Luku 38: Veren vuodet
Kaikki vilkkuu silmissä. Maailma ei pysy hetkeäkään paikallaan, Lisanka erottaa vain sekavia, viliseviä muotoja. Joku pitää hänestä kiinni jatkuvasti, mutta ote vaihtuu. Joskus se on luja ja varma. Karheat, aikuisen miehen kädet. Joskus Lisankasta tuntuu, että hänestä pitää kiinni joku toisenlainen, pieni ja jäntevä.
Kun Lisanka tuntee kehonsa rajat seuraavan kerran, hän erottaa kasapäin hyllyjä ja pöydälle asetellun kynttilän. Suunnaton määrä kirjoja. Lisanka räpyttelee silmiään. Hän ei olekaan huoneessa. Tämä paikka on yhä maan alla. Lisankan keho alkaa vapista, sillä hän ei enää muista, miltä tuntuu koskettaa auringonsäteitä sormenpäillään. Kaikki, mitä hänen kehonsa tietää, on kaikkialta kaihertava mustuus.
”Lis? Oletko sinä hereillä?” Siran pehmeä ääni. Lisanka hätkähtää. Kukaan ei ole kutsunut häntä Lisiksi pitkään aikaan. Lempinimi on syntynyt hänen äitinsä huulilla. Sitten Lisankalla välähtää. Eihän hän tiedä, kuka hänen nimensä on antanut. Hän vie käden suulleen ja hengähtää.
”Ei mitään hätää”, Sira sanoo aiempaakin pehmeämmin, ”olet nyt turvassa. Me kaikki olemme. Toistaiseksi.”
Lisanka vie kädet vatsalleen. Vihlaisu leviää koko kehoon. Haava on yhä siinä, mutta se on sidottu tiiviisti. Lisanka tuijottaa isäänsä.
”Meillä on omat lääkintäjoukot”, Sira hymähtää, ”myös näissä olosuhteissa. Elrin on elänyt pitkän elämän, häneltä löytyy taito jos toinenkin.”
”Minä en siis kuole tähän?”
Sira pudistaa lempeästi päätään.
”Et kuole. Mutta sinä tarvitset lepoa.”
”Mitä edellisinä tunteina on tapahtunut?”
”Me pakenimme kulttia. Se löysi majapaikkamme. Se on tavallista, sellaista sattuu useasti. Ajoitus ei vain olisi voinut olla huonompi.” Siran leukaperät kiristyvät. ”Ja Venni…”
”Missä Venni on?” Lisanka hätkähtää. Ajatus veistä pitelevästä tytöstä pistelee, mutta ei siksi, että Venni satutti häntä.
Sira jatkaa päänsä pudistelua.
”Emme tiedä. Minerva ehti nähdä vain, kuinka Venni iski sinua veitsellä vatsaan. Tekikö hän jotakin muuta ennen sitä? On erittäin tärkeää tietää, jos hän sanoi jotakin merkittävää. Kertoiko hän syytä teolleen, vai iskikö hän yllättäen? Olen pahoillani, että pakotan sinut muistelemaan sitä.”
Sira vie käden tyttärensä poskelle, ja Lisanka huomaa ajattelevansa, kuinka Venni pudotteli myrkyllisiä sanoja miehestä. Voisiko hän kertoa siitä Siralle? Ehkä sillä ei ole merkitystä. Tai kenties juuri sillä on. Vihalla, joka sykki syvältä tytön sisältä.
”Venni puhui minulle… sinusta.”
Siran punaiset kulmat kurtistuvat. Hetken mies näyttää ikäiseltään. Solakkaa ja voimakasta on helppo pitää nuorena, joskus Lisankan on vaikea ajatella Siraa isäkseen.
”Hän käytännössä haukkui sinut minulle. Hän arvosteli sinun kykyäsi nähdä varjottomat yksilöinä. Vennin mielestä sinä ajattelet vain suurempia linjoja. Minusta se kaikki kuulosti kovin katkeralta. Surulliselta. Siitä tuli minulle pelkästään myötätuntoinen olo.”
Sira vie käden otsalleen, haroo hetken paksua tukkaansa ja huokailee. Miehen liikkeitä katsellessaan Lisanka ehtii ajatella, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos tämä harteikas ja kova mies olisi ollut hänelle isä. Jos Sira olisi vienyt hänet luolastoon ja kertonut, kuinka varjottomat ovat ainoita, jotka pärjäävät varjoveljelle. Että hänen punainen tukkansa ei ole häpeäksi, vaan ase, jokin, joka tekee hänestä voimakkaamman kuin muista. Sellainen elämä olisi tuskin nykyistä huonompi. Mutta se on ajatusta vain, Lisanka räpyttelee haavekuvat pois ja kohtaa hetken sellaisena kuin se on. Haava vatsassaan ja isä edessään.
”Sira… Missä me olemme?”
”Ai. Tosiaan.” Sira vilkuilee ympärilleen. He ovat kaksin notkuvien kirjapinojen keskellä. ”Minun lapsuudenkodissani.”
”Maan alla!” Lisanka hengähtää. Sitten hän muistaa. Ei varjottomilla ole tavallista elämää. Sirahan kertoi siitä silloin, kun kertoi Lisankalle hänen syntymästään.
”Äitini piti minua täällä piilossa maailmalta. Opin lukemaan ihan yksin. Äidin asumus on yläpuolellamme, voimme käydä siellä, jos tahdot. Minerva ja muutama muu on siellä tällä hetkellä.”
Lisankan katseeseen syttyy valo.
”Me käymme täällä aina silloin tällöin. Vaikka kasvoin teoriassa vankina, tämä paikka paikka palauttaa lämpimiä muistoja mieleeni.”
Lisanka muistaa yhä Siran sanat hänen omasta elämästään. Lisankan sydäntä puristaa, kun hän ymmärtää, että hänen omat vanhempansa ovat tienneet kaiken sen ennen häntä. Heille Sira kertoi pimeässä. Häpeä esti heitä kertomasta Lisankalle. Mutta nyt Lisanka tietää, totuus kulkee hänen kanssaan. Pitäisi vain oppia astelemaan sen kanssa samaan tahtiin.
”Elimme äitini kanssa kaksin täällä sen jälkeen, kun isäni teloitettiin”, Sira huokaa. ”Minusta tuntuu uskomattomalta, että olet nyt täällä. Minun lapseni.”
Lisanka hymyilee. Sitten hänellä välähtää. Siran tarina hänen isästään on tuttu, Lisanka on varma, että on kuullut sen muuallakin.
”Kuule, Sira, sinun isäsi työskenteli siis palatsissa?”
Sira nyökkää yllättynyt ilme kasvoillaan.
”Kyllähän minä kerroin sinulle tästä aiemmin. Sieltä hän sai tietoonsa kaiken. Hänen perintöään on kaikki se tieto, joka minulla nykyisin on.” Sira nyökkää kohti kirjoja. ”Hän maksoi kaikesta tästä tiedosta hengellään, mutta minä sain elää.”
”Se mies oli siis sinun isäsi.” Lisanka yhdistää vihdoin langanpätkät. Tästä Rashna kertoi hänelle suihkulähteellä. Miehestä, joka tonki tietoonsa kaiken varjottomista ja joutui teloitetuksi sen vuoksi. Lisanka ajatteli Siraa jo silloin. ”Se siis todella liittyi sinuun… Uskomatonta.” Sira on ollut kaiken keskiössä alusta alkaen.
Sira kallistaa päätään.
”Prinssi mainitsi minulle miehestä, jonka tekojen jälkeen kaikki varjottomista kertova hävitettiin palatsista.”
Sira irvistää.
”Niin, isäni teki melkoisen tempun. Mutta ilman sitä minä en tietäisi meistä puoliakaan niin paljon kuin nyt tiedän. Ilman hänen uhrauksiaan me varjontappajat emme olisi koskaan osanneet kokoontua.” Sira huokaisee. ”Kuinka prinssi osasi sinulle sellaista kertoa?”
”Prinssi Rashna ei ole sellainen kuin kuvittelet. Minä aion vielä pelastaa hänen varjonsa. Aluksi kuvittelin, että hänellä on ilkeät silmät. Eivät ne ole hänen silmänsä, jotka ovat ilkeät. Se on niiden pistävä sävy. Se hämäsi minua ensimmäisellä kerralla. Prinssi Rashna on hyvin lempeä ihminen.”
Hymy leviää Siran kasvoille. Mies pysyy vielä etäisyyden päässä, eikä Lisanka tiedä, millä saisi sen kurotuksi umpeen. Kuinka suuren ajan päästä hän tietäisi, kuinka tätä miestä tulee koskettaa?
”Hyvä. Me voimmekin puhua prinssistä. Tahdon nimittäin tietää muutaman asian.”
”Odota. Sira. Sanoit, että lapsuudenkotisi on meidän yläpuolellamme. Onko sinun äitisi yhä elossa?” Onko minulla isoäiti?
Siran hymy levenee. Silmäkulmiin piirtyy juonteita.
”Sinä olet tavannut hänet”, Sira sanoo hymyillen.
”Tavannut? Mutta kuinka…”
Sitten Lisanka ymmärtää. Elrin. Leirin ainoa ihminen, jolla on tavalliset hiukset. Se ei johtunutkaan vanhuudesta vaan siitä, ettei naisella ole koskaan ollutkaan varjottomien punaisia hiuksia. Lisankasta pääsee epäuskoinen hengähdys.
”Olen tavannut isoäitini, enkä edes tiennyt siitä! Kamalaa!”
Sirasta pääsee kovaääninen nauru. Se jää hetkeksi kaikumaan luolan seiniin. Lisanka nauraa yhdessä sen kanssa kuin kaikki olisi hyvin.
”En tiennyt. En edes arvannut.”
Lisanka muistaa kyyneleet naisen silmissä, kun hän mainitsi palatsin. Hänen miehensä työskenteli siellä. Siksi hän itki. Lisanka ei kykene edes kuvittelemaan, millaista Elrinin elämä on ollut miehen jäätyä kiinni. Yksinäistä. Pimeää. Jatkuva lapsen piilottelu on tainnuttanut naisesta eläimen. Mutta ilman kaikkea sitä ei olisi varjontappajia. Olisi vain pelkääviä varjottomia ilman paikkaa maailmassa.
Ja silloin Lisanka ymmärtää oman isänsä tärkeyden kaikelle sille, mitä varjottomat ovat saaneet aikaan. Hänen oman elämänsä painon. Lisanka nousee hetken mielijohteesta ylös, katsoo isäänsä pitkää, nielee tämän piirteitä. Heillä on sama, päästään kohoava nenä ja täyteläiset huulet. Kultasilmät, pienikokoiset auringonlaskut. Kyllä, tälle miehelle Lisanka olisi valmis antamaan hiljaiset vuodet anteeksi.
”Miksi sinä et koskaan tullut hakemaan minua?” Lisanka kuiskaa. ”Minun… Minun isäni sanoi, että sinun piti hakea minut. Sinä et koskaan tullut.”
Siran kulmat kaartuvat. Suru painaa harteita lysyyn. Lisanka tietää vastauksen jo. Missään ei ollut Sirasta itsestään kyse.
”En tahtonut sitä”, Sira sanoo langanohuella äänellä. ”En suunnitellut tämän menevän näin. Maailma piti meitä kovilla. Kaksikymmentäyksi vuotta pelkkää taistelua olemassaolosta. Sinä synnyit, jotta me voisimme taistella kovemmin. Monet muut varjottomat hankkivat myös lapsia siihen aikaan, en ollut ainoa, en suinkaan. Arvannet, missä ne miehet nyt ovat.”
Lisanka sulkee silmänsä. Veren saattaa miltei haistaa tähän päivään saakka. Varjottomien verenpunainen perintö, sama sävy kuin heidän hiuksissaan. Milloin veren vuodet lakkaisivat?
”Entä heidän lapsensa? Kävikö heille kuten minulle?” Piiloteltuja lapsia. Huivit päässään. Kenties jo kuolleita.
Sira pudistaa päätään.
”Kukaan ei tiedä. Jälki on kylmennyt. Emme ole löytäneet ainuttakaan. Vain sinä olet siinä. Odotettu lapseni.”
Sira vie hapuillen kätensä Lisankan olalle. Mies, joka on kohdannut vaarat ja niittänyt varjoja, ei tiedä, kuinka koskettaa tytärtään rikkomatta tätä. Lisanka hyväksyy sen. He oppisivat vielä. Juuri, kun Lisanka on aikeissa halata isäänsä, ylhäältä kuuluu kolinaa. Huuto. Hetken Lisanka osaa ajatella vain kulttia.
”Voi ei, tuo oli Minerva”, Sira hymähtää. ”Mennäänkö katsomaan, mitä se poika on tällä kertaa mennyt tärvelemään?”
Sira vetäytyy kauemmas, sysää yhden kirjahyllyistä sivuun. Sen takaa paljastuu onkalo. Lisanka on nähnyt edellisten päivien aikana niin monta kapenevaa ja avautuvaa käytävää, ettei yksi pieni onkalo hetkauta häntä laisinkaan.
”Mennään vain”, Lisanka sanoo hymyillen. Kipu vihloo vielä kehoa, Lisanka sallii isänsä kuljettaa hänet ylös. Hetken Siran käsi hänen selällään on lämpimintä, mitä hän tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti