiste epäilyillemme.”
”Epäilyillenne?”
”Olemme jo vuosia uskoneet Adrastea El Varinin kuuluvan kulttiin.”
Lisanka henkäisee. Adrastealla oli aina kovat silmät ja suora ryhti, joiden taakse oli vaikea nähdä. Mutta että kultisti? Tätä Minervan täytyi tarkoittaa.
”Lisanka. Ennen kuin kerron sinulle, kuinka synnyit tähän maailmaan, kerro minulle eräs asia. Aion palata tähän vielä myöhemmin, mutta yksi asia kerrallaan toistaiseksi.”
”Hitaasti. Minulla on paljon prosessoitavaa.”
Sira nyökkää ja pysähtyy keskelle käytävää.
”Oliko se mies kuningattaren kanssa, kun sinut hylättiin tänne? Kuningattaren neuvonantaja. Mies, joka tuntuu olevan joka paikassa.”
”Sirius? Toki. Hän ja kuningatar sysäsivät minut pimeään.”
”Se vahvistaa toisen epäilymme. Emme ole olleet juurikaan kultin kanssa kohtaamisissa, – ja hyvä niin – mutta se mies on herättänyt epäilyjä siitä lähtien, kun ilmestyi kuvioihin.”
”Niin herättää hovissakin.” Lisanka muistaa hovin vanhimpien katseet, kun Sirius käveli heidän ohitseen. Kuin he etsisivät jatkuvasti syytä savustaa mies ulos.
Soihdun väpättävä valo saa Lisankan ajattelemaan Rashnaa. Prinssin luontaista lämpöä. Ja kyyneliä, jotka Sirius hänestä puski esiin. Kuinka prinssi pärjäisi ilman Lisankaa? Lisanka tahtoisi vain juosta Rashnan luo ja kertoa, että mies, johon tämä luottaa, ei ole mitään, mitä hän kuvittelee tämän olevan. Siriuksen ilmeessä ei ollut hiventäkään myötätuntoa, kun hän sysäsi Lisankan pimeään.
”Kukaan ei tiedä, mistä se mies ilmestyi”, Sira huokaa. ”Varjontappajat ovat epäilleet jo vuosia, että hän kuiskailee Adrastean korvaan asioita ja saa naisen toimimaan haluamallaan tavalla.”
”Kuningatar ei vaikuttanut naiselta, joka antaisi ohjailla itseään.”
”Olet oikeassa. Mutta se mies ei tunnu tavalliselta mieheltä. Ajattelitko koskaan palatsissa ollessasi, miksi kukaan ei kyseenalaista sitä, ettei hän ole kertonut sukuaan? Suku on kaikki kaikessa Laetassa. Kuinka nimetön mies pääsisi vetelemään naruja hallinnon keskuksessa?”
Sira on oikeassa. Jokin kuningattaren neuvonantajassa särähtää tavalla, josta Lisanka ei vielä saa otetta. Miehen iättömät, kauniit kasvot ja sulavat, tarkoin harkitut sanat. Mies voi olla kultisti, mutta hänessä on jotakin muutakin. Lisankaa puistattaa.
”Mutta ei puhuta siitä vielä”, Sira sanoo ja hymähtää. ”Minä eksyin hieman aiheesta. Anteeksi. Voimme puhua tästä myöhemmin.”
”Liittyykö tämäkin siihen sinun… suunnitelmaasi?”
”Tavallaan. Kaikki liittyy kaikkeen. Me olemme osa suurta kudelmaa.”
Lisanka hymyilee. Hän ei tiedä, uskooko Sira mihinkään. Tässä hetkessä sillä ei ole merkitystä, mitä Sira kumartaa, kutojattaria vai itseään. Sira on vihdoin täällä, hänen luonaan.
”Minä voin kertoa sinulle kaiken siitä, kuinka sinä synnyit tähän maailmaan. Voin kertoa sen osissa tai kaiken kerralla, saat itse päättää, mitä jaksat.”
Lisanka nielaisee. Hän ajattelee perhettään kivimajassa. Kotona. Prinssiä palatsissa. Minervaa nukkumassa uupumustaan pois. Kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat piirtäneet jälkensä Lisankan sydämeen. Lisanka huomaa hymyilevänsä isälleen. Kuinka hän voisi rakastaa kaikkia elämänsä ihmisiä, jos hän on ikuisesti lukossa itsessään? Sotkeentunut lankavyyhti.
”Kerro minulle kaikki. Meillä on aikaa.”
*
21 vuotta sitten
Keskustelu kuuluu kiivaampana. Mies ja nainen, ilmiselvästi jumissa. Paniikki kuultaa äänistä. He ovat piilossa. Sira pysyttelee syvyyksissä, kuuntelee hetken. Nämä kaksi eivät ole kultisteja. He ovat tavallisia kansalaisia, jotka ovat eksyneet. Paniikissa he yrittävät löytää takaisin maan pinnalle, kultaisen auringon valoon.
Nainen. Toinen heistä on nainen. Siran koko keho jännittyy ajatuksen voimasta. Mahdollisuus levittäytyy hänen eteensä kirkkaampana kuin koskaan. Kuinka monesti varjoton näkee tavallisia ihmisiä, niitä, jotka voivat kulkea auringossa vailla pelkoa henkensä menettämisestä?
Ajatus johtaa Siran ylemmäs. Keho toimii ilman lupaa. Nainen hätkähtää tulijaa, mies vie kätensä hänen suojakseen. Aviomies, siis. Se mutkistaisi asioita. Älä haaveile vielä. Sira nostaa kätensä ylös. Ei hätää. Molempien silmistä erottuu hienoinen paniikki, mutta he rauhoittuvat, kun Sira vie kätensä ristiin ja kumartaa. Kunnianosoitus, sisaruskon peruja. Miehen käsi laskeutuu alas, mutta pysyy yhä jännittyneenä.
”Ei hätää. En tahdo teille pahaa.”
”Sinulla on punaiset hiukset.”
”Olet varjoton.” Miehen ääni on kova. Hän voisi sanoa jumalaton, ja se kuulostaisi hänen huuliltaan samalta.
”Niin, se minä olen. Ei mitään hätää, vannon kutojattarien nimissä, etten tahdo teille pahaa. Kuulin vain äänenne. Oletteko te eksyneet?”
”Me olemme suojassa myrskyltä.”
Tosiaan. Sira kuulostelee hetken. Laahaava ääni johtui siis siitä. Maan pinnalla kutojattaret koettelevat kudelmaansa, pistävät maailman narut hetkeksi sekaisin. Ajatus hymyilyttää Siraa hetkisen. Luonnon myllerrys on tuonut nämä ihmiset hänen luokseen. Tahtooko maailma sittenkin hänen vielä yrittävän?
”Minä olen Sira.” Sira nyökkää molemmille.
”Amras Irelian”, mie sanoo yhä aavistuksen nyreästi.
”Malthe, hänen vaimonsa.” Naisen ääni on jo pehmennyt. Katseessa on kiinnostuksen siemen. Hyvä. Sira aikoo ruokkia sitä, kasvattaa sen täyteen voimaansa.
”Tiedätkö sinä, kuinka täältä pääsee pois?” Malthe kysyy varovasti.
”Pitempi reitti vie aivan Ardellen keskustan liepeille. Lyhempi reitti, se, jota kautta tulitte… Odottakaa hetki tässä. Minä käyn katsomassa.”
Sira jättää kaksikon tuijottamaan toisiaan epäuskoisena. Myrsky on heittänyt hiekkaa käytävälle. Suuaukon paikalla on suuri kivi. Sira nielaisee. Kiveä ei siirrettäisi edes kolmen ihmisen voimin. Sira huokaa syvään. Kaksikko on loukussa. Kun Sira palaa takaisin alemmas, pariskunta näkee vastauksen jo Siran kasvoilta.
”Olen pahoillani. Reitti on tukossa. Myrsky, tiedättehän…”
Malthe parkaisee.
”Meillä on kolmevuotias tytär yksin kotona!”
”Meidän piti käydä vain lyhyellä visiitillä kaupungissa ja tulla nopeinta reittiä kotiin. Mutta myrsky yllätti meidät. Kuinka me nyt…”
”Pitempi reitti kestää alle puoli päivää. Se vaatii jonkin verran kestävyyttä, mutta te pystytte siihen. Minä voin opastaa teitä, matkalla on muutama kohta, josta voi kulkea väärään suuntaan.”
Amras ja Malthe nyökkäilevät. Sira tietää, että muita vaihtoehtoja ei juuri ole, jos he mielivät päästä takaisin lapsensa luokse. Heillä on siis jo lapsi. Hyvä. He voisivat kasvattaa toisenkin. Sira sysää ajatuksen hetkeksi syrjään. Hänellä olisi aikaa puhua pariskunnalle. Hetken kaikki kolme kulkevat pimeässä Siran perässä. Amras on kompastua useampaan otteeseen, hänen vaimonsa pitää häntä pystyssä.
Kun ensimmäinen soihtu on ripustettuna seinällä, Sira nappaa sen käteensä ohjatakseen kaksikkoa eteenpäin. Hän itse näkee pimeässä muotoja. Hänen silmänsä ovat tottuneet valottomaan tilaan, se on ainoa todellisuus, jonka ne tietävät. Auringonvalo sattuisi niihin, niin kauan hän on ollut poissa maan päältä.
”Kuulehan, Sira…” Amras karaisee kurkkuaan. Siraa huvittaa. Mies on selvästi halunnut kysyä jotakin jo hetken. ”Kuinka sinä…”
”Kuinka olen täällä?”
”Ei, kun kuinka olet hengissä? Anteeksi suora kysymykseni.” Amras ei ole aidosti pahoillaan. Miehen on täytynyt lukea historiankirjoista, kuinka varjottomia on tapettu jumalattomina kansanvihollisina.
”Minun vanhempani rakastivat minua hyvin paljon”, Sira vastaa hymyillen.
”Sinulla on vanhemmat?”
Suorat sanat saavat Siran nauramaan.
”Niin, totta, usein kaltaiseni virheet kudelmassa heitetään jokeen tai jätetään aavikolle petojen syötäväksi. Mutta eivät minun vanhempani. He halusivat antaa minulle elämän, vaikka en ollutkaan tavallinen lapsi.”
”Sehän on ihanaa”, Malthe sanoo.
”Malthe! Varo sanojasi. Hänhän on –”
”Olenko?” Sira korottaa ääntään. Se kaikuu luolastossa. ”Olenko todella?”
Amras pysähtyy. Miehen valkoiset kulmat kurtistuvat.
”Mikä tekee minusta vaaran tavalliselle kansalle? Mikä estää minua olemasta tavallinen?”
”Varjottomuus on väärin. Veljen temppuja.”
”Tai kenties juuri päin vastoin.” Sira hymähtää. ”Tiedättekö, minun isäni tutki varjottomia. Olette varmasti kuulleet, kuinka kaikki varjottomiin liittyvät maininnat hävitettiin hovista. Se johtui minun isästäni. Hän ei paitsi halunnut säilyttää lapsensa henkeä, vaan myös ymmärtää, miksi olin tällainen. Hän kuoli sen tiedon vuoksi.”
”Olen pahoillani”, Malthe sanoo hiljaa.
”Olemmehan me siitä kuulleet. Mutta mitä isäsi sai selville?”
Sira virnistää. Hyvä. Tätä hän on odottanut.
”Kansalla ei ole edes yhtä ainutta syytä vainota varjottomia. Se on pelkkä keksitty juoni, jolla pönkitetään kuninkaallisten asemaa sisaruskon keskuksena. Jalomielisinä hallitsijat teloittavat pahoja ja jumalattomia varjottomia ja niittävät mainetta ja kunniaa. Mutta tiedättekö mitä? Niissä historiankirjoissa ei mainittu ainuttakaan varjottoman tekemää rikkomusta. Vain meidän hiustemme punainen väri ja varjon puuttuminen yhdistivät meitä. Minä tiedän. Olen lukenut ne kirjat. Isäni ei tehnyt huolimatonta työtä. Hän kopioi kaiken, minkä ehti ennen kuolemaansa. Hän halusi todistaa maailmalle, että hänen lapsensa kaltaiset eivät olleet tehneet mitään väärää.”
Hetken kaikki kävelevät hiljaisuudessa. Amras tuijottaa eteensä mietteliäänä, Malthesta näkee, että hän on mielipiteensä jo muodostanut. Kun Malthe viimein avaa suunsa, Sira tietää jo, mitä nainen sanoo.
”Minä uskon sinua.”
”Mutta Malthe…”
”Rakkaani, mitä me tietäisimme sellaisesta elämästä? Emmekö voi uskoa ainoaa elävää todistetta, joka meillä on?”
Amras huokaa syvään.
”Toki, toki. Mutta mistä me tiedämme, vaikka tämä mies olisi kultisti ja johdattaisi meitä pimeään?”
”Te voitte joskus tulla tapaamaan meitä kaikkia, jos se saisi teidät uskomaan minua.”
”Teitä kaikkia?” Edes Amras ei pysty enää peittelemään kiinnostustaan. ”Mutta eiväthän…”
”Sen jälkeen, kun ymmärsin, mitä varjottomuus todella merkitsee, minä aloin koota meitä yhteen. Meitä ei ole paljon ja olemme vielä hyvin hajanainen ryhmä, mutta olemme yhtä kaikki ensimmäistä kertaa Laetan historiassa yhdessä.”
”Hetkinen nyt.” Amras tarttuu Siraa hihasta. Sira pysyy tyynenä, hän tietää, mihin tämä vielä johtaa. ”Mitä tarkoitat sillä, että tiedät, mitä varjottomuus todella merkitsee? Merkitseekö se jotakin muuta kuin sitä, ettei sinulla ole varjoa, jota veli voi ohjailla?”
Sira hymyilee. Amras kyselee vielä, mutta Malthe on jo ymmärtänyt. Naisen ilme on levollinen. Hän vain odottaa Siralta vahvistusta. Loistavaa. Naisen sydän on vielä nuori ja silmät auki.
”Olet aivan oikeassa. Veli ei pysty meille, koska olemme hänen ulottumattomissaan. Mutta mepä pystymmekin hänelle.”
Malthen silmissä kiiltävät kaikki ne tähdet, joista Sira on nähnyt vuosien varrella vain häivähdyksiä. Koko suurena maailman ylle kaartuva taivas. Sira tietää, että seuraavat tunnit määrittävät koko hänen tulevaisuutensa.
”Kun minun äitini uupui jatkuviin kuulusteluihin miehensä teloituksen jälkeen, hän murtui. Veli sai hänen varjonsa ja kidutti hänestä pelkän haamun. Minä kuvittelin, etten voisi tehdä mitään. Sitten eräänä päivänä veli heitteli äitiäni kuin sätkynukkea. Minun lempeä äitini yritti varjonsa ohjaamana tappaa minut. Ja minä…”
Sira pitää tauon. Osittain itsensä vuoksi, osittain Malthen, joka kuuntelee tähdet silmissä tuikkien. Muisto istuu yhä syvällä Sirassa. Hän ei ole unohtanut, miltä tuntuu väistää omaa äitiään. Naista, jota hän kunnioittaa enemmän kuin ketään.
”Minä iskin äitiä takaisin. Itsepuolustukseksi. En kuitenkaan osannut pidellä puukkoa, joten osuin ohi. Hänen varjoonsa. Ja silloin minä tiesin, miksi varjottomat todella ovat olemassa tässä kudelmassa. Me olemme veljen virhe ja kutojattarien armahdus. Me pystymme tappamaan kontrolloidut varjot. Sen virheen veli teki kutoessaan maailmaan varjoja sisartensa käskystä. Hän teki huolimatonta työtä ja jätti osan varjoitta.”
Jopa Amrasin silmissä kiiltää ajatus. Sira tietää, että mieskin uskoo häntä.
”Entä sinun äitisi?” kysyy Malthe vaimealla äänellä.
”Äitini on elossa ja voi hyvin, kiitos kysymästä. Hän toipui hitaasti, mutta voi tätä nykyä hyvin. Ja minä ymmärsin vihdoin, keitä me olemme. Yhdessä isäni muistiinpanojen ja oman tajuamiseni avulla olen vihdoin siinä pisteessä, että varjottomat tunnustavat kykynsä. Vain yksi asia puuttuu.”
”Tämä maailma ei tunnusta teitä osaksi sitä”, sanoo vuorostaan Amras. Ymmärrys huokuu miehen äänestä. Sira nyökkää hitaasti.
Koko matka kuluu keskustellessa. Varoen Sira pudottelee suunnitelmansa palasia puheeseensa. Malthe ja Amras kuuntelevat ja nyökkäilevät, eivät tunnu enää kieltävän. Meidän elämämme on jatkuvaa pakenemista. Tällä kokoonpanolla emme saa koskaan hallintoa uskomaan, että emme ole jumalattomia. Jos meitä olisi vähän enemmän… Mutta emmehän me sitä voi ennustaa.
Hienoisia vihjauksia. Kun Malthe vihdoin tarttuu niihin kiinni, Siran rintaa vihlaisee.
”Anteeksi suora kysymykseni, mutta eivätkö varjottomat voi saada lapsia?”
”Voimme. Elämäntilanteemme ei vain juuri salli sitä. Helppoahan se olisikin, jos voisimme kasvattaa lapsia ja vahvistaa joukkojamme. Todistaa siten maailmalle, että olemme olemassa ja ansaitsemme elää.”
Malthe räpyttelee silmiään.
”Yksikään varjoton ei siis ole koskaan saanut lasta?”
Sira pudistaa päätään. Nainen ajattelee samaa kuin hänkin. Kukaan ei vain sano sitä ääneen. Idean mielettömyys pistelee Siraa kaikkialta. Mutta mitä hän menettäisi? Tämä voi olla hänen ainoa tilaisuutensa kohdata tavallista kansaa. Ihmiset eivät tule maan alle, koska he eivät tunne reittejä ja pelkäävät sitä, mikä varjoissa odottaa. Kulttia ja suurta, ihmeellistä luontoa.
Kun Sira saa kaksikon Ardellen keskustan puoleiselle suuaukolle, hän vetää syvään henkeä. Ei hän mitään menettäisi. Sitä hän hokee itselleen ennen kuin avaa suunsa.
”Odottakaa. Minulla on idea.”
*
Lisanka saattaa nähdä, kuinka hänen äitinsä on katsonut Siraa, kuulla, kuinka hänen isänsä henkäisee. Yhdessä he ovat ihmetelleet, kuinka kukaan uskaltaa sanoa sellaista ääneen jumalattarien kuunnellessa. Siraa hymyilyttää. Itkettää. Niin hän sai alkunsa. Jonkin suuremman nimissä. Ajatus on suuri, niin suuri, että Lisanka tuntee itsensä hiekanjyväksi sen alla.
”Kuinka sinä sait vanhempani suostumaan siihen?”
”En minä aluksi saanutkaan. Erityisesti isäsi oli sitä vastaan. Ja miksi ei olisi, minähän ehdotin suoraan rikkovani heidän avioliittonsa. He tiesivät hankkivansa vielä lisää lapsia, joten se ei olisi ollut ongelma. Moraalinen puoli oli.”
”Isäni ei varmasti hyväksynyt sitä.” Lisanka muistelee pistelevää ylpeyttä isässään. Häpeää, joka esti häntä kertomasta tätä kertomusta. Nyt hän vihdoin näkee kuvan kokonaisena. Tämän vuoksi isä halusi hänen kuulevan kaiken Siralta.
Lisanka vetäytyy vasten kylmää kiveä, laskeutuu hetkeksi istumaan. Kaikki on niin kovin valtavaa.
”Minä puhuin heidän kanssaan aiheesta vielä useasti. Taivuttelin heitä seuraavaan kudelman juhlaan saakka. Siihen mennessä he olivat ehtineet tavata niin äitini kuin muutaman muun varjottomankin. He ymmärsivät maailmasta keskivertoa kansalaista enemmän. Eivätkä he pelänneet. Kenties se sai heidät suostumaan lopulta.”
”Minun vanhempani tekemässä historiaa…”
Siran kasvoille piirtyy hymy.
”Niinkin sen voi sanoa. Kuulehan, Lisanka, sinä tahdot varmasti takaisin lepäämään. Tulehan. Ei sinun tarvitse siihen jäädä.”
”Tahdon kuulla lisää. Kerro minulle, miten sovitte kaikesta.”
”Myöhemmin. Näkisit itsesi. Olet aivan poikki.”
Lisanka yrittää nousta jaloilleen. Keho ei tottele. Sira on oikeassa.
”Odota hetki. Anna minun istua tässä vähän aikaa…”
Sira tuijottaa tytärtään hetken. Sitten mies istuutuu Lisankan vierelle. He istuvat soihdun valossa aivan hiljaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti