Luku 19: Haavoittunut eläin
Ruokapöydässä pienemmät sisarukset ovat aloittaneet ruokasodan. Ruoka, joka on hiellä ja vaivalla kannettu pöytään, lentää punaiseen kiviseinään. Osa kastikkeesta valuu äidin ja Iliran uudelle kankaalle. Aura istuu pöydässä kykenemättömänä estämään tapahtumaketjua jatkumasta. Hän tuijottaa lamaantuneena seinää pitkin valuvaa kastiketta ja ajattelee kaikkea kuulemaansa. Kastike ei merkitse mitään. Sisarukset eivät merkitse mitään. Missä vanhemmat taas ovat? Kaupungissako? Aura nousee pöydästä sanomatta sisaruksille sanaakaan.
Pinta on alkanut rakoilla. Vaivoin suojeltu kuori. Aura on niin kuuliainen. Aura saa aina muut hymyilemään. Auran suupielet nykivät. Täällä hän taas seisoo, keskellä groteskia näytelmää, joka tempoilee häntä joka suuntaan. Ei mahdollisuuttakaan paeta. Venni ja kultti eivät ole täällä. Aura pakenee sisarustensa kanssa jakaamaan huoneeseensa ja vetää verhon kiinni perässään. Ruoka saa jäädä lentämään seinästä toiseen.
Isosisko Ilira istuu sängyllä ja pitää sylissään kankaisiin käärittyä myttyä. Aura säpsähtää. Eläin. Hengittävä eläin. Hän menee lähemmäs, istuu siskonsa vierelle ja kurottaa kädellään kohti eläintä. Pieni aavikkokettu. Punaiset juovat halkovat kylkeä, joka kohoilee raskaasti.
”Löysin sen takapihalta. En voinut jättää sitä sinne. Anteeksi. Tulen korjaamaan pöydän tyhjäksi aivan kohta, sinun ei tarvitse tehdä sitä. Olet tehnyt jo tarpeesi.”
Pehmeitä sanoja. Ilira on aina kauttaaltaan rakastettava ja lämmin. Auraa oksettaa. Kuinka Ilira on voinut pysyä sellaisena? Mihin sisko on piilottanut vihansa? Miksi vain häneen sattuu niin, ettei hän saa happea?
Pieni kettu Iliran sylissä vingahtaa. Ilira silittää sen päätä. Aura näkee, että sisko on hieronut salvaa haavojen ympärille. Eläin taistelee oikeudestaan elää. Auraa alkaa itkettää. Miksi sen on oltava juuri kettu? Ei pienten eläinten tarvitsisi kärsiä auringon alla. Auran kädet vapisevat, lihaksissa nykii, mutta millään muulla itku ei pysy sisällä.
Silloin, kun Aura tapasi Vennin, hän seurasi kettua. Aavikon eläin johdatti hänet maanalaisen luolaston suuaukolle. Siellä hän tahtomattaan todisti kultin kokoontumista. Kohotettuja käsiä ja luolan seinille heijastettuja varjoja. Hänellä ei ollut aavistustakaan. Silloin joku kiskoi hänet perässään. Aura oli varma, että kuolisi. Hiukseton tyttö päästi hänet pois, varoitteli rikkain loukkauksin, että hänen ei kannattaisi koskaan palata. Silloin Aura ei vielä tiennyt Vennin kuuluvan kulttiin. Hän tunnisti vain tytön punaisen sängen, joka oli samanvärinen kuin Lisankalla.
Vuodet ovat kiirineet kaiken sen ohi, nyt ne hetket ovat pelkkä lempeä muisto, joka lepättää sydämessä kuin hiipuva liekki. Aura tapasi Vennin useita kertoja, alkoi kertoa tytölle elämästään. Peloistaan. Perheestään. Syvästä, viiltävästä vihastaan. He puhuivat varjottomuudesta. Silloin Aura ymmmärsi ensimmäistä kertaa, millaisessa asemassa hänen isosiskonsa oli. Jonkin ajan päästä Venni kertoi hänelle kultista. Esitteli kultin aatteet ja tavoitteet. Maailman varjo syöksyi Auran päälle sellaisella voimalla, että hän tunsi hukkuvansa. Sille tielle hän jäi.
Kaiken sen Aura muistaa katsoessaan Iliran sylissä lepäävää ketunpoikaa. Syvällä sisällä kyteneen vihan ja kaiken, mitä siitä seurasi. Ja rakkauden. Miten hän Venniä rakastaakaan. Tytön kipakkuus, impulssit, kaikki. Venni on kipinä, jonka näkee vain hetken. Kipinä, joka syttyy roihuun jossain muualla ja sammuu yhtä nopeasti. Kutojattaret eivät voisi mitään sellaiselle luonnonvoimalle.
”Minä voin hoitaa sitä”, Aura kuiskaa. Hän vihaa sävyä äänessään. Se miltei antaa hänet ilmi. Ei vielä. Kukaan ei saa tietää ennen kuin on liian myöhäistä. Aura aikoo pitää siitä huolen.
”Tosiaanko?”
Aura nyökkää. Ilira siirtää ketun hänen syliinsä. Eläimen kevyt paino on aivan liikaa. Auraa itkettää entistä lujemmin. Hetken kyyneleet taistelevat tullakseen ja häviävät Auran ylpeydelle. Kukaan perheestä ei saa nähdä kuoren alle. Kettu käpertyy tiiviimmin Auraa vasten, painelee tassuillaan hänen keskivartaloaan. Hellyyden aalto on musertava.
Ulkoa kuuluu ääniä. Hetken Aura kuvittelee, että sisarukset ovat päässeet pakoon. Sitten joku koputtaa talon seinää. Oviakaan ei ole, pelkkiä verhoja vain. Ilira nousee rauhallisesti ylös. Auraa raivostuttaa, että sisko kykenee toimimaan niin tyynesti hetkenä minä hyvänsä. Miten Ilira sai kaiken sen?
”Minä käyn katsomassa.”
Aura nyökkää.
Ulkona on heidän lähin naapurinsa. Se, jonka luona Ilira käy töissä. Aura silittää ketun suuria korvia ja kuuntelee.
”Kutojatarten nimissä, oletteko kuulleet, mitä Varimeassa tapahtuu?”
Hiljaisuus. Aura voi kuvitella, kuinka Ilira pudistelee päätään ja katsoo naapuria suurilla antiloopinsilmillään. Näyttää yhtä raivostuttavan hellyyttävältä kuten aina.
”Hänen korkeutensa prinssi Rashna on menettänyt varjonsa… hän… hän on…”
Kauhistuneita huudahduksia. Kylmä palaa Auran sisälle. Hetken se on malttanut pysyä poissa. Nyt Aura muistaa jälleen, mitä Sirius sanoi kokouksessa. Kaikki on pilalla, jos Lisanka pääsee riehumaan palatsissa.
”Ja mikä erikoisinta, Varimeasta on löydetty tyttö, joka osaa tuhota varjoja! Ajattele… Varjoja. Jos sellainen on todella mahdollista, moni kontrolloitu voi vielä pelastua ja saada kutojatarten armon.”
”Eikö sellaisia ole ollut aiemminkin? Valheeksihan se kaikki aina osoittautuu. Pelkkää teatteria. Ei kukaan todella voi menetetyille varjoille mitään.”
Aura nielaisee. Hyvä, Ilira. Älä usko mitään.
”Ei, ei, tämän tytön todella nähtiin tuhoavan varjon! Entinen kontrolloitu on nyt täysin kunnossa ja voinnissaan.”
”Mitenkä sellaista voi todentaa?”
Keskustelu jatkuu vielä hetken. Auran sydän hakkaa niin lujaa, että kettu hänen sylissään kiepsahtaa ympäri säikähdyksestä. Aura kääntää varoen eläimen takaisin terveelle kyljelleen. Seinien takaa kuuluu pikkusisarusten huutoa. Auran pää on täynnä meteliä, suonet syvältä jäässä.
Kun naapuri lähtee, Aura tietää Iliran tulevan hänen luokseen.
”Kuulitko, mitä hän sanoi?” Ilira hengähtää verhon takaa. ”Ettäkö prinssi Rashna olisi…”
”Kontrolloitu. Aivan.”
”Uskomaton ajatus! Hänen korkeutensa…” Ilira pudistelee valkeaa päätään. ”Jotta varjo voidaan kontrolloida, uhrin täytyy olla hyvin heikentyneessä tilassa. Mutta hänen korkeutensahan on mitä elinvoimaisin.”
Hysteerinen nauru pulppuaa Auran rinnassa, mutta hän antaa sen hukkua. Ilira, jonka silmät eivät näe hymyä pitemmälle, ei voisi koskaan ymmärtää. Prinssi on Auran silmissä pelkkä turha sisaruskon väline. Kaunis kapine vailla persoonaa. Silti Iliran sanat huvittavat häntä. Kuka tahansa voi hajota. Jokaisen hymyn taa mahtuu huutamatonta huutoa, öitä, jotka eivät koskaan lopu. Aura tietää prinssin olleen onneton. Kultti iski vain oikeaan kohtaan ja sai tämän murtumaan. Sellaista sattuu. Eihän Ilira ole katsonut hänenkään hymynsä taakse.
”Minun täytyy mennä korjaamaan tuo kaaos tuolta”, Ilira sanoo osoittaen taakseen. ”Ties mitä sisarukset ovat jo ehtineet rikkoaman.”
Aura nyökkää.
”Kuule, Aura…” Oi ei. Ei enää. Älä sano mitään. ”Se tyttö. Varjon tappanut tyttö. Uskotko sinä, että sellainen on mahdollista?”
”En”, Aura sanoo pudistellen päätään. ”Pelkkää puoskarointia. Joku huijari yrittää niittää mainetta. Kun hän jää kiinni, hänet vangitaan tai teloitetaan jumalanpilkasta.”
Iliran ilme käy surumielisemmäksi. Mitä se Iliraa koskee, mitä Varimeassa tapahtuu? Ei pääkaupunkia kiinnosta laitapuolen asiat. Aura ja Ilira saisivat herätä joka aamu huolehtimaan perheestä samalla, kun prinssi kääntää kylkeään. Kontrolloitu tai ei, sellaiselle lapselle Auralla ei riitä sympatia.
Prinssi ei ole ongelma. Ei ole koskaan ollutkaan. Sirius pitäisi kaikesta huolen. Mies on onnistunut levittämään rihmansa koko palatsiin. Sirius ei jäisi kiinni. Aura ajattelee vain siskoaan. Lisankaa, joka on onnistunut pääsemään kaiken ytimeen. Iliralla ei ole siitä aavistustakaan eikä tarvitsisi koskaan ollakaan.
”Aura… Ajatteletko sinä koskaan, miten paljon Laetassa tapahtuu kaikkea sellaista, mistä me emme saa koskaan tietää? Koska asumme täällä.”
Aura hymähtää.
”Tieto liikkuu hitaasti sinne, minne sillä ei ole varaa liikkua.”
”Kuule, arvaa mitä minä tekisin, jos se olisi minun päätettävissäni?”
Aura hätkähtää. Isosisko ei koskaan koskaan sano mitään itsestään. Hän on aina istunut tyytyväisenä vanhempien ja uskonnon asettamiin raameihin valittamatta sanallakaan. Siskon sanat järkyttävät Auraa. Onko Ilira kaiken tämän aikaa todella osannut ajatella myös itse? Miksi hän ei ole tehnyt mitään?
”Minä kouluttautuisin. Lukisin enemmän, niin paljon, että voisin opettaa muita.” Iliran lempeät kasvot sädehtivät. Hän pyyhkii valkoisen suortuvan kasvoiltaan kuin olisi vielä nuori, kaino tyttö. ”Ja… Ja minä jättäisin menemättä avioon.”
Ilira punastuu kauttaaltaan. Hän pudistaa päätään ja vakavoituu. Toiveet kuolevat kasvoille.
”Ai, mitä minä oikein selitän. Antakoon kutojattaret minulle anteeksi. Sellainen tie ei kuulu minun kaltaisilleni. Älä ota minusta mallia. Ole kuin en olisi koskaan sanonutkaan mitään.”
Auran mielessä välähtää kuvia. Venni nauramassa hänen vierellään. Vennin kädet hänen kehollaan. Kultin luolaston seinälle heijastamat varjot. Auran sisin huutaa. Kyllä siskokin saisi valita. Kuka tahansa saa valita. Valta pitää vain ottaa omiin käsiin. Varjoissakin on elämää.
”Minä menen siivoamaan pöydän”, Ilira sanoo hymähtäen. ”Tulen katsomaan kettua sen jälkeen. Kiitos, kun huolehdit siitä.”
Aura kuvittelee raivostuttavan lempeän siskonsa lasten keskuuteen. Lukemaan ja kertomaan. Näkemään maailman uusin silmin. Kyyneleet tulevat silmiin, niitä vastaan ei voi enää taistella. Tämä maailma pakottaa kaikki kaltaisikseen. Kukaan ei voi välttyä siltä.
Huoli risteilee Auran sisällä. Huoli siitä, että Lisanka pilaa kaiken palatsissa. Huoli siitä, että Auran oma kuori ei pysyisi ehjänä enää kauaa. Viereisestä huoneesta kantautuva sisarusten huuto tuntuu kovemmalta kuin se onkaan. Kaikki on lähtenyt halkeilemaan. Aura silittää kettua hiljaa, hukuttaa kaiken elämästään taistelevan eläimen turkkiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti