Luku 7: Kohtaaminen
Tuntemattomia katuja, ennennäkemätöntä hohtoa. Lisankan aistit ovat täynnä uutta ja ihmeellistä. Vieraiden ruokien tuoksuja, lauluja, joita Lisankan äiti ei koskaan laulanut. Ardellen kadut ovat kirjavat ja täydet. Ihmisiä tekemässä jokapäiväisiä ostoksiaan. Ihmisiä kaupittelemassa ja tekemässä. Menemässä. Sitä sanotaan, että Varimea on Laetan elämän keskus, mutta entä syrjäisä Ardelle sitten? Lisanka ei ole koskaan kuullut yhtä monen ihmisen keskustelevan samaan aikaan.
Ruoan huumaava tuoksu vetää Lisankaa puoleensa. Laukussa on vielä palanen leivästä, mutta se ei pitäisi ketään lämpimänä. Kunpa Lisankalla olisi omaa kultaa. Hänellä ei ole aavistustakaan, kuinka paljon ravinnosta voidaan pyytää kaupungissa. Laitapuolella ruokaa ja tarvikkeita vaihdetaan lähimpien naapurien kanssa tai kasvatetaan itse.
Käsi miltei hapuilee tuoreita hedelmiä, jotka ovat niin kirkkaita, että Lisanka epäilee niiden olevan kokonaan eri kaupungista. Eihän Ardellessa voi kasvaa mitään niin mehukasta. Heidän perheensä hedelmät ovat aina peräisin Laetan länsipuolelta, jossa metsä on niin suuri, että se peittää taivaan kulkijaltaan. Niin isä aina sanoi. Isä. Lisankan sydäntä puristaa. Kipu iskee varoittamatta, Lisanka valahtaa polvilleen kaikkien kulkiessa ohi.
Lisanka on jo nousemassa ylös, pudistelemassa vaatteitaan, jotta kukaan ei kiinnittäisi häneen huomiota, kun häneen tartutaan. Joku vie hänen kätensä selän taa, saa hänet päästämään älähdyksen. Ihmisiä on ympärillä pian enemmänkin, Lisanka yrittää potkia, mutta mitään ei tapahdu.
Sitten jostain kuuluu suhahdus. Kahinaa. Potku. Lisanka ei erota muotoja. Ote hänen takanaan katoaa, mutta joku tarttuu häntä kädestä ja kiskoo. Lisanka yrittää hangoitella vastaan, nykäisee itseään pois, mutta se, jolle kiskova käsi kuuluu, katsoo suoraan häneen. Hiekanvärinen iho, kirkkaanvihreät silmät. Pisamia. Lisanka hätkähtää. Henkilöstä ei näy mitään muuta, kaikki muu on huivin peitossa. Samassa Lisanka tietää, että tähän ihmiseen hänen täytyy vain luottaa. Hän juoksee tämän perässä kykenemättä erottamaan katuja toisistaan. Kaikki on pelkkää värien ja tuoksujen sotkua.
Vasta, kun Lisanka erottaa jälleen aavikon, häntä mukanaan kiskova henkilö pysähtyy. Tämän vihreiden silmien katse piirtää karttaa. Takana ei seuraa ketään. Lisankaa hengästyttää niin, että sydän tuntuu miltei kurkussa saakka. Henkilö pudistelee päätään. He kulkevat vielä kauemmas. Enää Lisankaa ei tarvitse kiskoa kädestä.
Aavikon keskellä on suuri kivirykelmä. Lisanka ja hänen taluttajansa pysähtyvät. Henkilö kävelee kivien keskelle. Niiden väliin on jäänyt tila, jota ei näe ulkoa päin. Samassa Lisanka ymmärtää, miksi he ovat tulleet tänne. Täältä he eivät jää kiinni. Kasvonsa piilottanut vetää mustan huivin päänsä tieltä. Huivin alta paljastuu punainen, korkealle ponnarille sidottu tukka. Lisanka hätkähtää. Sävy on sama verenpuna kuin hänelläkin.
Vieras on nuori mies. Lisanka arvioi tämän suunnilleen itsensä ikäiseksi. Miehellä on ihonmyötäinen musta paita, joka paljastaa jänteikkään yläruumiin ja vahvat kädet. Pisamat peittävät hiekanväristä ihoa. Lisanka ei ole koskaan nähnyt yhtä vähäpukeista miestä. Lisankan kaikki huomio kiinnittyy kuitenkin nuoren miehen punaisiin hiuksiin. Niistä hän tietää, että mieheen voi luottaa.
”Sinä… Sinähän olet…”
”Ota vain huivisi pois, punapää.”
Lisanka haukkoo henkeään. Ei esittelyitä. Kipakka, mutta lempeä komento. Miehen ääni on tuttavallinen jo nyt. Lisanka ei ole koskaan näyttänyt hiuksiaan kenellekään vieraalle. Hänen perheensäkin on punaisen tukan kanssa hyvin harvoin tekemisissä. Siitä ei puhuta. Se pysyy piilossa. Miehen vihreiden silmien katseessa palaa ystävällinen tuli. Lisanka vetää huivin päästään, sallii laineittensa valua selkään.
”On vaarallista kulkea noin näkyvästi kaduilla. Olisit paljastunut, jos en olisi osunut paikalle.”
”Kuljit itsekin kaikkien keskuudessa!” Lisanka protestoi. Miehelläkään ei ole varjoa.
”Niin”, mies sanoo hymyillen vinosti, ”koska minä osaan kulkea ilman, että jään kiinni. Minä en putoile polvilleni kuin varjoani kontrolloitaisi.”
Lisankan suu loksahtaa auki. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei hän ehtinyt ajatella, miksi häneen tartuttiin. Tietenkin. Hän toimi aivan kuten ne, joiden varjot veli vie. Lisanka sivuuttaa miehen ylimielisen sävyn ja huomaa nyökkäävänsä hiljaa. Jos mies ei olisi ollut paikalla, hänen varjottomuutensa olisi paljastunut heti.
”Kiitos”, Lisanka sanoo hiljaa.
”Sinulla ei ole varjoa, joten varjoveli ei voi yrittää kontrolloida sinua. Mikä sinuun oikein iski?”
Lisanka tuijottaa miestä kuin ei voisi ymmärtää, mitä tämä juuri sanoi.
”Ei kuulu sinulle!” Lisanka älähtää ajatelessaan rinnassa ristellyttä kipua. Muistoa kodista. Isästä. Kaikista. Lisanka pudistaa päätään.
”Jassoo, jassoo, ei sitten mitään, punapää.”
”Minun nimeni on Lisanka, kiitos kysymästä.”
”Mukavaa sinulle, punapää. Minä olen Minerva.”
”Kumma nimi. Sitä paitsi sinä itsekin olet punatukkainen.”
Minerva virnistää. Samassa Lisanka ymmärtää kohdanneensa juuri ensimmäistä kertaa elämässään toisen punatukkaisen ihmisen. Varjottoman. Jumalattoman, sihisee hiljainen ääni Lisankan sisällä. Tajuamisen täytyy näkyä kasvoilta, sillä Minerva alkaa nauraa. Miehen nauru on niin remakka ja aito, että Lisankaa itseäkin hymyilyttää.
”Tosiaan, sinä olet uusi täällä. Et ole tainnut aiemmin törmätä toiseen varjottomaan?”
”Näkeekö sen päällepäin?”
”Sanotaanko vaikka niin, että minä tietäisin, jos sinä olisit liikkunut täällä aiemmin.”
Lisanka kurtistaa kulmiaan.
”Me varjottomat emme ole enää pelkkiä vainottuja raukkoja, jotka pelkäävät omissa nurkissaan tai kuolevat ennen aikojaan. Me olemme järjestäytyneet, tiesitkö sen?”
Lisanka pudistaa päätään. Ei, en tiennyt. Isä ei kertonut. Suussa maistuu sappi.
”Minä olen varjottomien johtajan vasen käsi. Operoin paljon tällä alueella. Ja sinä olet uusi, en ole koskaan nähnyt sinua täällä. Sinä kävelet vielä hyvin varomattomasti. Et ole tainnut aiemmin olla ulkomaailmassa?”
Lisanka pudistaa jälleen päätään. Minervan puhetapa pistelee ihon alla. Minkä Lisanka sille mahtaa, ettei hänen perheensä kertonut hänelle mitään? Nyt hän on tässä. Etsimässä vastauksia. Katsomassa itseään ensimmäistä kertaa.
”No, punapää, etköhän sinä vielä opi. Pystyn kertomaan sinulle kaikenlaista meikäläisenä elämisestä.” Rento, tuttavallinen puhetapa. Lisankaa itkettää. Kunpa siskot olisivat täällä. Tai isä. Mutta heitä ei saa ajatella nyt.
”Meidän johtajamme tahtoo varmasti tavata sinut vielä.”
”Voisimmeko olla toistaisesi aivan kahdestaan?” Aivan liikaa termejä. Kaikkea uutta opeteltavaksi.
Minerva virnistää. Lisanka tuntee poskiensa kuumenevan.
”En tarkoittanut –”
”Olen hyvin imarreltu. Tottakai. Mahtavaa. Tietenkin sinä tahdot olla kanssani kahden kesken, ymmärrän täysin”, Minerva nauraa. Lisanka miltei kääntyy kannoillaan. Sitten hän muistaa häneen tarttuneet kädet. Minerva on oikeassa. Hän on vielä aivan liian varomaton.
”Aloitetaan vaan kahden kesken. Eiköhän Sira ehdi sinut vielä tavata.”
Lisankan keho jähmettyy. Silmät suurenevat. Minerva katsoo häntä kuin ruumiin nähnyttä.
”Mitä sinä sanoit?”
”Että johtajamme ehtii –”
”Ei. Hänen nimensä. Sanoitko sinä, että hänen nimensä on Sira?”
”Kyllä. Se on yleistä tietoa meidän varjottomien keskuudessa. Myös niiden, jotka eivät koe tarpeelliseksi olla osa porukkaa.”
Lisankan tajunnassa heilahtaa. Keho on kauttaaltaan kylmä, vaikka aurinko paahtaa korkealta. Kun hän kaatuu, hän tuntee ainoastaan käsivarret ja lämpimän kehon itseään vasten. Sitten maailma on musta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti