Luku 32: Odotettu
Lisanka ei tiedä, mitä sanoa jollekulle sellaiselle, jota ei ole koskaan tuntenut, mutta joka on saattanut hänet tähän maailmaan. Kun mies päästää irti Lisankasta, heidän välillään vallitsee hiljaisuus. Elämä jatkuu ympärillä, mutta Lisanka ja mies katsovat toisiaan ensi kertaa. Heille ei ole olemassa muuta kuin toistensa kullanruskeat silmät, täsmälleen samanlaiset.
”Vihdoin sinä olet siinä”, mies sanoo äänellä, joka on paljon tummempi kuin Lisanka oletti. ”Minun tyttäreni.”
”Hei, isä.”
”Sinä siis tiesit…”
”En ole tiennyt kauaa.” Lisanka nielaisee. ”Sinä pelastit minut hukkumasta. Kiitos.”
Lisankan kurkkua kuivaa. Miehessä kaikki on samaan aikaan tuttua ja vierasta. Siralla on Lisankan sävyt. Musta iho, verenpunaiset hiukset ja silmät kuin kaksi laskevaa aurinkoa. Kasvojen muoto ei ole Lisankan. Sen hän tietää perineensä äidiltään. Siran piirteet ovat karummat. Se saa Lisankan sydämen särkemään.
”Tiedäthän nimeni? Olen Sira.” Mies ojentaa kättään. Sira näyttää Lisankan silmissä ihmiseltä, joka osaa hoitaa tilanteen kuin tilanteen. Hänessä on tietynlaista selviytymisvimmaa ja luontaista lähestyttävyyttä. Silti oman tyttärensä edessä varjontappajien johtajakin välttelee katsekontaktia ja vapisee niin hienoisesti, että sitä tuskin erottaa.
”Tiedän nimesi. Olen kuullut sen monen huulilta. Ensimmäisenä sen miehen, jota pidin isänäni.”
”Anteeksi.” Ei selityksiä. Pelkkä sana. Jokin siinä saa Lisankan sydämen käpertymään kokoon. Tekisi mieli huutaa. Itkeä. Mutta se ei auttaisi. Sira ei ole hänelle mitään velkaa. Se, että mies pyytää ensimmäisenä anteeksi, merkitsee enemmän kuin yksikään tekosyy. Lisanka ei sano mitään. Hän ei voi vielä pitkään aikaan tietää, kykeneekö koskaan antamaan Siralle anteeksi.
”Me laitoimme omat vaatteesi talteen. Ne löytyvät tuolta”, Sira kertoo nyökäten luolan perälle. Vaatteet on ripustettu kiveen kiinnitettyihin koukkuihin. Se saa Lisankan miettimään, mihin kaikkeen varjottomat ja kultti luolastoja oikein käyttävät. Maan alle mahtuu kokonainen elämä. Toinen maailma.
Lisanka nyökkää hiljaa. Hän ei omista juurikaan vaatteita. Jos vanhat kankaat ovat pilaantuneet liikaa, niitä voi silti käyttää uusien vaatteiden pohjana. Ilira ja äiti osaisivat auttaa häntä siinä. Ilira ja äiti. Lisankan sisällä läikehtii. Mies hänen edessään ei ole hänen kotinsa. Oikea perhe on kaukana täältä. Lisankaa pistää.
”Se, mitä seuraavaksi tapahtuu, on sinun päätettävissäsi.” Sira pitää tauon, antaa Lisankan sulatella ajatusta. Miehen kohteliaisuus miellyttää Lisankaa. Hän näkee, milloin se on aitoa ja milloin naamio. Siran naamio on toisenlainen. Se peittää vain miehen todelliset tunteet. Käytös on luonnollista, Sirasta näkee, miksi muut varjottomat ovat päättäneet seurata häntä.
”Ymmärrän, että olet kokenut paljon. Minerva on raportoinut minulle tapahtumista Varimean aukiolla ja palatsissa. Saat kertoa minulle kaiken hieman myöhemmin.”
Saat kertoa, vaikka Siran katse ei anna muita vaihtoehtoja.
”Jos tahdot, minä voin kertoa sinulle kaiken. Aivan kaiken. Mutta se ei tapahdu yhdessä yössä, ei kahdessakaan. Enkä minä tiedä, onko meillä juuri nyt niin paljon aikaa.”
Lisanka nyökkäilee. Hän on jo huomannut, etteivät nämä ihmiset tee kotiaan minnekään. Hän alkaa jo hahmottaa kokokuvaa. Kuinka Sira olisi voinut kasvattaa lapsen tällaiseen todellisuuteen? Se on pahinta. Sydäntä riipivä ymmärrys. Sira on vain ihminen, joka on laskenut mahdollisuutensa ja elänyt niiden mukaan. Lisanka ei voi syyttää miestä mistään. Eikä vihata. Sira on ollut hänelle pelkästään ystävällinen.
”Tällä hetkellä Laetassa tapahtuu paljon asioita samanaikaisesti. Sinä, tyttäreni, olet niiden keskiössä. On hyvin tärkeää, että saat tietää, kuka olet ja miksi olet syntynyt tähän maailmaan. Se, mihin päätät kuulua, on kuitenkin oma asiasi. Haluan sinun muistavan, että minä en pakota sinua mihinkään. Jos haluat, että kerron sinulle kaiken, saat itse päättää, mitä ajattelet minusta. Se, mitä olen suhteesi kaavaillut, ei velvoita sinua mihinkään.”
”Oletko sinä kaavaillut minun suhteeni jotakin?” Lisanka tuntee olonsa typeräksi kysyessään. Miksi muutenkaan mies olisi rikkonut kahden sisaruskoisen avioliiton, ellei suunnitelman vuoksi?
”Olen, tyttäreni, mutta niistä ajoista on kaksikymmentäyksi vuotta. Sinä olet nyt aikuinen, eikä mikään mennyt kuten piti. Sellainen tämä maailma on. Sinun elinikäsi aikana on tapahtunut paljon odottamattomia asioita.”
Lisanka nyökkäilee hiljaa. Nuotiolla paistuvan riistan tuoksu vie osan hänen huomiostaan. Hän huomaa vilkuilevansa jatkuvasti kohti tulta. Siraa alkaa hymyilyttää. Mies osoittaa kädellään kohti paistuvaa antiloopinkylkeä.
”Tahdotko?”
Lisankan kuriseva vatsa vastaa hänen puolestaan.
Hymyillen Sira ohjaa tyttärensä nuotion äärelle. Punatukkaiset ihmiset kerääntyvät heidän ympärilleen. Vasta läheltä katsottuna Lisanka huomaa heidän kaikkien olevan hieman eri ikäisiä. Kauempana luolan seinustalla seisova Minerva on ainut Lisankan ikätoveri. Minerva keskustelee kahden aavistuksen vanhemman naisen kanssa. Ainoa näkyvästi iäkäs ihminen istuu aivan lähellä tulta ja pitää mustaa huivia harteillaan. Kasvot ovat täynnä elämän piirtämiä juovia. Vanha nainen on ainut, jolla ei ole punaisia hiuksia. Se saa Lisankan tuumimaan, mahtavatko hänen omat hiuksensakin joskus harmaantua. Verenpunan kantamalle taakalle tulisi siis joskus loppu. Ajatus saa Lisankan hymyilemään varovasti. Samassa hänet lävistää ymmärrys siitä, että vain harva varjoton elää niin vanhaksi maailmassa, joka haluaa heidän päänsä köydenjatkeeksi.
”Tervetuloa joukkoon”, vanhus sanoo hymyillen Lisankalle. ”Sinun täytyy olla Lisanka.”
Lisanka nyökkää hiljaa.
”Sinulla olikin tiukat paikat hovissa. Saat kertoa meille kaiken myöhemmin, mutta ole hyvä ja lepää ensin. Ja syö. Sinusta kuulee, että kehosi tarvitsee ravintoa.”
Lisanka tuntee punastuvansa. Hän ei tiedä, kuinka monta päivää on vaeltanut pimeissä käytävissä vailla ruokaa ja juomaa. Ei ihmekään, että hänen kehonsa ei enää kestänyt kylmään veteen joutumista.
Yksi varjottomista leikkaa Lisankalle viipaleen antiloopin kyljestä. Lämmin liha täyttää Lisankan kaikki aistit. Hän syö rauhassa, jotta keho ehtii totutella. Kyyneleet nousevat silmiin, niin hyvältä lämpö ja ruoka tuntuvat.
”Sinulla on mahtanut olla matka”, yksi varjottomista sanoo.
”Me annamme sinun levätä heti, kun olet saanut syötyä.”
”Minä kyllä haluaisin kysyä kysymyksiä…”
”Noh! Vastahan hän on tänne saapunut!”
”Mutta me olemme odottaneet niin kauan.”
Odottaneet? Lisanka laskee lihanpalan hetkeksi syliinsä. Varjottomatko ovat odottaneet hänen saapumistaan? Yhtäkkiä puheet Siran suunnitelmasta eivät tunnukaan yhtä kaukaisilta. Ne istuvat tässä hänen kanssaan, odottavat häneltä jotakin, jonka vuoksi hän on syntynyt. Ja josta hän ei tiedä edes ajatusta.
”Antakaa hänen syödä rauhassa”, Sira sanoo. Miehen tumma ääni vaientaa innostuneet kysymykset. ”Minä kerron hänelle kaiken, jos hän tahtoo niin.”
”Tahdon minä. Hitaasti. Yksi asia kerrallaan.”
On Siran vuoro nyökätä.
”Olkoon niin, tyttäreni. Ole nyt rauhassa. Maailmassa on kenties paljon meneillään, mutta juuri nyt sinulla ei ole kiire minnekään.”
Sanat tekevät Lisankalle kodin hetkeen. Hän hymyilee. Ei ole kiire. Lihan lämpö kareilee vasten poskia, jokainen uusi suupala tuntuu kutojattarien armolta. Lisanka sallii kehonsa rentoutua, ottaa vastaan kauan odotetun lämmön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti