Luku 50: Varjojen oma
Murtuvan kansan huudot täyttävät koko salin. Lisankan ei tarvitse katsoa ulos nähdäkseen, kuinka ihmiset putoavat polvilleen, hajoavat pimeään ja menettävät varjonsa veljelle. Olennolle, jonka musteiset silmät tuijottavat Lisankaa hymyillen. Sirius on voittanut. Ei, veli on voittanut. Siriusta ei ole koskaan ollutkaan. Sirius on pelkkä naamio, jonka alla kuhisee loputon pimeä.
”Tiesikö kukaan?” Lisanka kysyy kieltäen ääntään värisemästä.
”Ei ainutkaan ihminen”, Sirius nauraa. ”Ei edes Adrastea. Hän koski minuun ja rukoili veljeä samaan aikaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että hän suuteli jumalaa.”
Lisankaa värisyttää. Niin paljon tuhoa kuin Adrastea aiheuttikin, Lisankaa hirvittää tietää, että nainen kuoli tietämättä totuutta.
”Adrastea ei tosin tiennyt monta muutakaan asiaa. Kuten sitä, että sinun isäsi ei koskaan tappanut hänen isäänsä, vaikka hän luuli niin. Sirasta tuli Tealle avohaava, eikä mies edes tehnyt mitään. Se oli pelkkä väärinkäsitys. Tean isän kuoleman takana oli kultti. Minä katselin kaikkea sitä varjoista. Ohjailin ihmisiä varjoineen. Sitä oli huvittavaa seurata. Kultti lavasti Siran ja sai tuplavoiton – sisaruskoinen hallitsija oli kuollut ja Sira saanut ikuiset vihat päälleen.”
Lisanka nielaisee. Tuntuu vaikealta kuulla puhetta Sirasta. Mies on nyt hänen lähin perheensä. Verisukulaisensa. Siriuksen sanat iskevät syvälle, koska Lisanka on päättänyt antaa mahdollisuuden isälleen.
”Siksikö sinä otit niin samankaltaisen nimen? Sirius. Se on lähellä Siraa.”
Siriuksen hymy levenee entisestään. Hampaita pilkistää keskeltä poskea. Eläin. Pelkkä eläin. Lisankaa puistattaa.
”Nokkela tyttö”, Sirius hymähtää. ”Minä tahdoin muistuttaa Adrasteaa joka päivä siitä, mitä hän ei kyennyt unohtamaan. Isänsä kuolemaa. Siraa, jota hän päätti vihata.”
”Melkoinen rakkaustarina”, Minerva sihahtaa väliin.
”Hajota ja hallitse.”
”Mitähän muuta sinä olet mahtanut tuhota? Leikittelet ihmiselämillä, koska sisaret eivät antaneet sinun luoda mitään omaa.”
”Ja siksi tämä maailma saa vajota varjoihin. Ihan vain, koska voin tehdä niin.”
”Kutojattaret eivät anna sinun tehdä sitä.”
”Paljonpa heitä on tähänkin saakka kiinnostanut pelastaa teidät pienet ihmiset. Te ette merkitse maailmankaikkeudelle tuon taivaallista.”
Lisanka puree hammasta. Melu ulkona kohoaa. Koko aukio on pimeänä. Lisanka katsoo ensin Rashnaa lattialla. Poika on poissa. Silmien takana on tuskin ketään. Sitten Lisanka vaihtaa Minervan kanssa tietäväisiä katseita. He eivät tarvitse muuta, he ovat jo oppineet toimimaan yhdessä.
”Merkitsemmepäs”, Lisanka sanoo. Samalla Minerva nappaa Rashnan lattialta selkäänsä. Prinssi on kuihtunut niin kevyeksi, että Minerva saa hänet helposti kyytiin. Samalla Lisanka vetää Minervan vyötäisiltä miekan ja rikkoo ikkunan säpäleiksi. Värikäs lasi sataa suoraan Siriuksen päälle, mies väistelee haavat savuten. Lisanka kapuaa Minervan syliin, mies kantaa heitä molempia.
”Oletko valmis?”
Lisanka nyökkää. Ja he hyppäävät.
Minervan koukut kirskuvat seinää vasten. Minkään sellaisen ei pitäisi olla mahdollista, mutta siinä he ovat, uhmaamassa luonnonlakeja, uhmaamassa koko maailmaa. Minerva pysähtyy alimmalle tasanteelle, kupolin muotoiselle kultakatolle. Lisanka irrottaa otteensa. Seuraavaksi olisi vain hypättävä hiekalle. Minerva kantaa yhä Rashnaa, yhdessä kaikki kolme tömähtävät maahan. Kipu kihelmöi jaloissa vain hetken, pudotus ei ole liian korkea.
Aukealla osa ihmisistä hajoaa itseensä, menettää varjonsa. Itkua. Huutoa. Pelkoa. Veli voimistuu kaikesta siitä. Ei enää. Lisanka koettaa Rashnan otsaa. Tulikuuma. Hän jättää prinssin aukion reunalle, korkean sisarpatsaan juurelle. Kutojattaret prinssiään suojatkoon.
Lisanka ja Minerva toimivat kuin yhtenä mielenä. Siraa ja muita varjontappajia ei näy. He ovat sittenkin livistäneet, pelänneet liikaa. Lisanka ei pelkää. Hän ei suostu enää roikkumaan kiinni vuosien pelossa ja piilottelussa. Yhdellä voimakkaalla riuhtaisulla hän kiskoo huivinsa pois niin, että se repeää, tallaantuu panikoivien ihmisten jalkoihin. Punaiset hiukset leviävät valtoimenaan Lisankan selkään. Kaikki valo on hälvennyt, varjo peittää aukion, mutta Lisanka seisoo jaloillaan punaiset hiuksensa kruununaan.
Ei enää pelkoa. Se loppuisi tänään. Lisanka kohtaa Minervan katseen, mies vetää huivinsa pois ja tulee lähelle, vetää Lisankan rajuun, voimakkaaseen suudelmaan. Hetki on nopeasti ohi, mutta se jättää Lisankan varmaksi. Punaiset hiukset leimuten he käyvät varjojen kimppuun. Ilma täyttyy mustasta savusta. Koukerot tanssivat ilmassa, kun varjoja kuolee sitä mukaan kun niitä kontrolloidaan. Lisanka ei anna veljelle valtaa, ei koskaan enää.
Kaiken keskellä joku osoittaa kohti palatsin suuria portaita. Sirius kävelee niitä alas suuri laahus perässään raahaten. Miehen hiukset ovat vapaat ja kieppuvat hurjina kuin painovoimaa hylkien. Ihmiset alkavat jälleen huutaa. Painostava läsnäolo ei anna tilaa väärintulkinnoille. Veli on saapunut lunastamaan omansa, syöksemään kaiken mustuuteen. Lisanka ja Minerva pysähtyvät huohottaen paikalleen. Kontrolloituja on kaikkialla, ja heitä on vain kaksi. Prinssi makaa yhä puolihervottomana patsaan juurella.
”Hän on…! Hän…”
Ihmiset osoittelevat Siriusta. Kaikki on selvää. Siriuksen silmät ovat yönmustat. Mies ei enää liiku kuin ihminen. Varjoissakin Siriuksen hahmo piirtää maahan siluetin. Skorpioninmuotoisen.
”Hän on saapunut!”
Veljen matala, epäinhimillinen nauru kumpuaa syvältä maasta. On kuin varjot itse nauraisivat.
Lisanka saattaa miltei kuulla, kuinka syvällä maan alla kultti hurraa. Heidän toivomuksensa on toteutumassa. Lisanka pysyy kovana. Ihmisiä on polvillaan, he menettävät itsensä veljelle yksi kerrallaan. Mutta ei hän. Hän on anomalia, varjoton, hän ei taipuisi. Hän nostaa leukansa ja avaa kätensä.
”Katsokaa ympärillenne!”
Koko aukio on aivan hiljaa. Siriuksen nauru katkeaa keskeltä.
”Te olette yhä ihmisiä. Te kuvittelette menettäneenne kaiken, mutta olette yhä olemassa. Hän ei ole inhimillinen. Hän on se, jonka kuuluisi pelätä polvillaan, ei teidän!” Lisanka huutaa osoittaen silmiään siristelevää veljeä.
”On totta, että teidän hallitsijanne on poissa. Kuningatar Adrastea ei ollut koskaan teidän puolellanne, hän menetti itsensä varjoihin jo kauan sitten. Hän on korruptoinut tätä maata, mutta me voimme vielä nousta. Me emme voi antaa tämän miehen voittaa!”
Hetken hiljaisuus. Kaikki vaihtavat katseita, niin kontrolloidut kuin selvinneetkin.
”Sinä olet uskonvihollinen!”
”Varjoton!”
”Ei varjoton voi meitä auttaa!”
”Olet itse veljen puolella! Varjoton!”
Huutavia suita, suuria silmiä. Pelkkää mielettömyyttä. Lisanka ei erota ihmisyyttä sen keskeltä. Tältä hänen perheensä koitti häntä suojella. Mitä se auttaa? Piilottelu ei poista vihaa, jota ihmiset tuntevat nähdessään hänen punaisena leimuavan päänsä. Lisanka kohtaa ihmiset avoimin silmin. Kullanhoihtoisin, isältä perityin silmin.
”Minerva, toisitko Rashnan tänne?”
Sirius kallistaa päätään. Hetken Lisanka on varma, että mies kuristaisi Rashnan varjoillaan. Sirius antaa olla. Kenties pojalla ei ole enää merkitystä, kun ihmiset ovat jo nähneet Siriuksen todelliset kasvot.
Minerva kiskoo Rashnan polvilleen Lisankan eteen. Poika ei reagoi, vaikka Lisanka kumartuu silittämään prinssin likaisia hiuksia.
”Viekää hänet pois hänen korkeutensa luota!”
”Pelastakaa tuleva kuninkaamme!”
Lisanka ei sano mitään. Hän tuijottaa Rashnaa silmiin. Korua ei enää ole. Kansa jatkaa huutoaan. Kaiken kaaoksen keskellä luonnoton Lisanka pelottaa kansaa enemmän kuin veli, jonka he kruunasivat kuninkaakseen. Ilmiö pelottaa aina eniten. Huhut ja luulot. Lisanka näyttää heille kaikille. Hän tarttuu Rashnaa hellästi kauluksesta. Minerva varmistaa, että kukaan ei pääse lähemmäs.
”Minä pelastan sinut, ystäväni”, Lisanka kuiskaa. Hän puristaa piikkiä käsissään. Isän puukko tuskin on enää tallessa missään. Se saa jäädä taa. Koko edellinen elämä saa jäädä. Perhettä ei enää ole, vastedes Lisanka tekisi kaikkensa pitääkseen huolta niistä, jotka ovat yhä hänen sydämessään. Lisanka iskee piikkinsä maahan, mustaan siluettiin, joka värisee kuin nauraisi hänelle. Kuuluu sihahdus. Ihmiset tuijottavat kauhuissaan, kuinka Rashnan ruumis taittuu taaksepäin. Suu aukeaa. Suunnaton musta jana sinkoaa prinssin avonaisesta suusta. Savua sakeampaa. Musta pöly leijuu ilmassa, sihinä halkoo ilmaa. Lisanka pysyy vahvana, iskee piikkiään syvemmälle. Kutojattaret, nähkää minut nyt.
Rashna taittuu takaisin eteenpäin. Kuuluu suuri, halkeava ääni, ja sitten kaikki on hiljaista. Viimeiset mustat hiukkaset leijuvat ilmassa. Rashna alkaa yskiä. Se on ihmisen yskä. Elävän, hengittävän pojan ääni. Rashnan kasvot ovat hiestä märät, mutta Lisanka tunnistaa ystävänsä eloisat silmät niiden keskeltä.
”Tervetuloa takaisin, Rashna”, Lisanka kuiskaa. Rashna tipahtaa voipuneena Lisankan syliin. Vapiseva käsi puristaa Lisankan vaatteen selkämystä.
”Sinun tukkasi on auki…”
”Niin on”, Lisanka sanoo, ”niin on, ja se saa pysyä auki. Katsokaa meitä. Me emme ole pelkkiä varjottomia. Me olemme varjontappajia, ainoita, jotka pystyvät voittamaan hänet.” Lisanka osoittaa jälleen Siriusta. Miehen kasvot pysyvät omahyväisessä hymyssä.
”Me olemme hänen oma virheensä. Veli jätti varjoja luodessaan meidät varjottomiksi. Me emme kuitenkaan ole hänen luomuksensa, olemassa häntä varten. Me olemme onnellinen sattuma. Ansaitsemme elää siinä missä kuka tahansa muukin. Me emme elä enää piilossa! Katsokaa meitä!”
Pelokasta supinaa. Osa kansasta on yhä polvillaan varjonsa menettäneenä.
”Kontrolloidut, tulkaa luoksemme ja me näytämme, mihin pystymme.”
Hetken Lisanka on näkevinään toivoa ihmisten kasvoilla. Sitten Siriuksen musta nauru halkoo jälleen ilmaa. Kansa kaikkoaa, juoksee kauemmas portaista. Osa itkee hillittömästi tuntiessaan, miten veljen musta aura peittää koko tilan.
”Tekö? Te kaksi vain? Minä olen jumala. Mitä te minulle mahdatte, kaksi pientä ihmistä?”
Lisanka nousee ylös pidellen yhä tiukasti kiinni Rashnasta. Prinssi näkee nyt omin silmin, mikä hänen rakastamansa mies on. Lisanka ei päästä Rashnaa syöksymään kiinni Siriukseen.
”He eivät ole kaksin”, kuuluu kova ääni ihmisten takaa. Lisankakin säpsähtää. Tämän äänen hän tuntee. Sira saapuu suuri miekka käsissään, eikä mies saavu yksin. Kaikki varjontappajat kulkevat hänen perässään. Yhdelläkään ei ole suojaa päänsä päällä. Punaiset hiukset saavat näkyä kaikille. Varjontappajia ei ole paljon, mutta riittävästi nostattamaan toivoa Lisankan rinnassa.
”Sira!”
”Sen täytyy olla Sira!”
Miehen nimi kyllä tunnetaan, Adrastea on pitänyt siitä huolen. Pelätty Sira, pahamaineinen varjoton, joka kylvää tuhoa kuten kultti. Vaan kultti ei ole täällä. Sira on, ja ihmiset vihdoin kuuntelevat.
”Tämä nuori nainen on minun tyttäreni”, Sira sanoo osoittaen Lisankaa, ”ja minä olen hänestä tavattoman ylpeä. Hän on todistanut meille varjontappajien vahvuuden, mutta ei tavalla, jolla kuvittelin.”
Lisanka katsoo isäänsä suoraan tämän kullanruskeisiin silmiin. Ylpeys leimuaa niiden pohjassa.
”Me emme enää pakene. Me olemme tässä. Ja me voimme auttaa teitä, jos vain annatte meidän.”
Rashna Lisankan vierellä päästää vihdoin irti. Prinssin askeleet ovat yhä hataria, mutta hän kykenee kävelemään omilla jaloillaan.
”Minä uskon heitä”, Rashna sanoo. ”Minä tiesin Lisankasta. Tämä tyttö on minun ystäväni, ja hänen perheensä minun perheeni. Minä luotan näihin ihmisiin. Antakaa heidän auttaa.”
Varjot aukealla mustenevat. Lisanka erottaa pelon veljen liikkeissä. Varjojen jumala kiristää otettaan, Siran saapuminen ja kansan kasvava toivo pakottaa tämän ahtaalle. Ihmisiä putoilee edelleen polvilleen. Sumentuvia silmiä, kontrolloituja mieliä. Yksi kerrallaan varjontappajat ryhtyvät toimeen. Yötaivas peittyy mustasta savusta, kun varjot vapautuvat veljen vallasta. Veli ei voi tehdä mitään, vaikka hänen ilmeensä vaikeutuvat, piirteensä muuttuvat hetki hetkeltä epäinhimillisemmiksi. Pelko jumalassa voittaa. Ihmisten toivo puskee pintaan valon lailla. Se on ainoa valo, jonka he tarvitsevat selvitäkseen pimeimmästä yöstä.
Ihmisiä paranee nopeammin kuin sortuu. Veli ei pysy mukana. Vanha jumala ei mahda mitään niille, jotka ovat vihdoin saaneet äänensä kuuluviin. Ihmisiä nousee ylös, kohtaa silmästä silmään totuuden. Varjottomat ja veljen, jonka piirteet alkavat luhistua yhä vain epäinhimillisemmiksi.
Lisanka seisoo suorassa, kun hän astelee kohti Siriusta. Varjoja tempoilee kaikkialla hänen ympärillään, mutta hän on vahvempi kuin koskaan. Yksikään pimeys ei läpäise hänen kuortaan. Sirius vie kädet suojakseen, sormet ovat luonnottoman pitkät ja niiden päät terävät, mutta Lisankaa ei pelota.
”Lopettakaa. Lopettakaa.” Veljen ääni on enää pelkkä aave.
”Me olemme vasta aloittaneet. Tämä ei pääty tähän.” Lisanka kuulee, kuinka muut varjottomat seuraavat häntä. Siriuksen kasvot nykivät, ne ovat yhtä varjoa itsekin.
”Seis. Te ette voi kontrolloida varjojani, minä olen luonut ne!”
”Me emme tahdo kontrolloida yhtään mitään. Ihmisen kuuluu olla vapaa. Vapautta on päättää itse, miten elämänsä elää ja ketä kumartaa.” Sanat kumpuavat syvältä Lisankan sisältä. Hän tietää, että hänen perheensä olisi ylpeä. Jostakin kudelman takaa, syvältä kaikkeudesta he näkevät hänet nyt ja hymyilevät hänelle.
”Ei. Mahdotonta. Ihmiset ovat säälittäviä. Te olette pelkkiä leluja. Teette mitä tahansa pysyäksenne turvassa. Arvatkaa, kuka oli se, joka sai kansan vihaamaan varjottomia? Tajusin teidän uhkanne ja aloin kuiskia varjoista ihmisten korviin. Minä synnytin vihan, minä synnytin kultin. Ne tulevat elämään ikuisesti. Ette mahda mitään.”
”Ja silti sinä olet se, joka pelkää.”
Siriuksen mustat silmät laajenevat suuriksi. Poissa on aina yhtä rauhallinen ja hillitty mies. Lisanka näkee vain pelokkaan, yksinäisen jumalan.
”Minäkö? Älä naurata.”
”Kyllä sinä pelkäät.” Rashnan kuulas ääni. Prinssi seisoo aivan Lisankan vierellä ja katsoo miestä, jota on rakastanut koko ikänsä. Vääntyilevää ja vapisevaa jumalaa. ”Sirius… Minä tiesin, että sinä pelkäät. Vihdoin ymmärrän sinua.”
Lisanka ei tee mitään hellyydelle prinssin äänessä. Tämä tie Rashnan tulisi kulkea yksin loppuun.
”Sinä pelkäät, koska sinut kiellettiin. Koska kansa valitsi palvoa kaiken luoneita sisaria eikä sinua. Elit heidän varjoissaan. Olit heidän varjonsa. Minä ymmärrän sinua. On sietämätöntä elää aivan yksin vain pimeys seuranaan. Mutta sinun ei tarvitse tuhota kaikkea sen vuoksi. On muitakin keinoja.”
Varjot tihenevät Siriuksen ympärillä. Lisanka erottaa, kuinka ne kiertävät luojaansa. Niillä on oma tahto.
”Ehkä sinä oletkin se, joka ei voi enää kontrolloida varjojaan”, Lisanka kuiskaa. Varjot tiivistyvät. Osa niistä on jo Siriuksen kurkulla. Mies ei enää liiku.
Korvia vihlova huuto juoksee pitkin aukeaa. Sirius ei voi hallita itseään. Miehen piirteet jatkavat nykimistään, varjot piirtävät niitä uudelleen. Liikehdintä on epäinhimillistä. Irrallista. Varjot jatkavat kiertelyään, kunnes yksi niistä nykäisee Siriuksen polvilleen.
”Ei! Ei…” Epätoivoinen huuto. Lisää varjoja, toinen toistaan mustempia. ”Auttakaa. Ei… Minä en halua…”
Lisanka on lamaantunut. Ikivanha jumala, kaikki ajat nähnyt, kudelmaa hajottanut skorpioni on menettänyt voimansa. Pelko saavuttaa veljen, varjot nykivät häntä kohti pimeää. Lisanka vain tuijottaa.
”Rashna! Ole kiltti, auta…”
Polvillaan rukoileva jumala.
Rashna tempoilee kohti Siriusta, mutta Minerva ja Sira pitävät prinssistä kiinni. Mitään ei ole enää tehtävissä. Tämä loppuisi nyt. Rashna itkee ja huutaa, Sirius vain huutaa, jumalalla ei ole enää mitään, millä pitää kiinni. Kun varjot vetävät hänet pimeyteen, jäljelle jää pelkkää mustaa savua.
Varjot ovat saaneet omansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti