Hamartia: luku 10

 Luku 10: Varjontappajat

”Minne sinä viet minua?”

Lisanka on kauan sitten lakannut hahmottamasta, minne suuntaan koti jäi. Aavikkoa on loputtomiin, paljon enemmän kuin jalat jaksaisivat kävellä. Minerva kiitää hänen edellään. Ravinnon virkistämänä mies liikkuisi miten paljon tahansa. Lisanka tietää, ettei kykene seuraamaan tätä kaikkialle.

”Me menemme tapaamaan sinun isääsi”, Minerva sanoo. Lisanka pysähtyy oitis. Minervan selkä loittonee, mieheltä kestää vain hetki havaita, että hänen seuralaisensa pysähtyi. Tarkkakuuloinen. Nopea. Lisanka painaa Minervan ominaisuuksia mieleensä. Niiden avulla mies on selvinnyt hengissä.

”Mitä nyt? Emme voi voi pysähtyä keskelle aavikkoa”, Minerva huokaisee ja taputtaa mustan huivin peittämää päätään. ”Täälläpäin ei ole tapana pitää huiveja päässä öisin. Ei niille pitäisi olla mitään syytä.”

”Missä edes on ’täälläpäin’? Minulla ei ole aavistustakaan.”

”Olemme lähellä Varimean itäistä rajaa.”

”Varimean? Olemmeko jo siellä?”

Yhtäkkiä Lisanka ymmärtää, miksi hänen jalkojaan särkee. Hän on kävellyt päivät puhki, eikä yö ole täällä suojatakseen häntä. Hänen kaltaisensa saavat näkyä vain öisin. Se on ensimmäinen asia, jonka hän on ymmärtänyt.

”Minä en tahdo kohdata isääni vielä”, Lisanka sanoo hiljaa. Ääni miltei hukkuu hiekkaan. ”Ei ole edes mitään takeita, että juuri teidän Siranne on se, josta minun…” Isäni? Kuka? Sanat katoavat. Sille, mitä Lisankan isänään pitämä mies nyt on, ei ole sanaa. Minervasta näkee, että hän ymmärtää tilanteen oitis.

”Kyllä on”, Minerva sanoo. Hänen sanomanaan Lisanka miltei uskoo sen. Minervassa ei ole mitään ylimääräistä. Heidän lyhyen tuttavuutensa aikana Minerva ei ole sanonut tai tehnyt ainuttakaan valheellista asiaa. Minerva tuntuu täydeltä todelta mustine vaatteineen ja kirkkaanvihreine silmineen.

”Mitä pikemmin kohtaat hänet, sitä parempi”, Minerva sanoo.

”Sinä tunnet hänet.”

”Minä olen hänen oikea kätensä.”

”Miksi hän hylkäsi minut?”

”Sinua ei ole hylätty. Ei koskaan. Sinä et ymmärrä tilannetta, enkä minä ole se ihminen, jonka kuuluu kertoa sinulle.”

”Etkö voisi sanoa edes jotakin?”

Minerva pudistaa päätään ja kääntyy. Lisanka ei voi muuta kuin pysytellä perässä. Sentään mies hidastaa tahtiaan sanomattakin. Ilman Minervaa Lisanka jäisi aavikolle odottamaan haaskalintuja. Joku keräisi hänet mukaansa ja teloituttaisi hänet varjottomana.

”Kerro sitten edes jotakin siitä, mikä minä olen”, Lisanka huokaa.

”Sinä et kaikesta päätellen tiedä yhtään mitään?”

Lisanka ei kuule kysymystä. Pelkän toteamuksen.

”No anteeksi, että olen kasvanut köyhemmällä alueella käytännössä perheeni vangitsemana! Minulla ei ole ollut –”

”En minä sitä tarkoittanut! Kunhan kartoitan, mitä sinä et vielä tiedä. Et ilmeisesti yhtään mitään. Se ei ole rikos.”

”Mutta minun olemassaoloni on.”

”Tiedäthän sinä sitten jotain.” Minerva virnistää.

Tähtitaivaan takaa alkaa erottua hento kajo. Päivä kutoo rihmojaan. Lisankan jalkoihin sattuu. Pakokauhu alkaa kiriä sydämeen. Kun päivä tulisi, aurinko paljastaisi heidät. Ensimmäistä kertaa koskaan Lisanka ymmärtää, millaista varjottomien elämä todella on. Kunpa hän olisi tiennyt aiemmin. Hän kuvitteli olevansa ainoa.

”Mitä sinä yleensä teet, kun päivä koittaa?”

”Pysyttelen piilossa.”

”Tekevätkö kaikki kaltaisemme niin?”

”Kaikki elävät kaltaisemme tekevät. Ne, jotka eivät, ovat päässeet hengestään kauan sitten.”

”Miksi meistä halutaan päästä eroon? Olemmeko me todella… veljestä?”

Syvä huokaus. Minerva haroo päätään, Lisanka voi vain kuvitella punaisen, takkuisen tukan huivin alla. Hänen koko kehossaan tykyttää. Toinen ihminen, joka on syntynyt verenpunaisen tukan kanssa. Kaikki alkaa ja loppuu siitä. Hänen on mahdotonta päästää ajatuksesta irti.

”Näihinkin kysymyksiin Sira osaisi vastata minua paremmin. Hänen ansiostaan me kykenemme nykyään kokoontumaan ja järjestäytymään.”

”Ettekö te tehneet niin ennen häntä?”

”Emme. Sira oli ensimmäinen, joka todella tajusi, keitä me olemme.”

Minervan äänessä on sävy, jota Lisanka ei tunnista. Ei surullinen. Ei katkera. Harmaa. Se ei sovi Minervalle. Lisanka ei kysy enempää. Päivän rihmat alkavat jo levittäytyä, hiekkaan piirtyy kultaisia viivoja. Minerva nopeuttaa askeliaan. Kun mies yllättäen pysähtyy, Lisanka miltei törmää tämän selkään.

Intensiivinen katse. Niin intensiivinen, että Lisanka miltei hätkähtää. Hän yrittää nähdä, mikä heitä uhkaa edestäpäin, mutta erottaa vain uuden kivirykelmän keskellä aavikkoa.

”Mitä sinä näet?”

”Paratiisin.”

Minerva kääntyy katsomaan Lisankaa ja virnistää. Lisanka kurtistaa kulmiaan, mutta mies on jo juossut kohti kiviä into kasvoillaan kiiltäen kuin pienellä pojalla. Minerva katoaa kivien taa, nauru kaikuu vasten kovaa kiveä.

Vettä. Sadevesi on jäänyt kivikuoppaan jumiin, muodostanut pienen altaan. Luonnon oma allas. Minerva on jo riisumassa vaatteitaan.

”Hei, odota nyt, minä en halua nähdä ihan kaikkea”, Lisanka hengähtää. Olisi kutojatarten tahdon vastaista tuijottaa vierasta miestä paljaana. Sellainen sopii vain avioliittoon. Lisanka tuntee poskiensa kuumenevan. Minervaa ei juuri tuntemattoman naisen läsnäolo hetkauta, hän riisuu yläruumiinsa täysin paljaaksi ja siirtyy lähemmäs vettä.

”Ei, Minerva, älä!”

”Miksi en?” Virnistys. Ei ilkikurinen, pelkästään viaton. Poikamainen. Lisankaa punastuttaa entisestään. Vasta hetki sitten hän ajatteli mahdollista isäänsä, kaikkea suunnattoman suurta. Nyt on vain yöstä valkeneva aamu, joka läikehtii veden pinnalla.

”Kutojatarten tahto…”

Minerva huiskauttaa kättään.

”Minä en välitä sellaisesta.” Minerva riisuu loputkin vaatteistaan, Lisanka ehtii vain vaivoin kääntää päänsä.

Vesi peittää miehen kriittisimmät alueet. Minerva polskii ja ilakoi, nauraa niin kovaa, että se kaikuisi varmasti taivaisiin saakka. Lisankan posket ovat yhä punehtuneet, mutta miehen riemu lämmittää hänen rintaansa. Hän onnistuu nauramaan mukana.

”Hei, eikö siellä kuuluisi peseytyä eikä riehua?”

”Hys, tämä on paratiisi, johan minä sanoin”, Minerva nauraa. Kaikki huolet kuolevat miehen iloon. ”Et tiedäkään, miten harvoin minä ehdin käymään täällä. Otan kaiken ilon irti aina, kun pääsen tänne.”

Aivan. Tosiaan. Lisanka ei hetkessä keksi, mistä käytännössä suvuton ja piilotettu ihminen saisi itselleen tilaa peseytyä. Yhtäkkiä Lisanka katuu, että on koskaan sanonut miehelle kovasti. Hänellä ei ole aavistustakaan, millaista tämän elämä on ollut. Silti Minerva kykenee nauramaan nousevassa auringossa kylpiessään.

Miestä katsoessaan Lisanka näkee kaiken, mitä olisi vielä tuleva. Hänen isänsä. Muut varjottomat. Totuus. Olisi pakko katsoa sitä kohti. Keinolla millä hyvänsä. Lisanka istuutuu yhdelle kivistä ja odottaa, että Minerva on saanut viileästä vedestä kyllikseen. Sivusilmällään Lisanka erottaa hennot vaaleat juovat Minervan kyljessä. Hän kääntää oitis katseensa pois. Keho voi olla tarina. Tätä osaa Minervan tarinasta hänen ei tarvitse tietää.

”Hei, punapää!” Minerva huikkaa. Lisanka ei vieläkään katso häneen päin. ”Minä puhun sinulle. Lakkaa kainostelemasta, ihmisiähän me vain olemme. Ja vieläpä samassa tilanteessa. Etkö sinä tule veteen?”

”E-enhän minä voisi, sinä olet siellä.”

Minerva tuijottaa Lisankaa kuin ei ymmärtäisi, mitä tämä sanoo.

”Tiedätkö, punapää, tulet oppimaan yhtä jos toistakin tästä maailmasta, jos pysyt meikäläisten luona. Muun muassa sen, että sisarusko on pelkkä kuninkaallisten ase.”

Lisanka haukkoo henkeään. Tuollaisesta puheesta voisi saada narun kaulalleen. Jumalanpilkkaa. Sisaria ei parjata. Se on ensimmäinen asia, jonka Lisanka oppi vanhemmiltaan. Mistä sinä tiedät, onko Minervalla ollut vanhempia laisinkaan?

”Niin juuri. Järkyty vain. Voin vannoa, että se ei ole ensimmäinen kerta, kun tulet järkyttymään.”

Minerva nousee ylös vailla mitään varoitusta. Lisanka vie kädet silmilleen, mutta nähtyä ei voi tehdä näkemättömäksi. Hän pudistelee päätään.

”Sisarten nimissä, joku raja –”

”Olet sinä varmasti perheesi keskenkin vaihtanut vaatteita.”

Minerva käyttäytyy kuin tilanne olisi täydellisen tavanomainen. Ehkä sen pitäisikin olla, mutta jumalanpelko hakkaa Lisankan luissa. Ulkoa opetellut säännökset, joilta köyhäkään alue ei voi välttyä. Koko Laetan on elettävä tiiviisti sisaruskossa. Mutta että kuninkaallisten ase? Lisanka ei voi sanoa siihen mitään. Sanat ovat painavia ja vetävät Lisankaa lysyyn.

Kun Minerva on pukeutunut, Lisankan sydän ei enää läpätä yhtä lujaa vasten rintakehää. Minerva vetää huivin suoraan märän tukkansa päälle. Miehen huolettomuus rauhoittaa Lisankaa. Jokin siinä, miten varjoissa elävä Minerva kykenee yhä nauramaan ja laskemaan leikkiä, sytyttää Lisankaan kirkkaamman kipinän kuin mikään aikoihin.

”Aiotko sinä edelleen viedä minut omiesi luo?”

”Aion.” Minerva vakavoituu. ”Mutta sitä ennen sinä saat luvan kulkea kanssani jonkin aikaa. Sinut pitää opettaa meikäläisten tavoille.”

”Eroavatko varjottomien tavat todella niin paljon tavan kansasta?”

Minerva huokaisee syvään.

”Voi, tästä tulee vaivalloista. Olet ihan alussa.” Minerva pudistelee päätään, mutta Lisanka erottaa hymyn äänessä. ”Sitä paitsi sinä sanot sen väärin. Me emme mielellämme käytä sanaa ’varjoton’.”

Lisankan kulmat kurtistuvat. Jokin hänen sisällään kertoo, että se, mitä hän kuulisi seuraavaksi, muuttaisi kaiken.

”Me olemme varjontappajia. Ainoita, jotka pystyvät voittamaan veljen kaappaamat varjot.”