Aurinko on kohonnut korkealle, kun Lisanka seuraa isäänsä kaivolle. Valo piirtää syviä varjoja koko maailmalle. Kaikille muille paitsi Lisankalle. Hän on tottunut siihen, mutta silti jokainen päivä kuumalla hiekalla muistuttaa häntä siitä, ettei hän koskaan voisi elää tavallista elämää. Isä on jo kumartunut nostamaan vettä kaivosta. Lisanka tarjoutuu auttamaan, mutta isä hätkähtää, päästää äänen, jonka Lisanka tietää huolestumisen merkiksi.
”Tytär! Missä sinun huivisi on? Miksi olet täällä ilman?”
”Minä… minä vain…”
Isän kasvot ovat ehdottomat. Järkytys on käsinkosketeltava, Lisanka inhoaa nähdä sen niin selvänä. Hänen oman virheensä.
”Heti takaisin talolle. Lisanka.”
Tähän aikaan kulkijoita ei kuitenkaan tulisi vastaan. Kukaan ei näkisi. Lisanka ei juuri ota huivia pois, ellei äiti ole tuonut kaupungista jotakin, jolla värjätä tukka jonkin väriseksi. Lisanka on tottunut asemaansa. Siihen, että hänen hiuksensa on pidettävä piilossa, vaikka muun perheen valkeat kuontalot saavat loistaa suoraan jumalille saakka.
Lisanka kääntyy takaisin talolle, antaa auringon polttaa vapaata päätä. Talo on punaisesta kivestä, matala ja ahdas kymmenpäiselle perheelle. Silti illat yhdessä ovat lämpimiä. Meluisia, mutta kullanhohtoisia. Lisanka sallii itsensä kävellä hitaasti kotiin, nauttia kuuman hiekan tunnusta paljailla varpailla. Joskus hiuksien ja varjottomuuden piilotteleminen on niin työlästä, että Lisanka pysyttelee suurimmaksi osin sisätöissä. Vahtii pikkusisaruksia, hämmentää keitoksia ja värjää kankaita äidille myytäväksi.
Mutta ei tänään. Tänään Lisanka haluaa tuntea auringon ihollaan, antaa sen paistaa suoraan hänen ylleen pehmeänä valon sateena. Isä saapuu sangon kanssa perässä, patistaa kulkemaan nopeammin, jokuhan voisi nähdä. Lisankaa naurattaa. Ei isän kiivaus, hän ei koskaan nauraisi isälleen, vaan tilanteen absurdius. Varjottomaksi Lisanka on viettänyt paljon aikaa varjoissa. Piileskellen, mutta ei koskaan kaivaten. Tyttö, joka ei ole nähnyt valojen syttyvän Varimean kaduille kudelman juhlassa ei osaa kaivata sellaista. Hän ei tiedä, miltä suurempien kaupunkien ilot kuulostavat päivän taittuessa tähtien täplittämäksi yöksi. Lisanka on tyytyväinen osaansa varjoissa. Mutta tänään, tänään hän kulkee vapaana vain pienen hetken.
Sisällä pikkusisarukset jo juoksevat vastaan. Keskimmäiset ovat omissa oloissaan, vain kahdeksanvuotiaat kaksoset roikkuvat Lisankan hameen kerroksissa ja odottavat isosiskon välitöntä läheisyyttä.
”Sisko! Missä sinun huivisi on?”
”Lis, voitko opettaa meitä taas hauduttamaan lientä?”
Lisanka pörröttää kumpaistakin päälaelle. Hänen kätensä pysähtyy valkeille hiuksille. Pikkusisko katsoo häntä pitkään suu avoinna. Vasta silloin hän ymmärtää kätensä jääneen paikalleen.
”Ei tänään”, Lisanka sanoo hymyillen. ”Jos kysytte oikein kiltisti, Aura ehkä voisi.”
”Ei Aura ole kotona! Sinä olet!”
”Aura ei ole kotona? Missä hän sitten on?”
”Ei me tiedetä! Lis, Lis, meillä on kamalan tylsää!”
Isä hätyyttää kaksoset ulos leikkimään. Isän katseen alla nurina jää vähäiseksi. Lisanka jää tuijottamaan kättään, joka vielä hetki sitten silitti pikkusiskojen valkoisia hiuskuontaloita. On olemassa rajoja, jotka on vedetty jo ennen syntymää. Lapset voivat mennä ulos leikkimään ilman, että heidän tukkansa peitetään. Lisankan punaiset suortuvat valuvat selkään. Hän huokaisee syvään.
”Aura on ollut aika paljon poissa kotoa”, Lisanka huokaisee sysäten ajatukset toisaalle.
”Sinun pikkusiskosi on yhdeksäntoista. Hän on meneväisessä iässä. Ei nuori halua viettää kaikkea aikaansa sisarustensa kanssa.”
”En minä sitä. Aura on vastuullinen. Pelkään vain, että jotakin sattuu.”
Isä hymyilee. Tummille kasvoille piirtyy työn ja iän synnyttämiä uurteita. Lisanka rakastaa elämän merkkejä isänsä kasvoilla. Se kertoo, että hän on elänyt hyvän elämän.
”Tyttökultani…” Isä pörröttää vuorostaan Lisankan tukkaa. Kiellettyä. Punaista. ”Miksi sinä lähdit ulos ilman huivia? Ajatella, jos joku olisi tullut vastaan.”
”Mutta ei tullut.”
Lisanka ei ole vielä koskaan sanonut niin. Hän ei ole piittaamaton. Mutta aurinko oli tuntunut hyvältä ilman piiloa. Ilman tarvetta pysytellä varjoissa.
”Kuule…”
Merkillinen ilme. Miltei tulkitsematon. Lisanka on huomannut sen isänsä kasvoilla monina sellaisina kertoina, joina heidän tulisi keskustella siitä, mikä Lisanka todelisuudessa on. Varjoton. Jokin, jolle ei ole nimeä, ei ainakaan isällä.
Lopulta isä vain hymyilee. Surullinen hymy, jonka merkitys on Lisankalle tuttu. Ei tänään. Vuosien paino yhdessä ilmeessä. Lisanka ei kysy. Ei tietenkään. Hänessä ei ole mitään keskusteltavaa. Hän piilottaa tukkansa ja tekee tehtävänsä perheen toisiksi vanhimpana lapsena. Entä sitten, jos hänellä ei ole varjoa?
Päivä kuluu eteenpäin. Äiti on myymässä kankaita, vanhin lapsi Ilira tekee töitä lähimmän naapurin karjan kanssa. Siispä kodin hoitaminen jää Lisankalle, joka ei voi koskaan poistua kotoa hiuksiensa vuoksi. Koska seuraava lapsi, Aura, ei ole kotona, Lisanka tekee kaiken yksin. Pikkusisaret käyttäytyvät poikkeuksellisen siivosti ruokapöydässä. Kahdeksanvuotiaat kaksoset tuovat ulkoa hiekkaa jalanpohjissaan ja huutavat, mutta se ei tee vahinkoa kenellekään. Kun tähdet peittävät taivaankannen, Lisanka antaa itselleen luvan vetäytyä sivummalle.
Isä ei tule enää kysymään mitään. Ei edes varmista, jaksaako Lisanka. Isälläkin on kiireitä. Lisanka ymmärtää sen. Hän tuijottaa avoimesta ikkunasta ulos ja miettii, millaista olisi, jos kultaa olisi niin paljon, että ikkunaan saisi lasin. Laseja on vain Varimeassa ja sen lähikaupungeissa. Hallitsijan palatsissa on Lisankan kuuleman mukaan kirkkaat, värilliset lasit. Niistä suurimpaan on piirretty silmäsymboli. Kutojatarten silmä. Alati valvova. Lisanka ei ole koskaan käynyt Varimeassa. Isosisko Ilira on. Ja äiti ja isä. Aina keskivuodesta kudelman juhlan aikaan Lisanka jää vahtimaan nuorempia sisaruksia. Aura jää hänen kanssaan, sillä Aura ei viihdy suurissa ihmismassoissa. Ja ehkä säälistäkin. Mutta siitä ei puhuttaisi, ei tässä perheessä
Kuu loistaa suoraan huoneeseen. Joskus Lisanka puhuu sille ajatuksissaan, vaikka elottomille asioille puhuminen on jumalanpilkkaa. Kutojattaret eivät pitäisi siitä. Mutta ehkä kutojattaretkin pitävät kuusta. Lisanka on varma, että kuu kuulee hänet. Kutojattarista hän ei ole aina aivan niin varma, mutta sellaista hän ei koskaan voisi sanoa ääneen. Hän on joka tapauksessa väärässä. Pelkkä anomalia, virhe kudelmassa. Varjoton tyttö.
”Etkö sinä ole vielä nukkumassa?” Isosiskon pehmeä ääni. Ilira on riisunut vaatteidensa päällimmäiset kerrokset. Vaaleanlila alusasu on paksua kangasta ja paljastaa olkapäät. Näillä seuduilla sellaisessa asussa ei kannattaisi mennä ulos, vaikka aavikolla olisi kuinka kuuma.
”Ei väsyttänyt vielä.”
”Isä sanoi, että sinä olet ollut todella ahkera tänään.”
Hymähdys. Hyvä, että isä ei kielinyt Iliralle Lisankan pienestä tottelemattomuuden hetkestä. Hetkestä auringon alla. Nyt, kun Lisanka ajattelee sitä, pieni liekki lepattaa hänen rinnassaan.
”Miten sinä jaksat?” Ilira kysyy istuen omalle puolelleen huoneesta.
