Hamartia: luku 48

 Luku 48: Tuutulaulu

Lupaus painaa raskaana Auran rinnassa. Perhe kyselee kovin vähän siitä, missä hän oli, miksi hän lähti niin pitkäksi aikaa ja jätti kaiken muiden vastuulle. Aura tekee, kuten siihenkin saakka. Nyökkäilee ja hymyilee, antaa pikkusisarusten hyppiä syliin ja isän torua häntä.

Vennin kylmenneet huulet tuntuvat yhä jokaisella kerralla, kun Aura painaa suukkoja pikkusisarusten poskille. Nämä pienet ihmiset ovat viattomia siihen, mitä Auran mielessä liikkuu joka kerta, kun isä kääntää hänelle selkänsä tai äiti pudistelee päätään ja huokailee. Silti kaiken pitäisi palaa tuhkaksi. Aivan kaiken. Jos yksikin asia jää muistuttamaan Auraa siitä, mitä joskus oli, mikä satutti häntä liian syvältä, hän ei kykene enää jatkamaan.

Maailma jatkaa eloaan jossakin muualla. Kenties Siriusta ollaan jo kruunaamassa kuninkaaksi, mitä Aura siitä tietäisi. Hänelle jäävät työt ja uupumus. Aura valitsee ajankohdan. Kahden yön päästä. Sitten hän saattaisi lupauksensa loppuun, jatkaisi elämäänsä. Päästäisi vihdoin irti.

Kun valittu yö koittaa, Aura valvoo kylmässä hiessä, kuuntelee Iliran vaimeaa tuhinaa viereisessä sängyssä. Se olisi ohi pian. Äänettömästi. Kaikki nukkuvat. Kipu ei kestäisi kauaa.

Aura hyppää ulos ikkunasta, etsii rohkeutta taivaalta. Ei jumalilta, ei ainoaltakaan, ei edes veljeltä. Vain taivas saa todistaa hänen tekoaan. Hän on tämän Vennille velkaa. Hän etsii Venninkin perheen vielä, päästää rakkaansa piinaajat henkiensä painosta. Mutta sitä ennen hän pistää omansa maksamaan. Tällä ei ole mitään tekemistä kultin kanssa, Aura kertoo itselleen. Kultti ei ole tehnyt hänestä tällaista. Aie on kulkenut hänen kanssaan, soinut mielen perukoilla kuin tuutulaulu, joka vain voimistuu vuosien varrella. Siihen hän nukahtaa joka ilta, oman vihansa sointiin. Laulu on tullut vaatimaan lunastusta. Auran on annettava se sille.

Silmäkulmassa erottuu liikettä. Hetken Aura luulee erottavansa ihmisen vasten dyynejä. Sitten pieni kettu kipittää hänen luokseen, kiehnää hänen jalkaansa vasten kuin vanha tuttu. Eivät ketut tee niin. Villieläin Auraa vasten on sama, jonka he Iliran kanssa pelastivat. Kesyyntynyt. Yhä hänen seuraansa vailla.

Aura kumartuu eläimen luo, silittää varoen sen korvantakusia. Se on täällä nyt. Todistamassa hänen viimeistä koetostaan. Jokin eläimen pyyteettömässä kiintymyksessä saa kyyneleet valumaan äänettöminä Auran poskille.

”Että sinun pitääkin olla siinä nyt”, Aura murahtaa ketulle. ”Etkö sinä ymmärrä? Minun täytyy tehdä tämä. Olen sen itselleni velkaa. Kaikelle sille vihalle ja kivulle. Kukaan ei nähnyt niitä. Nyt he tuntevat sen. Hetki vain ja he ovat poissa. Älä katso minua noin… Jos en tee tätä, en voi elää elämääni loppuun saakka.”

Kettu kallistaa päätään. Kuu loistaa sen suurissa silmissä.

”Anna minulle anteeksi”, Aura kuiskaa vasten eläimen pehmoista turkkia. Sitten hän kävelee sisälle ja antaa pimeyden laskeutua.

Isä ja äiti nukkuvat tyyninä äidin kutoma kangas suojanaan. Veitsi on painava Auran kädessä. Ei, täältä ei voisi aloittaa. Aura kävelee pikkusisarustensa huoneeseen. Kaikki viisi ovat sikeässä unessa. Yksi kerrallaan. Käsi suulle, ettei kukaan ala huutaa. Aura kouristelee. Veri tahraa hänen kätensä, mutta kaikki tapahtuu hiljaa, täysin ääneti, yksikään ääni ei pakene kuolevista. Uhratuista. Pieniä lapsia vain. Vielä viattomia, mutta se ei estä Auraa tuntemasta vihaa.

Viha on säilynyt suojassaan. Se on uupunut ja kulunut, mutta Aura tuntee sen yhä. Se on kasvanut hänen kanssaan, muuttanut muotoaan. Aura itkee aivan hiljaa, koko kehoa kouristeee. Pikkusisarukset jäävät taa. Mitään ei ole tehtävissä. Verta pulppuaa lattialle. Tämä talo ei olisi enää muuta kuin hauta. Kaikelle menneelle, koetulle kivulle, nauretuille nauruille, itketyille itkuille. Se saisi jäädä taa. Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Pieni kettu istuu ulkona ja katselee, kun Aura viimein astuu vanhempiensa huoneeseen. Pahimmat viimeisenä. Aura sulkee silmänsä, vetää väristen henkeä. Kaikki ne kerrat, kun isä ei nähnyt, vaikka hänen sisimpänsä kiljui apua. Kun äiti vain huokaili hiljaa, ei tehnyt mitään, vaikka Aura murskaantui aiken alle.

Yksi liike. Se vaatisi vain yhden liikkeen. Ja koko elämän verran vihaa. Mutta viha pysyy onkalossaan, se on väsynyt ja tahtoisi jo pois. Veitsi kohoaa. Yksi liike vain ja kaikki olisi ohi.

”Aura?” Iliran kultainen ääni. Aura pysähtyy. Ei. Ei nyt. ”Aura, mitä sinä teet?”

Liian myöhäistä. Aura on jo liian syvällä lopettaakseen nyt. Verta käsissä.

Iliran kasvot ovat täynnä hätää ja jotain selkeämpää. Huolta. Kaiken jälkeen Ilira kehtaa yhä tarjota lämpöään Auralle. Se on viimeinen isku vasten Auran kasvoja. Hän toimii oitis. Iskee ensin äitiä. Äiti on helpompi. Malthe herää, hätkähtää, mutta Aura iskee uudelleen.

”Aura! Ei!” Iliran huuto täyttää tilan. Nopeasti nyt. Isä on jo hereillä, yrittää suojata itseään, mutta Aura on parempi, Aura on kultin vahvistama, väsynyt, mutta hereillä. Kyyneleet miltei sumentavat kaiken. Maailma keinuu. Auraa huimaa ja tärisyttää. Suurin osa on jo kuollut. Isä tietää. Hyvä. Hänen pitää tietää kaikkein eniten, hän tämän on aiheuttanutkin.

Isä tuijottaa Auraa pelkän inhon vallassa. Ei sääliä tai lämpöä vieläkään. Ei ymmärrystä Auran osaksi. Eikä sanoja. Kaikkien vuosien jälkeen isä on yhä yhtä kylmä, etäinen, tunteeton. Aura iskee. Hän iskee kaikkien vuosien vihalla. Se räjähtää hänen sisällään, hän antaa sen tulla. Hän ajattelee Venniä. Kulttia. Veljeä. Kaikkea pimeää, joka veisi hänet mukanaan, kun tämä olisi ohi. Isku. Uusi. Uni estää isää taistelemasta vastaan. Mies yskii verta, äiti köhii jossakin hänen takanaan. Iskuja. Aura on pitelemätön. Kukaan ei voi tehdä mitään.

”Au… ra.” Isän ääni. Kurlutus kurkussa. Mies ei kestäisi enää kauaa.

”Älä.”

Aura erottaa liikettä silmäkulmassaan. Ilira on kumartunut äidin puoleen, kenties yrittää auttaa tätä.

”Miksi… Miksi, Aura…”

”Te sokeat. Te ette nähneet minua. Te maksatte nyt. Kaikista vuosista. Aivan kaikesta.”

”Mut… ta…”

Aura lyö isäänsä poskelle. Niin kovaa, kun hänen pienestä ruumiistaan lähtee. Se tuntuu paremmalta kuin mikään koskaan. Aura painaa veistä syvemmälle isän rinnassa, mies korahtaa. Kuole. Kuole kuole kuole.

”En… nähnyt. En ymmärtänyt, että sinä…”

”Et niin!” Aura huutaa. Ääni on enää pelkkää itkua. Aura ei kykene pitämään kiinni itsestään, kaikki lipuu jo kauemmas. ”Et nähnyt! Ja nyt te kaikki maksatte siitä! Minuun sattui, ettekä te tehneet mitään! Te ette pitäneet minua minään. En ollut teille ihminen, pelkkä orja, joku, jolla teettää kaikki. Ette katsoneet minua koskaan. Kehtasitte tuputtaa minulle hymyjänne ja huoltanne, mutta ette tehneet mitään, ette katsoneet syvemmälle!” Auran ääni kohoaa korkealle, miltei hajoaa.

Pettymystä. Kaiken jälkeen isällä ei ole antaa hänelle mitään muuta. Syvä inho vääristää Amrasin piirteet vielä kerran. Aura vapisee ja itkee, vääntää veistä vielä kerran. Verta ryöpsähtää isän suusta kurkulle. Sitten miehen silmät lasittuvat. Vihdoin. Odotus on ohi. Isä on kuollut.

Mutta viha ei ole poissa. Aura ottaa veitsen, iskee yhä uudelleen ja uudelleen. Turmelee kasvot, jotka eivät katsoneet häntä, pitäneet häntä minään. Viha lyö yli, isästä ei jää jäljelle muuta kuin sotkua.

Ja Aura huutaa. Hän huutaa koko voimallaan. Kaikki mennyt elää hänessä nyt, sykkii tämän pienen hetken ennen kuin kuolee iäksi. Aura kiljuu kurkkunsa kuivaksi, mutta viha ei lopu, se on mustaa ja syvää. Jokin suuri ravistelee häntä, hän on polvillaan, ja vihdoin kaikki irtoaa. Päättyy. Aura tuntee, kuinka jokin laskeutuu häneen.

Hänen varjonsa. Kuunvalo venyttää sitä pitkin seinää. Se on vihdoin poissa hänen vallastaan. Veljen oma. Näin se siis tapahtuu. Näin ihminen menettää itsensä. Aura nauraa ja itkee. Ääni on sekoitus vuosia vanhaa kipua. Aura ei enää tunnista itseään sen keskeltä. Hänen varjonsa on vihdoin menetetty ja kätensä veriset.

”Aura…” Varovainen, ohut kuiskaus. Aura tuijottaa nurkassa kyhjöttävää Iliraa, jonka käsiin äiti on viimein jähmettynyt. Ruumis näyttää naurettavalta. Kaikki ruumiit näyttävät. Elämä on paennut niistä, tehnyt niistä pelkkää jätettä.

Aura pudistelee Iliralle päätään ja nauraa.

”Sinä olet kaikkein pahin. Kaikessa lempeydessäsi sinä vain ällötät minua. Et koskaan nähnyt mitään, vaikka elit kanssani samassa huoneessa! Sinusta ei koskaan tule opettajaa, Ilira, sinä olet alistunut kaikelle sille, mitä sisarusko ja tämä mätä maa meille suoltaa. Sinä et voi toteuttaa unelmiasi, koska olet suostunut poljettavaksi.”

”Aura.” Siskon ääni on yhä väritön. Auran varjo tanssi seinällä. ”Minä näen nyt… Me voimme aloittaa alusta. Älä tee tätä.”

Auran nauru sattuu kurkkuun. Se katkeilee, muuttuu päistänsä itkuksi. Aura ei enää tiedä, mitä tapahtuu. Hänen kehonsa kouristelee, kaikkialle sattuu.

”Mitä se enää auttaisi?” Aura osoittaa äidin ja isän hervottomia ruumiita. ”Sisarukset… hekin ovat jo…”

Ilirasta pääsee korkea, epätoivoinen parahdus. Isosisko alkaa itkeä lohdutonta itkua. Siten voi itkeä vain ihminen, jota ei ole kielletty koskaan itkemästä. Toisin oli Auran kohdalla.

”He olivat lapsia… Pelkkiä lapsia, Aura…”

”Saastuneita. Saastunutta kaikki… En saa henkeä, jos te kaikki elätte ja kuljette kuin mitään ei olisi tapahtunut. En voi elää ilman kostoani.”

”Kostoa mistä, Aura?” Ilira jatkaa nyyhkyttäen. ”Me emme tienneet! Vannon sisarten nimissä, etten tiennyt sinun voivan näin huonosti. Jos olisin tiennyt, olisin auttanut sinua.”

Auran huulet vääntyvät irveen.

”Tekopyhää. Mahdollisuus meni jo. Meni jo!”

Aura iskee, mutta ei tosissaan. Keho on turtunut tappamiseen. Veitsi osuu Iliraa reiteen. Sisko itkee ja älähtää, mutta isku ei ole tappava, se ei katko riittävästi suonia. Laiskaa. Väsynyttä. Huono tyttö. Epäonnistuit tässäkin. Aura ei jaksa enää yrittää. Iliran itkua on mahdoton kuunnella.

He jäävät siihen, kuilu välillään. Kumpikin itkien omaa kipuaan pois. Aura on voimaton, hän ei kykene enää yrittämään. Iliralla on unelmia. Kokonainen elämä elettävänään. Kokonainen tragedia haudattavanaan. Voisiko Iliran jättää vielä eloon? Tekisikö se hänestä epäonnistujan? Venni, voi Venni, olisitpa sinä täällä. Auttamassa minua.

Lopulta Aura nousee ylös. Ilira ei kykene, kipu vääntää siskoa maahan. Aura tarttuu Iliraa päästä. Kiskaisee valkoisista hiuksista.

”Aura, ole kiltti… Minä olen valmis antamaan anteeksi. Aloitetaan alusta.”

Aura lyö Iliran pään seinään. Sisko tömähtää lattialle. Pulssi tuntuu yhä. Hyvä. Iliran herätessä Aura olisi jo poissa.

Kuu heittää varovaista, hopeista valoa olohuoneeseen ja paljastaa lysyssä seisovan siluetin. Auran veriset sormet puristuvat veitsen ympärille, kunnes hän tunnistaa huivipäisen hahmon. Lisanka. Sisko on tullut takaisin. Mikä ajoitus.

”Aura…? Sinäkö se olet? Mitä tämä tarkoittaa?” Särkynyt ääni. Auralla ei ole mitään sen paikkaamiseksi.

Kuunvalossa Aura näkee, kuinka Lisankan silmät suurenevat. Sisko näyttää yhä samalta. Väsyneeltä, mutta elinvoimaiselta. Silmät ovat kuitenkin muuttuneet. Niiden katse on kokeneempi, nähnyt paljon.

”Sinun varjosi…” Se täyttää puolet huoneesta. Aura päästää tukahtuneen naurahduksen.

”Veli sai sinut”, Lisanka kuiskaa, ”hänkö sinut pakotti tekemään tämän? Hänkö tappoi heidät kaikki?”

Aura hätkähtää. Hän ei kuvitellut Lisankan puhuvan asioista suoraan. Miksi sisko on täällä nyt? Aura pudistaa päätään. Veli sai hänet viime hetkellä. Mutta varjojen jumala ei saa kunniaa tästä, hänen verenperinnöstään, kostostaan ja kohtalostaan. Auralle ei jäänyt muuta kuin tämä. Veri käsissään.

”Haluaisin sanoa, että tein tämän veljen kontrolloimana. Että minua ohjailtiin. Mutta se olin minä. Olin täysin tietoinen koko ajan”, Aura kuiskaa pimeään. Lisanka ei itke. Miksi Lisanka ei itke? Ilira itki. Kuka tahansa vuodattaisi kyyneliä tämän edessä.

”Minä tulin tänne varoittamaan teitä”, Lisanka kuiskaa äänessään syvää väsymystä. ”Varoittamaan…”

”Mistä?”

Lisankan vuoro pudistaa päätään.

”Ei mitään. Ei enää mitään…”

Lisanka joutuu ottamaan tukea pöydästä. Hän miltei horjahtaa maahan. Aura ei tee elettäkään auttaakseen. Hän kävelee ovelle, työ täällä on tehty. Lisanka kuuluu toisille. Siralle ja varjontappajille. Sisko ei alun alkaenkaan ole tätä perhettä. Lisanka saa elää.

”Aura…”

Aura pysähtyy. Nytkö Lisanka kysyisi, miksi hän teki tämän kaiken? Auraa naurattaa.

”Et saa koskaan anteeksi.”

Sormet puristavat veistä entistä tiukemmin. Ei anteeksiantoa. Ei hän sitä odottanutkaan. Pelkkää kuolemaa vain. Ikuinen pimeys. Aura ei odota Lisankan koskaan ymmärtävän.

Aura nyökkää vanhempien makuuhuoneeseen päin.

”Ilira on vielä hengissä”, hän sanoo. Ei enempää. Auralla ei ole Lisankalle sanoja. Ei Lisankalle eikä kenellekään muullekaan. Hän kääntyy ja juoksee vasten yötä, antaa tähtitaivaan kuljettaa hänet pois kaiken luota, pois elämästä, jonka hän vannoi tuhoavansa. Lupaus itkevälle lapselle on lunastettu. Tuutulaulu saisi vaieta iäksi.

Pieni kettu juoksee kaukana aavikolla, kun Aura pakenee. Hän pyyhkii kyyneleet silmäkulmistaan ja juoksee kovempaa.