Luku 40: Koru
Pieni talo on rakennettu kivijalalle. Sen sisätilat ovat täynnä tavaraa, mutta ilma pääsee kiertämään huoneesta toiseen. Lisanka kiinnittää huomiota kankaiden tuoksuihin, ne tuovat mieleen kodin, vaikka muuten talo on paljon kehittyneempi. Selkeästi hovissa työskennelleen miehen perintöä. Lisanka tahtoisi koskettaa jokaista ikkunaa, jossa on lasi.
Ruokapöytä on täynnä hedelmiä ja vastaleivottuja, lämpimiä nyyttejä. Minerva nojaa röyhkeästi pöytään, miehen hiukset ovat yhä harottavalla ponnarilla. Minervan näkeminen saa Lisankan kehon jännittymään. Mies huomaa hänen tulonsa ja virnistää leveästi.
”Punapää! Sinä olet hengissä!” Minerva huudahtaa aivan kuin Lisankan henki olisi riippunut ohuesta langasta. Minerva avaa kätensä ja vetäisee Lisankan syleilyynsä. Kun Lisanka sävähtää, Minerva päästää oitis irti.
”Oi, anteeksi, osuin haavaasi…” Minerva hengähtää. Hänen kätensä silittää jo Lisankan vapaita hiuksia. Lisanka säpsähtää uudelleen. ”Hmm? Mitä nyt?”
”Hiukset! Emme ole enää maan alla. Missä minun huivini on?”
”Tallessa, tyttökulta”, kuuluu elämän madaltama naisääni kauempaa. Elrin saapuu keittiöön sekoittaen punaista kastiketta kulhossa. Nyyttejä varten, kenties. Lisanka ei näe muuta kuin harmaantuneen naisen hymy kasvoillaan.
Lisanka säntää halaamaan Elriniä, joka vain vaivoin ehtii sysätä kastikkeen sylistään. Lisanka rutistaa lujaa, miltei liian kovaa, sillä vanhus päästää henkäyksen. Hänen isoäitinsä. Nainen, joka on selvinnyt kontrolloidusta varjosta ja aviomiehen menetyksestä. Elrin on kulkenut läpi kaikista vuosista aivan omin voimin.
”Noh, tyttöseni, ei mitään hätää… Mitä nyt?”
”Minä en tiennyt… En tiennyt…”
”Oi. Ai. Sira, sinä lurjus, sinä kerroit hänelle!”
Elrin rutistaa lapsenlapsensa harteita. Leveä hymy leviää ryppyisille kasvoille. Sira ja Minerva virnuilevat taustalla.
”Olitko sinä kieltänyt häntä kertomasta?” Lisanka kurtistaa kulmiaan.
”Halusin nähdä sinun reaktiosi”, Elrin kertoo ja taputtaa Lisankaa poskelle. ”Tervetuloa perheeseen, tyttö pieni.”
Epäuskoinen Lisanka rutistaa isoäitiään vielä kerran. Elrin vain nauraa.
Kun naiset asettuvat pöydän äärelle, Minerva on jo nyyttien kimpussa. Mies hymyilee leveästi saadessaan ruokaa eteensä. Lisankaa alkaa naurattaa. Tällaisen perheen hän voisi hyväksyä.
”Missä muut ovat?” Lisanka kysyy ymmärrettyään heitä olevan vain neljä.
”Menivät tutkimaan lähistöä ja metsästämään”, Minerva kertoo.
”Siinä, missä tämä nerokas nuori mies kaatoi minun maustehyllyni”, Elrin nauraa.
”Mitä!”
”Vähän vain nojasin…” Minerva haroo hiuksiaan.
”Voitko ystävällisesti olla riehumatta armaan äitini kodissa?” Sira huokaisee.
”Maustehylly aloitti!”
Aivan kuin kotona. Sillä erotuksella, että heidän keski-ikänsä on lähempänä kolmeakymmentä kuin kymmentä. Lämpö on sama. Hellä liekki rinnassa. Sen alla kytee jatkuva pelko kiinnijäämisestä ja siitä, mitä tapahtuu Laetan varjoissa. Asioista, joille Lisanka ei vielä voi mitään.
Aterian jälkeen Sira nostaa jälleen palatsin pöydälle.
”No niin, jokohan meidän olisi korkea aika puhua virallisista asioista.” Toteamus, ei varsinainen kysymys. Lisanka tietää, että aihetta ei voi paeta enempää.
”Punapään pitää antaa meille raportti palatsin tapahtumista. Kerrohan meille, oliko prinssi ihana!”
”Minerva!” Sira ärähtää.
”Oli hän”, Lisanka sanoo hymyillen Minervalle lempeästi, ”oikein ihana.”
Minervan vihreät silmät suurenevat. Lisanka näyttää miehelle kieltä.
”Lapset, lapset”, Sira huokaa. Lisanka alkaa nauraa.
”Hyvä on, anteeksi.” Lisanka rykäisee kurkkuaan. ”Olen hyvin huolissani hänen korkeudestaan. Yritin parantaa hänen varjonsa kahdesti, mutta se ei onnistunut. On selvää, että kuningatar ja hänen neuvonantajansa eivät halunneet minun todella auttavan prinssiä. Te ymmärrätte varmasti paremmin, mistä siinä on kyse. Prinssi väitti minulle, ettei hän ollut riittävän hyvässä kunnossa parannettavaksi. Vaikka eihän siinä voinut olla siitä kyse, sillä onnistuin parantamaan häntä paljon huonokuntoisemmankin.”
Lisanka muistaa yhä ihmiset pimeässä. Hän saa väristyksiä. Kaikki muut tuijottavat häntä silmät suurina.
”Sinä… paransit jonkun?” Minerva kurtistaa kulmiaan.
Ja Lisanka kertoo. Hän kertoo iholle tunkeutuneesta pimeästä, syvälle maan alle hylätyistä ihmisraunioista. Jumalan vihollisista, kuten Adrastea oli sanonut. Jokaisella sanalla kaikki muut huoneessa jännittyvät entisestään.
”Tämä on tähän asti painavin todiste kuningattaren petollisuudesta”, Sira sanoo hiljaa. ”Ei ole varsinaisesti laillista teljetä ihmisiä maan alle. Palatsissa on tyrmä erikseen. Tämän täytyy olla kuningattaren oma keksintö.”
”Tai Siriuksen”, Lisanka huomauttaa.
”Nähtäväksi jää, kuinka moni ajatus on alun alkaenkaan Adrastean omasta päästä lähtöisin. Se mies on ongelma.”
”Me emme vieläkään tiedä Siriuksen todellista henkilöllisyyttä”, Minerva huokaa. ”Sirius hän ei ainakaan ole. Emme tiedä, mitä hän on tehnyt kuningatar Adrastealle saadakseen naisen uskomaan itseään niin tiiviisti.”
”Kuningatar ei ole viaton itsekään. Hän ei ole täydellisen johdateltavissa.”
”Onko mahdollista, että kyse on intiimistä suhteesta? Silläkö Sirius ohjailee kuningatarta?”
Lisanka muistelee Siriuksen ja kuningattaren tapaa olla toistensa lähellä. He liikkuivat samaan tahtiin. Kaikki on mahdollista. Lisanka ei tiedä siitä maailmasta mitään. Hän tietää vain Rashnan lohduttomat kyyneleet miehelle, joka ei koskaan rakastaisi häntä. Lisanka ei ole varma, kannattaako Rashnan tunteista kertoa. Rashnan rakkaus on herkkää ja kaunista. Lisanka tahtoo vaalia sitä, vaikka sen kohde ei koskaan ansaitse niin lempeitä tunteita osakseen. Voisiko Lisanka auttaa poikaa kertomalla? Lisanka nielaisee. Rashna antaisi hänelle anteeksi myöhemmin.
”En tiedä”, Lisanka sanoo lopulta. ”Lähtisin siitä, että kuningatar ei alun alkaenkaan ole puhtain aikein liikenteessä. Mutta… Prinssi. Hän on rakastunut Siriukseen.”
Minerva ja Sira vaihtavat katseita. Elrin huokaa syvään.
”Juoni. Se on kaikki yhtä suurta juonta”, Elrin kommentoi. ”Jos kuningatar ja se mies ovat kimpassa, he ovat yhdessä kehittäneet juonen, jolla murtaa prinssi. Kultin touhuja. Ei tässä muusta voi olla kyse. Kyllä kultin meno on nähty. He pyrkivät prinssin kautta johonkin suurempaan.”
”Lisanka, kerro lisää prinssistä. Kaikesta hänessä.”
Lisanka hätkähtää isänsä kysymystä. Hän kuvailee prinssin syaaninsinisiä silmiä, samansävyisiä kalliita asuja ja kiilteleviä koruja. Sira nyökkäilee. Kun Lisanka kertoo, miltä prinssi olisi todennäköisesti näyttänyt ilman kokemiaan kärsimyksiä, Minerva nyrpistää nenäänsä.
”Pelkkä kakara”, Minerva huokaa, ”ei tästä ole mitään hyötyä. Ei prinssin tunteilla ole välttämättä mitään tekemistä hänen varjonsa kanssa.”
”Varmasti on”, Elrin pistää vastaan. ”Sen Siriuksen kaltainen mies ei peuhaisi turhan takia prinssin kaltaisen nuorikon kanssa. Vaarallista touhua. Tämä sama mies laittoi meidän Lisankamme maan alle. Hän ei tahdo hyvää. Armas lapsenlapseni, kertoisitko vielä uudelleen, mitä prinssillä oli yllään?”
Lisanka kallistaa päätään. Mitä merkitystä Rashnan vaatteilla on? Lisankan kuvailtua Elrin nousee ylös. Vanha nainen hyörii hetken kirjahyllyjensä parissa. Niiden tavallisten, jotka saavat olla esillä. Niitä hovi ei tarkastuskäynneillään epäilisi laittomiksi. Maanalaisesta maailmasta kenenkään ei tarvitse tietää mitään.
Elrin palaa vanhan historiankirjan kanssa. Kultin historiaa, kannessa lukee. Tummanvioletit kannet, ajan myötä rispaantuneet. Kaikki kotinsa historiankirjat lukenut Lisanka ei ole koskaan nähnyt vastaavaa. Sijainnistaan päätellen kirja on kuin onkin laillinen.
Elrin selaa kirjaa aikansa. Osa sivuista on mustunut, joistakin puuttuu kulma. Kirja on käsin tehty, ainoa laatuaan. Sen erottaa kuluneista hiilipiirroksista, jotka havainnollistavat milloin mitäkin. Elrinin sormet pysähtyvät suurta korua esittävän kuvan päälle.
”Se prinssin koru. Näyttikö se mahdollisesti tältä?” Elrin kysyy osoittaen kuvaa. Lisanka kumartuu katsomaan. Haalistunut piirros esittää teräväreunaista, suurta korua, josta puuttuvat jumalattarien silmää esittävät kuviot. Lähes kaikki korut Laetassa muodostavat silmän. Varsinkin kuninkaallisten korut. Lisanka huomaa nyökkäävänsä. Kuvan koru on täsmälleen samanlainen kuin se, jota Rashna piti virallisia korujaan mieluisempana. Veljen kiroamat esineet, Lisanka lukee sivun yläkulmasta. Jotakin kylmää putoaa hänen vatsanpohjaansa.
Kaikki tuijottavat Lisankaa hänen nyökätessään hiljaa.
”Kyllä. Tämä on Rashnan koru. Sehän voi olla vain samankaltainen…”
”Näitä on tasan yksi koko maailmassa. Kultti on kerännyt kirottuja esineitä synnystään lähtien. Niitä on erilaisia. Koska ne ovat veljen kiroamia, niillä pystyy hallitsemaan varjoja.”
Elrin pitää luennon kirotuista esineistä. Asioita, joista tavallisille ihmisille ei kerrottu. Ei ainakaan köyhien alueiden ihmisille, sellaisille kuten Lisanka. Elrin on entisen hovin miehen vaimo, tottakai hän tietää. Sisarusko on pelkkä kuninkaallisten ase. Minervan sanat kaikuvat yhä Lisankan päässä. Kaikki tällainen pidettiin visusti kansalta piilossa, jotta hysteria ei leviäisi. Kontrollointia. Vain hieman erilaista kuin veljen kontrolli. Lisankaa huimaa.
”Miksi tällaista ei kerrota tavan kansalaisille? Sisarten nimissä, minäkin voisin törmätä kirottuun esineeseen aivan missä tahansa ja pilata elämäni leikkimällä sellaisella.”
Kaikki ovat aivan hiljaa.
”Kyllä, tämä on Rashnan koru. Tismalleen sama. Sirius antoi sen hänelle. Prinssi ei ota sitä koskaan pois, koska on rakastunut häneen.”
Ja samassa Lisanka tajuaa kaiken.
”Jumalattarien tähden. Apua.” Lisanka vie käden suulleen. ”Meidän täytyy kiirehtiä. Voi olla jo liian myöhäistä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti