Luku 11: Tunnelissa
Vennin kapea selkä loittonee. Tunnelissa on ahtaampi kohta, Aura joutuu puristamaan kätensä tiukasti nyrkkiin, jotta ei alkaisi huutaa. Aura viihtyy suuren taivaan alla, tähtien katseltavana. Tunneli on kuin koti. Ahdas. Siellä ei mahdu hengittämään. Pimeässä kukaan ei näe, millainen hän todella on.
He eivät ole vielä niin syvällä, että tunnelien seinille olisi ripustettu valoja. Sitä ennen pitää selvitä kapeimmista kohdista. Sukeltaa syvälle maan ytimeen. Aura vetää syvään henkeä. Venni pitää lyhtyä. Muuten pimeys kietoisi heidät syleilyynsä.
Risteys. Tämän Aura muistaa. Hän on käynyt täällä monesti, mutta muistot sumenevat päistänsä. Aura ei voi sille mitään, että pimeys hiertää häntä. Mutta Venni on täällä. Auralla ei ole hätää. Venni pysähtyy risteykseen. Toinen reitti viettää aavistuksen alaviistoon. Sinne Aura ei muista koskaan menneensä. Oikeanpuoleinen reitti kulkee tasaisesti, sen päästä kajastaa aavistus valoa.
”Onko tuo jo valaistu reitti?” Aura hengähtää valon suuntaan.
Vennin koko keho jännittyy. Vennin suurenevista, mustista silmistä Aura erottaa, että se, mitä hän näkee, ei ole tänne asetettu valo. Se tulee lähemmäs. Täällä on joku. Vennin käsi vetää vyöltä rosoisen puukon. Aura vetäytyy Vennin taakse. Hänkin osaisi iskeä, jos sitä tarvittaisi. Mitä tahansa Vennin kanssa.
Tulijalla on huppu päässään. Soihtu ei putoa kädestä, kun tämä havaitsee saaneensa seuraa. Huppu valahtaa kasvoilta. Aura on valmis iskemään, mutta Venni laskee veitsensä ja katsoo häneen sivusilmällä. Siitä Aura tietää vaaran olevan ohi. Hänen pitäisi silti olla varovainen. Tämä tulija ei ole niitä, keitä he tulivat tänne katsomaan.
”Vennikö se siinä?” Tulijalla on pehmeä ääni. Auran koko keho on silti jännittynyt. Valot eivät piirrä tulijalle varjoa. Aivan kuten eivät Vennillekään.
”Minä tässä”, Venni sanoo hymyä äänessään. Aura tietää tämän pelkäksi rooliksi.
”Sinua ei ole näkynyt aikoihin! Sira on kysellyt perääsi.”
”Sira? Minun perääni?” Remakka, kiviä vasten kaikuva nauru. ”Jopa asiat ovat meidän keskuudessamme huonosti, jos Sira minua kaipaa.”
Meidän keskuudessamme. Sanat iskevät vasten Auran ihoa. Hän tietää, miten paljon niiden sanominen sattuu Venniin. Sen kuulee äänestä. Niin kauan, kun huppupäinen henkilö ei erota mitään väärää, kaikki on hyvin. Aura ei ajattele edes omaa ulkopuolisuuttaan tilanteessa. Hän ei ole varjoton. Hän ei kuulu heihin. Mutta hän on täällä Vennin kanssa, hän tietää tulijaa paremmin, mitä Venni ajattelee. Hän on koskettanut vihaa Vennissä ja uskaltanut katsoa tytön silmien pohjaan saakka.
”Onko tämä seuralaisesi se tyttö, jonka toit joskus aiemminkin?”
Venni nyökkää.
”Aura.” Aura antaa nimensä Vennin suuhun. Hän saisi tehdä sillä mitä tahtoo.
Vieras nyökkäilee hyväksyvästi. Sekö riittäisi?
”Sira on joukkoineen tällä hetkellä Varimean alla. Minne te olette menossa?”
”Oikaisemme vain. En etsi Siraa. Ardellen alueelta ei ole mitään uutta hänelle kerrottavaksi.”
”Ah, ohikulkumatkalla. Olkaa varovaisia, kultistit ovat viimeaikoina tunkeutuneet meidän alueillemme.”
Aura kykenee peittämään naurahduksensa vain vaivoin. Vai sillä tavalla. Kylläpä ihmiset tietävät toisistaan vähän. Pelkän päällimmäisen kudelman. Kukaan ei koskaan katso sitä syvemmälle. Auraa huvittaa, mutta hän pitää kasvonsa ilmeettöminä kuin naamion. Sen voisi riisua pois pian. Sitten he voisivat yhdessä nauraa tapahtuneelle.
”Tällä reitilläkö?”
Vieras pudistaa päätään. Hän kertoo Vennile yksityiskohtaisemmin, missä kultistit ovat olleet. Auran on vaikea kuvitella, että nämä ihmiset todella osaavat kulkea maanalaisissa luolistoissa. Hänelle kaikki kiviset seinät ovat yhtä kylmiä, täynnä pelkoa.
”Kiitos. Me olemme varovaisia.”
Tuntematon kävelee kauemmas, mutta kääntyy vielä.
”Kuule, Venni. Sira on ollut sinusta aidosti huolissaan. Ajattelin vain kertoa.”
”Kiitos.” Pakotettu hymy. Kivulias, Aura näkee sen kauas.
Vasta usean kiven sisällä kävellyn metrin päässä Venni päästää kaiken ulos. Hän vetäytyy kyykkyyn ja vie kädet päälaelleen. Aura erottaa puhetulvassa pelkästään vanhoja laetankielisiä kirosanoja. Sellaisia, joista Auran vanhemmat olisivat menettäneet yöunensa ja rukoilleet useammin kuin kolmesti päivässä välttääkseen veljen tulon.
”Vai että Sira on kaivannut minua”, Venni sihisee, ”kaivannut!”
Aura tietää, mitä Venni tarkoittaa.
”Melkoinen suojelija. Mitä Sira yrittää? Olla kaikille varjontappajille lempeä isähahmo? Ei onnistu. Ei toimi minuun. Häntä ei kiinnosta vähäkään mikään muu kuin yhteinen hyöty. Me pienet yksilöt emme hänen elämäänsä juuri hetkauta.”
Aura kumartuu aivan Vennin vierelle. Tällaisena Venni on kuin haavoittunut aavikkokettu. Lähelle saa mennä, mutta koskea voi vain luvalla. Jälkiä saisi siivota liian kauan, jotta kannattaisi edes yrittää.
”Tekopyhä paska. Se hän on. Jos Sira todella on sinun siskosi oikea isä, minä toivon, että sinun siskosi alkaa inhota häntä niin paljon, että tappaa hänet”, Venni sylkee suustaan. ”Tappaisin sen miehen itse, jos hän ei hyödyttäisi myös kulttia.”
”Varo – ”
”Enkä varo! En varmasti varo! Tuo idiootti käski meitä varomaan kulttia. Parasta käskeä joku tappamaan hänet ihan varmuuden vuoksi.”
Aura huokaisee. Tällaisena Vennille kannattaisi edes puhua.
”Vai että kultistit ovat tunkeutuneet meidän alueillemme. Ketkä hiton me? Minä en ole yksi heistä. Minä voin ehkä olla varjontappaja, mutta minä en kuulu heidän pieneen ryhmäänsä. En ole osa mitään perhettä. Sellaiset leikit eivät tee kenellekään kotia.”
Aura nyökkää. Vennin viha tarttuu häneen, se on kuin musta varjo, joka leviää koko tilaan, peittää kaiken valon alleen. Aura antaa sen tulla, hukuttaa hänet, ottaa kaiken mennessään.
”Ei perheistä ole mihinkään, kyllähän me sen tiedämme.”
”Vielä minä heille näytän. Kun kultti saa, mitä haluaa ja ansaitsee, minä kidutan Siran itse kuoliaaksi. En tarvitse mitään perheenkorviketta. He eivät hyväksy kultin toimia siinä missä sisaruskoakaan. He eivät ota kantaa. Vastuunpakoilijat. Ei heitä kiinnosta mikään muu kuin se, mitä Sira sanoo.”
”Aiommeko vielä etsiä omamme?” Omamme. Kultistit. Ne, joita vieras juuri käski heidän varoa. Sana tuntuu voimakkaalta Auran suussa. Hän kuuluu jonnekin. Vihdoin.
”Me olemme väärällä reitillä, täältä on puoli päivää pitempi matka päämajalle. Mutta emme voi kääntyä, koska tuo varjoton narri meni haluamaamme suuntaan. Toivottavasti omamme nappaavat hänet.”
Venni vetää Auran lähemmäs. Iholle. Auran koko keho sulaa.
”Minä inhoan heitä. Joka ikistä heistä. Vihaan sitä, että he yrittivät leikkiä minulle perhettä.”
”He saavat vielä osansa. Muista, että kultille on hyötyä siitä, että sinä tarkkailet heitä sisältä päin.”
Venni nyökkää.
”Se on ainoa syy, miksi en ole vielä repinyt heitä palasiksi. Ajattele, miten meitä kiitetään sitten, kun tämä kaikki tulee joskus päätökseensä.”
Koko kehossa värisee. Odotus kihelmöi laidoilla. Joskus koittaisi päivä, kun veli olisi saanut joka ikisen varjon haltuunsa. Silloin Venni, joka pääsee käsiksi varjottomiin, olisi korvaamaton. Varjottomat ovat ainoat, jotka kykenevät tuhoamaan kontrolloidut varjot, palauttamaan ihmiset ennalleen. Ei kultti sitä halua. Kultti haluaa jokaisen uhan pois tieltään, ja Venni voisi toteuttaa sen, tuhota jokaisen varjontappajan. Ylpeys säkenöi Auran kehossa, hän huomaa tärisevänsä pelkästä ajatuksesta.
Vielä joskus olisi maailma vailla kutojattaria. Vailla sisaruskoa ja sen aiheuttamia haavoja. Silloin olisi pelkkiä varjoja. Veljen mukainen todellisuus. Aura menee lähemmäs Venniä, kipuaa hiljaa tämän syliin, antaa tämän viedä kädet hänen niskaansa, silittää ja pidellä. Kaikessa raivossaan Venni osaa olla lempeä, koskea juuri silloin, kun Aura pelkää menettävänsä otteen.
”Jatkammeko jo? Menetimme juuri puoli päivää sen ääliön vuoksi.” Vaikka ei Aura pimeässä erota, milloin päivä vaihtuu. Hän ei ole vielä harjaantunut. Mutta ei sillä ole merkitystä.
”Ei vielä. Odota. Tule lähemmäs, sinähän väriset…”
Lämmin. Ehdoton. Kuten aina. Venni vetää Auran aivan kiinni. Äsken raivoa säkenöineet silmät sulkeutuvat, huulet raottuvat. Suudelma on luja ja vaativa. Aura unohtaa kaiken, antaa kosketuksen viedä hänet. Aivan kuten hän antaisi vielä joskus veljen viedä varjonsa, hän antaa Vennin ottaa hänestä kaiken. Kosketus pyyhkii hänet kaikesta, mitä hän on, antaa hänelle uuden alun. Tilan ilman odotuksia ja vastuuta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti