Luku 23: Paljastus
Pieni kettu antaa koskettaa vielä senkin jälkeen, kun sen kylki paranee. Kun Aura tietää aikansa tulleen, hän kantaa ketun mukanaan ulos. Aavikko on ehtinyt viilentyä porottavan auringon juostua dyynien taa. Kettu on oppinut luottamaan Auraan. Kun tyttö laskee sen hiekalle, se jää kääntelemään päätään suuret korvat keinahdellen.
”Ei, pikkuinen, sinun on mentävä. Sinä et kuulu tänne.” Enkä minäkään.
Aura ottaa askelia kohti päämääräänsä. Jos hän juoksisi maanalaisen luolaston suuaukolle, hän ehtisi kulkea maan alla koko yön. Venni liittyisi seuraan suuaukolla.
”Mene, pieni, mene.”
Kettu ei tee elettäkään liikkuakseen. Aura lähtee juoksemaan. Sydäntä pistelee jättää kettu yksin seisomaan, mutta he eivät ole samaa lajia, he eivät voi elää yhdessä. Vaikka kuunvalo piirtää molemmille varjot, vain toinen voi antaa omansa pois. Aura juoksee lujempaa. Vasta luolan suuaukolla Aura huomaa ketun seuranneen häntä.
”Sinä teet minut surulliseksi…”
Villieläin puskee päätään Auran kylkeen. Hän silittää kettua vielä kerran. Eläin kuuluu luontoon. Pois hänen viereltään. Aivan kuten hänkään ei kuulu kivitalon ahtaiden seinien sisään. Hänen kotinsa on jalkojen alla viettävä hiekka ja täysikuu.
”Nähdään taas, pikkukaveri. Pidä itsestäsi huolta.”
Aura sukeltaa sisälle eikä käänny enää katsomaan ketun perään.
*
Lähellä kokoontumisluolaa Aura tarttuu Venniä kädestä ja vetää tytön lähemmäs. Vennin kulmat kohoavat, vapaa käsi hakeutuu Auran harteille. Hetken Aura paistattelee Vennin kosketuksessa, sallii tämän pitää itseään hyvänä.
”Me siis pysymme hiljaa… siitä?”
Venni nyökkää.
”Ei sanaakaan siskostasi. Olemme ongelmissa, jos kultti saa tietää, että sinun siskosi saapastelee palatsissa. Ellet sitten halua ilmiantaa siskoasi. Tiedämme kumpikin, miten siinä kävisi.”
”He voivat tappaa hänet joka tapauksessa.”
”Oletko valmis tekemään sen uhrauksen? Jos kerromme ajoissa, meitä ei syytetä tiedon pimittämisestä. Tai sitten kuljemme valheessa loppuun saakka ja odotamme, että hänet tapetaan.”
”Eikö Lisankaa pysty mitenkään suojelemaan?”
”Ymmärrät varmasti, että se on kultin toiminnan vastaista.”
Syvä huokaus. Aura ajattelee kettua, joka tottui hänen seuraansa, salli hänen koskettaa. Ei villiä luontokappaletta saa sitoa itseensä. Suru kouraisee Auraa syvältä, ja hän tietää, ettei kyse ole pelkästä ketusta.
”Lisanka on ainoa perheenjäsen, jolle olen valmis antamaan anteeksi.”
”Mutta hän on kultin tiellä. Jos hovi äkkää, että varjottomia on yhä olemassa, meillä on ongelma.”
”Emmekö voisi vain tappaa kaikki varjottomat?”
”Millä voimilla? Varjottomia ei voi altistaa veljelle, koska heillä ei, no, ole varjoa. Minä en yksin voi tappaa heitä kaikkia. He toimivat salassa ja juuri niin hajallaan, että kukaan ei voi paikantaa, missä kaikkialla heitä on. Jos aloitamme osan tuhoamisen, loput saavat kuulla emmekä löydä heitä koskaan. Ei, Aura, se olisi liian vaikeaa.”
Venni puhuu aivan kuin ei itse olisi varjoton. Kuin ei itse olisi pohjimmiltaan uhka niille, jotka tahtovat kaikkien varjojen vielä murtuvan veljen kontrolliin. Auraa särkee. Hän vetäytyy varovasti Vennin kosketuksesta, mutta Venni on jo huomannut muutoksen.
”Mitä? Mitä, Aura?”
”Minä vain…”
”Etkö tahdokaan koko perheesi saavan kärsiä siitä, että eivät koskaan nähneet sinua? He ovat saaneet sinut tuntemaan vihaa koko ikäsi. He ansaitsevat kuolla.”
”Mutta Lisanka…”
”Nytkö hänellä onkin merkitystä? Mihin sinä tarvitset häntä? Kultti ei voi jättää potentiaalista uhkaa eloon, niin se vain menee.”
”Lisankakin on uhri. Vanhempani ovat kohdelleet häntäkin väärin.”
”Entä sitten! Hän ei ole sinä, joten hänellä ei ole merkitystä.”
Aura kääntää päänsä kuin lyötynä. Tätä olisi turha selittää Vennille. Kaikesta kuohuttavasta vihasta huolimatta on hetkiä, jolloin Aura on vereslihalla. Silloin perhe luikertelee hänen ihonsa alle, muistuttaa kasvattaneensa hänet, tehneen hänestä ihmisen. Auraa itkettää. Puistattaa. Tämä kahtiajako ei loppuisi koskaan. Ei, ennen kuin perhe olisi poissa. Niin kauan kun he elävät, heidän olemassaolosa särkee häntä kaikkialta. He jättivät hänet yksin. Jumalattomaksi. Sitten varjo kosketti hänen sisintään, teki hänestä täyden jälleen.
”Ei, sinä olet oikeassa”, Aura hengähtää, ”kerrotaan heille. Todennäköisesti Lisankan pehmittäminen on jo alkanut. Emme menetä mitään kertomalla. Olet aivan oikeassa. Se ei muuta lopputulemaa. Siskoni pitää raivata tieltä joka tapauksessa.”
”Sinä voit antaa hyödyllisiä tietoja.”
”Niin.”
Aura huokaa syvään. Sydän jyskyttää rinnassa, juoksee kuin pieni kettu aavikolla. Hän antaa Vennin vetää hänet perässään kohti luolaa. Kokous ei ole vielä käynnissä, joukko on kokoontunut epämääräisiksi rykelmiksi pitkin luolan reunoja. Joskus Aura tuumii, miten tavallisilta kultistit näyttävät. Eri ihonsävyjä, jotka kertovat, miltä Laetan alueelta kukin on. Syvää obsidiaania ja pehmeää hiekanruskeaa. Erilaisia tarinoita. Vain harva näyttää siltä, että kantaa syvää maailmanvihaa sydämessään.
Kokous alkaa, kun Sirius astelee tuttuun tapaansa muiden yläpuolelle. Tällä kertaa miehen mukana on toinenkin henkilö. Aura ja Venni hengähtävät samaan aikaan. Tätä henkilöä ei ole näkynyt kokouksissa aikoihin. Kermanvaalea asu ja lyhyeksi leikatut hiukset. Kuningatar Adrastea.
Yleviä sanoja. Kokouksen aloitus. Aura tuijottaa vain kuningatarta. Naista, joka edustaa kansalle koko sisaruskoa. Naista, joka on täällä, myynyt sydämensä veljelle jo kauan sitten. Kuningatar Adrastea hehkuu kirkkaammin kuin tähtitaivas. Nainen on kaikkea sitä, mitä Aura ei vielä kykene olemaan. Luja ja häikäilemätön. Silti niin tavattoman hehkuva. Kun Adrastea puhuu, Aura unohtaa kaiken muun. Lisankan, muun perheen, jopa pienen ketun. Hänen silmänsä kiiltävät.
Sirius ja Adrastea puhuvat yhdessä. Ilman kuningatarta kultin tavoitteet eivät olisi millään mallilla. Hallitsijana Adrastea pääsee käsiksi koko valtakuntaan. Auraa värisyttää. Hän on nähnyt Adrastean sysäävän ihmisiä pimeyteen, heittävän kultin vihollisia luolastoihin, joista he eivät koskaan pääse pois. Kaikki täydessä pimeydessä. Kansan ja hovin kumartaessa hänen jalkojensa juuressa. Sellaista voimaa ei tässä tilassa ole kenelläkään muulla.
Kokouksen päätyttyä Adrastea kävelee kultistien joukkoon. Täällä hän on vain yksi muista. He ovat yhdenvertaisia. Aura astelee reippaasti lähemmäs Venni kannoillaan. He ovat Vennin kanssa puhuneet yön pimeimpinä tunteina Adrasteasta. Turvallisesta ja heille lempeästä naisesta, jonka mustissa silmissä palaa tuli.
”Teidän korkeutenne, me tahdomme saattaa tietoonne erään seikan”, Aura aloittaa ja vilkaisee sivusilmällään Venniä. Tyttö näyttää yhtä varmalta kuin hänkin.
Adrastea hymyilee heille. Perheettömille tytöille, joita ei pitele kukaan muu kuin he itse.
”Oi, tytöt, onpa ihastuttavaa nähdä teitä pitkästä aikaa”, Adrastea hymähtää. ”Tulkaahan tänne.”
Adrastea vetää tytöt lujaan rutistukseen. Kuningatar on heitä paljon pitempi. Halaus kestää pienen ikuisuuden. Aura ei tahtoisi irrottautua naisen lämmöstä koskaan. Siitä on niin kovin pitkä aika, kun joku aikuinen on ottanut hänet syliinsä.
”Mitä te tahdoitte kertoa minulle?” Adrastea kysyy silmät tuikkien.
”Se tyttö teidän palatsissanne”, Aura henkäisee, ”se varjoton. Hän… hän on…”
Nielaus. Viimeinen hengenveto. Sen jälkeen ei olisi paluuta enää koskaan. Aura pettäisi siskonsa ikuisuudeksi. Haava ei umpeutuisi.
”Hän on minun siskoni.”
Adrastean kasvoilla välähtää. Kuningattaren kasvot ovat useimmiten ilmeetön kuori. Nyt niissä pilkahtaa jotakin inhimillisen ymmärryksen kaltaista.
”Sinun siskosi?” Adrastea kallistaa päätään. ”Vai niin. Miten voit todentaa sen?”
”Mikä hänen sukunimensä on?”
”Irelian.”
Aura painaa silmänsä kiinni. Venni sipaisee hänen kättään.
”Se on hän. Lisanka. Minä arvasin.”
”Oletko sinä pitänyt kultilta sellaista tietoa piilossa?”
”En! En, teidän korkeutenne… Minä… Minä sain varmuuden vasta nyt. Epäilin sen olevan hän.”
”Sinulla on siis kaiken tämän ajan ollut varjoton sisko, etkä ole kertonut siitä kultille?”
”E-ei, teidän korkeutenne, minä en tiennyt –”
Ilme kuningattaren kasvoilla on tulkitsematon. Hetken Aura on varma, että nainen löisi häntä. Kuningatar pysyy kuitenkin liikkumattomana.
”Tätä voidaan pitää rikkomuksena kultin toimintaperiaatteita vastaan.”
”Tiedän sen ja olen valmis kantamaan sen seuraukset. Mutta voin kertoa teille jotakin hyödyllistä. Antakaa minun kertoa.”
Adrastean ilme pehmenee. Kuningattarella itsellään ei ole koskaan ollut tyttäriä. Aura on vain vuoden prinssiä nuorempi.
”Varmistus siskoni identiteetistä saavutti korvani vain hyvin vähän aikaa sitten. En ole ehtinyt kertomaan siitä, ja olen syvästi pahoillani. Isäni paljasti kaiken minulle vasta, kun Lisanka lähti kotoa. Meillä ei ole samaa isää.”
Adrastean otsa rypistyy kuin Auran puheilla ei olisi mitään merkitystä. Kyllähän Auran olisi siskonsa pitänyt tukasta tunnistaa. Hän oli vain päättänyt olla kertomatta.
”Minun isäni kertoi, kuka Lisankan todellinen isä on. Sira. Hänen isänsä on Sira.”
Adrastea horjahtaa. Miltei kaatuu vasten kovana alla odottavaa kiveä. Sirius on hetkessä paikalla, kietoo kätensä kuningattaren ympärille. Aura ja Venni hätkähtävät taaksepäin ja vaihtavat katseita. Sirius auttaa Adrastean pystyyn, mutta ilme naisen kasvoilla pysyy vaikeana. Aura ei odottanut tällaista reaktiota. Hän odotti suuttumusta, hirmumyrskyä. Hän sai haurasta lasia. Naisen, joka ei tiedä, kuinka seistä omilla jaloillaan tiedon valossa. Sirius pysyttelee aivan kiinni kuningattaressaan.
”Se tyttö on saatava hengiltä niin pian kuin mahdollista.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti