Hamartia: luku 42

 Luku 42: Äiti ja poika

Pimeydellä on ääni, ja se nauraa Rashnalle. Halveksii hänen unelmiaan ja toiveitaan. Kahta nuorta tyttöä katsoessaan Rashnan on hankala kuvitella itseään heidän paikalleen. Pienet kultistit keskellä pimeää. Tälle täytyy olla hyvä syy. Soihdun liekki lepattaa, se ei anna anteeksi vuodatettua verta, jonka se valaisee. Toinen tytöistä on saanut iskun, toinen polvistunut tämän viereen. Rashna ei kykene muuta kuin tuijottamaan.

Sirius tuli hänen luokseen yllättäen. Kutsui hovin vanhimmat paikalle, kaikki ne, jotka ovat vuosia odottaneet Siriuksen epäonnistuvan ja paljastuvan joksikin muuksi kuin sanoo olevansa. Minä voin näyttää teille jotakin, Sirius oli sanonut. Hovi tuntui olevan täysin mukana. Vain Rashna katsoi rakastamaansa miestä ymmärtämättä lainkaan, mitä tapahtuu.

Nyt he ovat tässä. Maan alla. Paikassa, jonka ei pitänyt olla olemassa, ei palatsissa. Sirius puhuu koko matkan ajan. Tytöt jäävät taakse, heistä ei olisi enää harmia. Rashnan verkkokalvoilla pyörii kuva kaljun tytön ammottavasta haavasta, kauhu valkohiuksisen kasvoilla. Rashna uskoo ymmärtävänsä pieniä kultisteja. Hän näyttäisi itse samalta, jos joku iskisi teränsä syvälle Siriukseen.

Siriuksen sanat ovat pelkkää etäistä muminaa. Ne puhuvat kuningattaresta. Rashna poimii sanoja sieltä täältä. Keho on liian väsynyt kieltämään ne. Vihdoin saamme hänet kiinni. Luola… Olemassa jo kauan. Kultti. Ymmärrän. Näin hänen menevän tänne. Pelkkää sanahelinää Rashnan korvissa. Syyttävä sävy. Liikaa väsymystä. Rashna ei saa mistään kiinni. Jos hän osaisi tarttua Siriuksen sanoihin, hän löytäisi niistä totuuden. Syytökset äidistään. Hovi nyökkäilee, tuntuu vihdoin uskovan Siriusta. Rashna ei ajattele siitä mitään. Väsymys painaa häntä kasaan.

Syvältä pimeästä kuuluu ääniä. Koko joukkio on aivan hiljaa, Rashna kuulee vain oman hengityksensä. Sitten joku puhuu. Tuttu ääni. Pehmeä. Sellainen, joka on ladellut Rashnalle kylmiä totuuksia lapsuudesta saakka. Sen kuuleminen täällä on isku vasten kasvoja. Se ei kuulu tänne. Se kuuluu koristeellisiin saleihin, kutojattarien silmien alle. Ei syvälle pimeään, sinne, missä vain veljellä on valta.

He menevät lähemmäs. Seinillä on jälleen soihtuja. Valo kasvaa, mitä pitemmälle he menevät. Naisen ääni kuuluu nyt selkeämmin, se kohoaa kaiken muun yli. Rashna erottaa himmeässä valossa luolan. Rosoiset seinät, kosteutta tihkuvat. Joukko ihmisiä, eri näköisiä ja ikäisiä. Yhden skorpioninilkkarengas kiiltää valossa. Jalkaan kiertynyt häntä piikkeineen. Kaikkien keskellä seisoo äiti. Rashna ei näe mitään muuta.

Jokin kylmä leviää kaikkialle Rashnan kehossa. Kaikki äänet katoavat, kuolevat sen tieltä, mitä Rashna todistaa. Äidin mustissa silmissä istuu järkytys. Hän katsoo suoraan poikaansa. He molemmat tietävät. Tilassa ei ole ketään muita. Kaikki muu lakkaa olemasta.

”Äiti?”

Ääni jää kaikumaan seiniin. Sitä seuraa rikkoutumaton hiljaisuus. Äiti ja poika katsovat toisiaan pitkään, kukaan ei tee mitään. Rashna ei tunne kehonsa laitoja, mitä merkitystä niillä enää on, sillä äiti seisoo tässä, äiti, joka on Laetan hallitsiija, El Varin, kutojattarien maanpäällinen edustaja. Sama nainen, joka on antanut kaiken tapahtua, koska kutojattaret pitävät kansasta huolta. Kuolemia uskonnon nimissä. Varjottomien mestauksia, uskonpetturien katkeavia kauloja. Ja tässä hän on, sama äiti, joka häpesi Rashnan veljen viemää varjoa. Kaikki on riisuttu. Mitään ei jää, vain katse, joka kertoo viimeisen totuuden.

”Tappakaa kaikki.”

Adrastean ääni. Rashna jää seisomaan paikalleen, kun maailma alkaa liikkua. Paljastettuja aseita ja irveen vääntyneitä suita. Jossakin Rashnan vierellä joku kaatuu. Hän ei käänny katsomaan, onko kaatuja hovista vai kultista. Sillä ei ole merkitystä. Hän ja äiti katsovat toisiaan kaikkien muiden taistellessa.

Huutoa jatkuu aikansa. Hovin kouluttamia sotilaita tulee lisää. Mies, jolla on skorpionikoru nilkassaan, painetaan kasvot edellä vasten kiveä ja sidotaan. Kaikkialla haisee veri. Osa lojuu kuolleena maassa. Pelkkiä ruumiita. Niitä mahtuu elämään. Rashna on nähnyt jo kaiken. Hän ei osaa tehdä mitään, kun näkee osan omistaan kaatuvan.

Lopulta kaikki lakkaa. Hovin sotilaita on tarpeeksi. Kultti vaimenee, osa makaa kuolleena vasten kiveä, osa on sidottu. Rashna katsoo vain äitiään, mutta äiti ei katso enää häntä. Äiti on painettu maahan, kivi viiltää poskeen haavoja. Hänen katseensa lävistää Siriuksen. Rashna on jo ehtinyt unohtaa, että mies on täällä. Se oli siis hän. Sirius sai kuningattaren kiinni. Rashnan päässä suhisee. Ajatukset karkailevat. On vain äiti maassa, hänen jalkojensa juuressa.

Rashna kävelee kohti äitiään. Kuningatar nostetaan pystyasentoon, naruja vedetään tiukemmin hänen ympärilleen. Ihoon hiertyy jälkiä. Rashna ei ajattele siitäkään mitään. Hän on kaukana. Kamalan kaukana.

”Tapa minut”, Adrastea kuiskaa pojalleen.

Rashnan ripset eivät edes värähdä. Ylpeys ja häpeä vuorottelevat hänen äitinsä kasvoilla. Hän voisi laittaa lopun kaikelle. Vuosien kärsimykselle ja hiljaisuudelle, käännetylle selälle. Naiselle, joka ei koskaan pitänyt häntä poikanaan, tuskin minään. Naiselle, joka edusti sisaria kumartamalla kaiken aikaa veljeä. Se kaikki on liikaa Rashnalle. Eikä hän ole koskaan halunnut vuodattaa verta. Varsinkaan äitinsä. Adrastea on kaikesta huolimatta synnyttänyt hänet tähän maailmaan, pitänyt sylissään hänen ollessa avuton ja huutava mytty. Nainen polvillaan maassa on hänen äitinsä, eikä hän voi tappaa tätä, vaikka koko kehossa värisee.

Adrastea katsoo välissä Siriusta. Vihasta ei ole epäilystäkään. Vihdoin Rashna näkee, mitä nämä kaksi olivat toisilleen. Eivät työkumppaneita, vaan jotakin aivan muuta, paljon syvempää ja arempaa. Rashna näkee äitinsä kasvoilta, mitä Sirius on tälle tehnyt. Petos on syvempi kuin se, mitä Rashna silmin erottaa. Rashna ei jaksa tuntea mustasukkaisuutta. Se tulisi myöhemmin. Se ja kaikki muu. Nyt maailmaan ei mahdu muuta kuin ylpeänä hänen allaan kiemurteleva äiti.

Adrastea ei pyydä toista kertaa. Hänen ylpeytensä kantaa loppuun saakka. Katse anoo kaikkien vuosien edestä. Ei nöyryytystä, ei oikeudenkäyntejä ja tyrmää. Pelkkä kuolema, nopea ja kivuton. Se olisi armollisempaa kuin mikään muu. Mutta Rashnan veistä pitelevä käsi on tunnoton ja kylmä.

Hän kääntää katseensa pois. Adrastea kiroaa. Kaikki on ohi, kuningatar kuljetetaan pois paikalta. Kulttitytöt eivät ole enää luolansuulla, jäljellä on pelkkää verta. Rashna kulkee kuin transsissa. Hän putoaa ääneti polvilleen vasta, kun jalat koskevat palatsin käytävää.