”Hyvin”, Lisanka hymähtää. Tänään hän ei jaksaisi selittää. Ilira ja Aura ovat hänelle rakkaita, läheisimmät kaikista, mutta tämä ei ole se päivä. Eikä Aura ole täällä. ”Olen vain vähän väsynyt.”
”Lupaan hoitaa ruoanlaiton huomenna.”
”Eikö sinua kaivata karjanhoidossa?”
”Vasta auringonlaskun aikaan. Jos sinä hoidat pienempiä huomenna, minä teen ruoan. Jaetaan työt tasan.”
Lisanka haluaisi sanoa, että ei perhearki häntä väsytä. Heidän suuri perheensä on hänen kruununsa. On vain päiviä, joina hän tahtoisi kävellä punainen tukka aavikon tuulissa keinuen kohti pääkaupungin valoja. Päiviä, joina hän haluaisi tietää, miksi hän ei piirrä varjoa kuumalle hiekalle.
”Eikö Aura tule yöksi kotiin?” Ilira nyökkää kohti tyhjää, pedattua sänkyä.
Lisanka kohauttaa harteitaan. Hän tuumii isänsä sanoja. Aura on vain nuori.
”Aurapa on viihtynyt kovin seikkailuillaan”, Ilira hymähtää. ”Ollapa vielä sen ikäinen. Tai sinä melkein oletkin.”
Kaksikymmentäviisivuotias Ilira voi huoletta sanoa sellaista. Hän on pian naimaiässä ja pystyy sitten paremmin elättämään myös pikkusisaruksensa.
”Hyvää yötä, Lis. Toivottavasti sinua ei väsytä huomenna yhtä paljon. Suojatkoon kutojattaret yötäsi.”
”Hyvää yötä, Ilira.”
Lisanka vetää peiton ylleen ja kuuntelee. Kuu piirtää kuvioita punakiviselle seinälle. Pian Ilira pitää pehmeää, vaimeaa tuhinaa. Lisanka nousee istumaan, painaa jalat päivän jäljiltä viileälle kivelle. Hän haluaa käydä kaivolla vielä kerran, kokeilla onneaan. Ei näillä seuduilla kukaan öisin liiku. Ryövärit ja hämärät kaupustelijat kulkevat Varimean tienoilla, ei täällä ole mitään varastettavaa. Lisanka tahtoo vain nähdä kuun.
Lisanka on siirtämässä verhoa tieltään ja kävelemässä suurempaan huoneeseen, kun keskustelu havahduttaa hänet. Hän pysähtyy niille sijoilleen. Äiti on tullut kaupungista kotiin. Ardellen kaupunki sijaitsee vain muutaman kilometrin päässä, Lisanka perheineen asuu Ardellen laitamilla. Äiti ja isä puhuvat hiljaa. Äänellä, joka olettaa kaikki muut jo nukkuviksi.
”Rakkaimpani, sinun täytyy kertoa hänelle.”
”Lis on liian nuori. Vasta kaksikymmentäyksi. Ties mitä hän saa päähänsä, jos minä kerron.”
”Lisanka on vastuullinen! Meidän tyttäremme on tunnollinen ja ahkera. Olemme kasvattaneet hänet oikein.”
”Meidän tyttäremme, hah…”
”Rakkaimpani, älä viitsi!”
Äidin ääni kohoaa. Lisanka ei ole koskaan kuullut siinä vastaavaa sävyä. Keskustelun taustalle jää jotakin, johon Lisanka ei pääse käsiksi.
”En voi ottaa sitä riskiä, että hän kulkee jälleen ulkona ilman huivia tai värjättyä kuontaloa. Ja entä se varjottomuus? Eihän hän voisi ikinä näyttäytyä missään päiväsaikaan.”
”Mutta eihän hän tekisi niin, jos sinä vain kertoisit.”
”Ei, tytön pitää kysyä itse.”
”Hän ansaitsee tietää.”
”Entä, jos hän inhoaa meitä? Emme kertoneet, ja nyt hän on jo aikuinen.”
”Hän ymmärtää. Lisanka on hyvä tyttö.”
Lisanka voi kuvitella äidin kädet isän poskille. Lämpimät, hellät kädet. Hänen rakas äitinsä. Hänen rakas isänsä. Ja silti he keskustelevat hänestä tähän sävyyn. Perheen oma pieni virhe. Lisankan suonissa on jäätä.
”Kuinka hän voisi ymmärtää? Me… me olemme pitäneet tätä häneltä liian kauan.”
”Ei se helppoa tulekaan olemaan, mutta jokainen ansaitsee tietää syntyperänsä. Hän on meidän kallis tyttäremme kaikesta huolimatta.”
Syntyperästään? Lisanka vie käden suulleen, ettei huutaisi. Hän on rauhallinen. Tunnollinen ja ahkera. Lisanka palaa takaisin sänkyynsä eikä ummista silmiään koko yönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti