Luku 44: Valhe
Kirkkaana kohoava aurinko nauraa Rashnalle. Ensimmäiset aamut ovat aina pahimpia. Tämä on hänen ensimmäisensä ilman äitiä. Ilman kuningatarta, joka jonka auktoriteetti täyttää palatsin joka nurkan. Adrastea viruu sellissä, palatsin korkeimmassa tornissa, jonne sullotaan ne, joista halutaan pian eroon. Sieltä Adrastea katsoo maailmaa, joka ei enää koskaan olisi hänen. Rashna ei osaa enää edes itkeä. Pitkän ja pimeän yön jälkeen kaikki tuntuu sumuiselta. Edes varjo ei jaksa nykiä Rashnaa. On kuin se olisi jo niellyt hänet kokonaisena.
”Pikku prinssi.” Siriuksen ääni. Pala nousee Rashnan kurkkuun, kun hän kohtaa miehen violetit silmät.
”Sirius… Voi, Sirius…”
Rashna painaa päänsä Siriuksen rintaa vasten. Kyyneliä tulee sittenkin yhä.
”Sirius rakas…” Rashna katsoo Siriusta suoraan silmiin. ”Kuinka sinä tiesit?”
”Minulla oli epäilys kuningattaren teoista jo hyvän aikaa. Sitten näin hänen menevän maanalaisesta käytävästä. En tiennyt täällä olevan sellaista.”
”Ei kukaan tiennyt… Ei kukaan. Kauanko se on ollut täällä?”
Sirius pudistaa mustaa päätään.
”Hovi on sitä mieltä, että sinä olet parasta, mitä täällä on tapahtunut”, Rashna kuiskaa, ”vaikka he ovat aina epäilleet sinua…”
”Oli ilo todistaa heille, että olen Laetan puolella. Aivan todella olen.”
”Tietenkin sinä olet.”
Rashna painaa hitaan suudelman Siriuksen huulille. Monestikohan hän on jo antanut miehen maistaa suruaan? Liian monesti. Rashna ei vain voi vielä nousta. Ei tänä kirkkaana aamuna, kun äiti viruu sellissä odottamassa häpeälleen loppua.
”Minä haluan nähdä äitini.”
”Se ei liene hyvä idea, teidän korkeutenne.”
”Minun täytyy saada nähdä hänet.”
”En voi päästää teitä hänen luokseen. Siitä täytyy keskustella hovin kanssa.”
”Sirius kiltti…”
Siriuksen ilme pysyy kovana. Tällaisenakin hetkenä miehen kuori pysyy. Rashna ei vieläkään tiedä keinoja kurottaa sen alle, sivellä miehen ydintä. Kuinka Sirius aina selviää kaikesta ilman naarmuja kuoressaan? Ei sellaisen pitäisi olla mahdollista. Rashna tietää, että Siriuskin on vain mies, jonka täytyy joskus hajota. Yhtäkkiä hän muistaa skorpionitatuoinnin. Ehkä Siriuksella oli syynsä haluta äiti vastuuseen.
”Hyvä on. Mutta ei ilman, että siitä keskustellaan ensin hovin kanssa.”
”Et tahdo pettää heidän luottamustaan.”
”Minulla ei ole mitään salattavaa.”
”En tarkoittanut sitä. He ovat vain kuvitelleet vuosia, että sinulla on.”
Sirius on aikeissa kiskoa Rashnan mukanaan palatsin suureen saliin, kun Rashna halaa miestä takaapäin, sivelee tämän kiinteää, kovaa kehoa. Sirius huokaisee syvään. Rashna ei osaa sanoa, onko mies kyllästynyt vai pelkästään kiireinen.
”Tästä eteenpäin sinä olet ainoa, joka minulla on.”
Sirius ei sano mitään.
”Rakastan sinua.”
Ei vieläkään.
He kävelevät makuukammarista sanomatta toisilleen sanaakaan.
*
Adrastean selli on kaikkein ylimpänä. Rashnaa naurattaisi, jos väsymys ja kipu eivät painaisi hänen kehoaan kasaan. Tietenkin äidin täytyy saada olla korkeimmalla paikalla vielä tällaisessakin tilanteessa.
Nainen sellissä on pienempi kuin koskaan. Kylmä kivi saa hänet näyttämään varjolta itsestään. Selli on ympyrän muotoinen, sen kaltereiden takaa aurinko pääsee piirtämään varjojaan lattialle. Adrastea seisoo ikkunan edessä ja katsoo Varimean siluettia. Maailmaa, johon hän ei enää koskaan pääse käsiksi.
”Äiti.”
Adrastea ei reagoi. Ei nainen mykäksi ole tullut. Rashnaa puristaa, kun hän ymmärtää, ettei merkitse äidilleen vieläkään mitään.
”Halusin nähdä sinut ennen oikeudenkäyntiä.”
Adrastean silmät räpyttelevät. Hän elää, mutta ei puhu.
”Kuinka kauan, äiti, kuinka kauan?”
Ei miksi. Se olisi liian vaikeaa. Rashna tietää, ettei voisi koskaan ymmärtää, ei täysin. Vaikka hän onkin koskenut pimeyteen omassa sydämessään, nähnyt, kuinka varjot muuttuvat koko todellisuudeksi.
”Aina.” Adrastea räpyttelee silmiään. ”Ihan aina.”
”Ennen syntymääni?”
”Kauemmin.”
”Ennen sinun syntymääsi?”
”Ensisekunneistani lähtien.”
”Kuinka sellainen on mahdollista?”
”Veli tietää.”
Niinkö helppoa se todella on? Onko joidenkin ihmisten varjot todella punottu veljen haltuun jo syntymässä? Kenties niin. Rashna ajattelee itseään, omaa kontrolloitua varjoaan, joka veisi hänet vielä pimeään. Häntä puistattaa. Hän ei ole kuten äitinsä. Ei ole ikinä ollut eikä suostu koskaan olemaankaan.
”Kuoliko isäni sen vuoksi?”
”Moni on kuollut sen vuoksi.”
”Mutta isäni. Kuoliko hän?”
”Häntä ei enää tarvittu.”
”Montako ihmistä sinä olet tappanut?”
”Et koskaan ymmärtäisi.”
”Kerro minulle.”
”Mitä sinä sillä tiedolla teet?”
Rashna ei ano. Ei enää. Aurinko piirtää raitoja Adrastean vaaleisiin, tasaisiin hiuksiin. Nainen ei vieläkään katso poikaansa. Rashnan sydäntä jaksaa kaikkien vuosienkin jälkeen puristaa.
”Sinun isäsi oli pelkkä sivullinen. Jäin hänelle kiinni ja lähetin hänet pimeään. Olen lähettänyt sinne jokaisen, joka on tullut tielleni. Monia varjottomia, monia hovista. ’Kyllähän sinä osaat pimeässä kulkea.’ Eivätkä he koskaan osanneet.”
Rashna nielaisee. Nainen, joka puhuu, ei ole hänen äitinsä. Joku täysin muu, hänelle vieras.
”Sinä et koskaan ymmärtäisi. Sinua ei ole luotu ymmärtämään.”
”Yllättyisit.”
Rashna ymmärtää kyllä. Ne tunteet, jotka sysäävät varjon veljelle, ovat pimeimpiä maailmassa. Vain uupunut ja luovuttanut ihminen antautuu veljelle. Aivan kuten muinaisessa kudelman juhlassa, joka syöksi ihmiset pimeään.
”Äiti… Onko sinun varjosi veljen hallussa?”
Tyyni nyökkäys. Kuningatar on kuningatar hehkunsakin menettäneenä. Adrastea säilyy loppuun saakka arvokkaana ja hillittynä.
”Kuinka kauan?”
”Ennen kulttiin liittymistä.”
”Eikä kukaan tiennyt?”
”Eikä kukaan tiennyt.”
Rashna huokaisee syvään. Mitään ei ole tehtävissä. Kultaiset avaimet hänen käsissään painavat enemmän kuin hänen oma varjonsa. Niillä on voima vapauttaa nainen, joka ei ole koskaan halunnut olla hänelle mitään, kaikkein vähiten äiti.
”Äiti.” Nielaus. ”Miksi sinä vihaat minua?”
Aurinko välkähtää Adrastean mustissa silmissä, kun hän kääntää katseensa Rashnaan.
”Vihaan?” Ilme pysyy neutraalina. ”En minä sinua vihaa. En ajattele sinusta ihmisenä juuri mitään. Sinut vain piti hankkia, jotta kansa pysyy tyytyväisenä. En minä vihaa tai rakasta sinua.”
Ja siinä se. Ei enempää eikä vähempää. Rashnan kädet vääntävät lukon auki. Adrastea tuijottaa ilmeettömänä avattua sellinovea. Rashna ei kisko äitiään ulos, hän odottaa, että nainen kävelee itse. Vartijat voisi ohittaa. Muutama isku päähän. Rashna ei jäisi kiinni, hän voisi sanoa Adrastean paenneen itse.
Vasta kutojattarien patsaan kohdalla Rashna pitää kiirettä. Patsas siirtyy hitaasti, vartijat ovat jo huomanneet. Rashna sulloo äitinsä pimeään. Sydän jyskyttää rinnassa. Pelkkä hetken mielijohde. Vapaus naiselle, joka kahlitsi hänet iäksi. Maailma ei ole reilu. Aivan kuten sisaretkaan eivät olleet reiluja veljelleen, joka sai kutoa vain varjot. Tämä on Adrastealle parempi kohtalo kuin julkinen nöyryytys. Hän voisi elää paossa, turvassa kulttinsa kanssa. Rashnaa itkettää.
Hän näkee viimeisenä äidistään pelkän selän.
”Rakastan sinua, äiti.”
Adrastea katoaa ääneti pimeyteen, patsas hilautuu paikalleen. Rashna viiltää itseään veitsellä käsivarteen ja pudottaa esineen lattialle ennen kuin vartijat ehtivät paikalle.
Huolta ja hätäännystä. Rashna ei ehdi paeta tapahtumapaikalta. Vartijoita lähtee maan alle kuningattaren perään, mutta kukaan ei löydä naista mistään. Rashna kertoo oman versionsa tapahtumista. Hänellä oli veitsi. En tiedä, missä hän sitä piilotti, sellissään kai. Kyllä, hän satutti minua. Pakotti minut vapauttamaan hänet. Anteeksi. Anteeksi kauheasti.
Vain Sirius katsoo Rashnaa kulmien alta kuin ei uskoisi poikaa. Hovi omaksuu tarinan oitis. Laetan kuningattaren maine on ikuisesti mustattu, sitä ei voi enää purkaa. Mutta Rashna on säästänyt äitinsä hengen. Se riittää hänelle. Sen kanssa hän voisi elää lopun ikäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti