Hamartia: luku 29

 Luku 29: Hukkuva

Pimeydessä ei ole olemassa muuta todellisuutta. Sen Lisanka ymmärtää haroessaan mustuutta ympärillään niin kauan, että menettää ajantajun. Aurinko voisi sammua, eikä Lisanka saisi koskaan tietää siitä. Hän hengittää kosteaa pimeyttä sisäänsä ja kulkee syvemmälle. Ylös ei pääse, siitä Adrastea ja Sirius pitivät huolen.

Syvemmällä luolastossa Lisanka huomaa ajattelevansa ainoastaan mustia ajatuksia. Rashnan lämpö tuntuu kaukaiselta, lammessa uinut Minerva vielä kaukaisemmalta. Perhe on myytti, josta kerrotaan lapsille. Se on niin kaukana, että se voisi yhtä hyvin olla pelkkää tarinaa. Lisanka ei itke tai huuda. Sellainen kuolee ensimmäisenä. Jokin osa Lisankasta tietää, että jossain on olemassa reitti, joka vie ulos. Jossain kymmenistä ja taas kymmenistä käytävistä, joille ei tule loppua. Ne pyörivät Lisankan päässä kuin labyrintti. Silti hän jatkaa eteenpäin, ryömii vasten kylmää kiveä.

Risteys. Lisanka tunnustelee kiven pintaa sormillaan ja erottaa kolme eri käytävää, joista yksi tuntuu putoavan suoraan alaspäin. Onko ihminen käynyt täällä jättämässä jälkensä? Louhinut tiensä läpi kiven ja pimeän. Vai onko luonto todella kaikessa ihmeellisyydessään synnyttänyt jotakin tällaista? Maanalaisen verkoston. Kuin kudelman, jota ihmissilmä ei tavoita. Kaikki tuntuu tarkoitukselliselta. Ei täysin jumalalliselta, vaan joltakin muinaiselta ja ikuiselta, pyhältä tavalla, jota ihminen ei koskaan saata täysin tavoittaa. Lisanka ei voi rukoilla kolmesti päivässä, kuten jokainen Laetassa, koska hän ei tiedä, mistä päivä alkaa ja mihin yö loppuu. Pimeässä hän saattaa vain sulkea silmänsä ja lähettää kutojattarille hiljaisia ajatuksia.

Juuri, kun Lisanka on valitsemassa vaistonvaraisesti seuraavaa käytävää, jolle ryömiä, hän erottaa valoa syvälle putoavan käytävän taitteessa. Hän kurottaa lähmmäs nähdäkseen, onko valo toisesta ihmisestä lähtöisin vai merkki jostakin muusta. Soihtu seinässä. Samanlainen kuin lähellä palatsin suuaukkoa. Ehdottomasti merkki siitä, että täällä on elämää. Kenties reitti ulos. Lisanka ei osaa ajatella mitään muuta. Hän työntyy suuaukosta jalat edellä sisään. Pudotus on kova, jalkoja polttaa. Lisanka haukkoo henkeään kylmää kiveä vasten.

Käytävä on valaistu. Siellä mahtuu seisomaan. Lisanka on ryöminyt niin kauan, että ajatuskin seisomisesta saa koko kehon tärisemään. Varoen hän kampeaa itsensä jaloilleen. Pudotus särkee jalkoja, hetken Lisanka on varma, etteivät ne enää kestäisi enempää. Hän hilaa itseään eteenpäin silkalla tahdon palolla. Kädet pitävät kiinni liukkaasta seinämästä, jalat kulkevat haparoiden.

Valo särkee silmiä. Muutamakin soihtu on liikaa sellaiselle, joka on tuijottanut pelkkää loppumatonta mustuutta. Lisanka tuntee kyynelten putoilevan poskilleen. Niillä ei ole mitään tekemistä hänen itsensä kanssa. Ne ovat pelkkä reaktio.

Kun valo yhtäkkiä katoaa, Lisanka miltei putoaa jaloilleen. Hän katsoo taakseen, siellä soihdut yhä loistavat. Menetetty hohto. Miksi se ei seuraa häntä? Miksi edessä on jälleen pelkkää pimeää? Kupliva nauru pakenee Lisankasta. Täällä hänen ei tarvitse piilotella itseään. Hänen varjottomuuttaan ei näe kukaan. Täällä on pelkkiä varjoja. Nauraen Lisanka raahautuu eteenpäin. Kun maa yllättäen katoaa hänen jalkojensa alta, hän ei ehdi havaita sitä.

Vettä. Lisanka ymmärtää, mitä tapahtuu vasta, kun hän on päätään myöten hyytävässä vedessä. Kylmyys iskee kangaskerroksien läpi suoraan iholle. Lisanka kurottaa pinnalle, haukkoo henkeä, mutta raskaat vaatteet painavat häntä pinnan alle. Sormet hapuilevat kosketuspintaa, kaikkialla on liian märkää. Käytävä tuntuu olevan liian pitkällä, Lisanka päästi ajatuksensa lipsumaan ja nyt hän on täällä.

Tietenkin käytävissä on myös vettä. Hän on syvällä maan alla. Lisanka repii vaatteita päältään, tuntee kuinka ne liimautuvat ihoon, upottavat häntä. Hartiahuivi katoaa pimeään, päällimmäiset kerrokset hukkuvat, mutta Lisanka ei pääse pinnalle. Hän ei osaa uida. Pelkästään räpiköidä.

Viimeinen selkeä ajatus on se, että päähuivin paksu kangas painautuu aivan vasten poskia. Sitä Lisanka ei ota pois. Sen hän sallii painuvan kanssaan syvemmälle. Jäänkylmä vesi uuvuttaa Lisankan, yhä pudotuksesta kipeät jalat eivät jaksa potkia. Pää painuu pinnan alle. Hetken on pelkkää pimeää.

Sitten kosketus. Melkein kuin valonläikähdys pimeässä. Lisanka on näkevinään sekavia muotoja vedessä, vaikka soihdut jäivät jo taa. Joku pitää Lisankasta kiinni. Lisanka ei kykene potkimaan. Kun pää palaa pinnalle, hän vetää kakoen henkeä ymmärtämättä täysin, missä on. Kylmyys ympäröi kaikkialta, mutta joku on kietonut kätensä Lisankan vyötäisille ja kiskonut hänet pintaan.

Kun Lisanka näkee jälleen eteensä, hän erottaa pitkän, leveäharteisen miehen. Hiukset ovat pitkät ja kiinni korkealla ponnarilla. Märät suortuvat valuvat karskeille kasvoille. Haava niiden keskellä tekee niistä vaikeasti lähestyttävät. Parta on pelkkä sänki. Silti Lisanka näkee vain yhden asian miehen kasvoissa. Kullanruskeina hehkuvat silmät, joihin soihtujen valo piirtää kuvioita. Hänen omat silmänsä.